Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Heinäkuussa kirjoitin instagramiin näin:

Sulle tuli joku paketti, sanoo ranskalaismies minulle aamulla keittiössä. Olen juuri suihkuttanut märkiin hiuksiini Natural highlights -suihketta ja laittanut finnin päälle hammastahnaa enkä haluaisi puhua kenenkään kanssa. Aijaa, vastaan. Mikä se on, hän kysyy kun avaan kuorta. Tää on sellanen kirja jonka yks mun suomalainen instagram-kaveri on kirjoittanut. Tosi hieno kansi, mies tiirailee olkani yli. Mä meen lukemaan tätä puistoon, sanon ja menen kuivaamaan hiukseni. 

Kun palaan kolmen tunnin päästä juotuani ihan liikaa kahvia, törmäämme taas keittiössä. No onko se hyvä, mies kysyy yllättävän kiinnostuneena suomenkielisestä kirjastani. On, tosi hyvä. Mutta vähän surullinen myös. Tai siis jotenkin surullinen siksi että se on tosi samaistuttava. On se myös tosi hauska. Mulle tulee siitä vähän koti-ikävä. Ja sit samalla sillai että ei yhtään ikävä Helsinkiin. 

Tai siis en kirjoittanut ihan kaikkea tätä, koska sain Sisko Savonlahden esikoiskirjan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ennakkolukuun, eikä sitä saanut vielä kokonaan arvioida, sai vaan lukea ja kertoa vähän jotain. 
En ole koskaan tavannut Siskoa, mutta viestittelemme aina toisinaan instagramin yksityisviestikentässä kaikkea aika syvällistäkin. Siksi rakastankin instagramia: sieltä saa toisinaan just sellaista vertaistukea ja seuraa kun on sillä hetkellä vailla. Tällä kertaa Sisko vaan viestittää että voitko antaa mun kirjalle Pastel de nata -leivoksen. Siellä se on nyt ulkomailla asti.
 
Tämä kirja on jotenkin tosi paljon sellaista, mitä olen alkanut elämässäni vaalia. Kaiken ei tarvitse aina olla suurta ja ihmeellistä ja kaunista, elämä kun koostuu enemmänkin pienistä tärkeistä hetkistä ja asioista kun älyttömän suurista. Suurin osa on sitä arkea: juuri sitä kun maataan parvekkeella ja yritetään päästä yli jostain mikä ei tunnu vaan onnistuvan ja sitten eletään siinä sivussa vaan ihan sellaista normaalia selviämistaistelulta tuntuvaa harmaata putkea, jota elämä aina toisinaan (useinkin) on. En muista kuka kirjoitti vastikään että ei kaikissa kirjoissa tarvitse aina olla sotaa, miljoonaa henkilöhahmoa ja jotain aivan mieletöntä oivallusta (vai kirjoitinko ihan itse), mutta olen ihan kamalan vahvasti tätä mieltä. 
 
Jos joku kuvaisi tätä naisten hömppäkirjallisuudeksi ja blogiajan omassa itsessään loputtomasti vellomisessa, sanoisin että ihan sama, luen silti mielummin tällaista kuvausta elämästä kuin monia muita. Toki samaan aikaan tekee mieli viedä kirjoittaja rantalomalle ja sanoa hänelle paljon positiivisia asioita siitä, miten elämä jossain vaiheessa taas helpottuu ja että kyllä sinäkin vielä jonkun tapaat. Paitsi kun se ei mene niin. Elämä helpottuu, sitten taas vaikeutuu, se taitaa olla ikuinen kiertokulku. Suhteita tulee ja menee, tai sitten ei tule ja mene, ei ole mitään taetta siitä että tulee tapaamaan ihmistä, joka kirkastaa koko elämän ja sitten tämä täydellinen parisuhde kannattelee elämän loppuun asti. Sellaista elämä harvoin on, mutta kuten kirjailijakin on tajunnut: huumori auttaa aika helvetin paljon. 
 
Sitä tässä kirjassa on. 
 
 
 
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ilmestyi 6.9.2018. Tykkäsin kirjan lisäksi myös tästä Hesarin jutusta. 
 
 
 
 
 
 
 
—–