Ei kilpailla nyt siitä kellä on kamalinta

 

 

Karanteenitaivas, otsikoi eräs bloggaaja tekstinsä.

Koska niillä jotka viettävät karanteenia tai siis tarkemmin korjattuna sosiaalista eristäytymistä yksin, on mahdollisuus kaikkeen tähän:

Laittaa kahvi tippumaan, lukea hesari vaikka kahteen kertaan ja keittää lisää tuoretta kahvia. Syödä hidasta aamiaista ja suunnitella karanteenipäivän ohjelmaa. Aamulenkki rauhallisilla kaduilla, töitä 8-11, itsetehty lounas omaa lempiruokaa, töitä, iltapäivällä hyvin suunniteltu kotitreeni musat täysillä, koko kropan kuorinta suihkussa kun kerrankin on aikaa, kynsien lakkaus, kulmien nyppiminen, pienenpienen pyykkikoneellisen peseminen. Illalla vielä kävelylle, puheluja puhelujen perään ja puhelin kädessä istumista hyvällä omallatunnolla.

Olisi ihanaa maalata kaikessa hiljaisuudessa niitä tauluja. Opetella vaikka sitä uutta kieltä tai uutta taitoa, jotain mihin ei ole ollut aikaa. Kokeilla erikoisia reseptejä, neuloa vaikka ensi talveksi villasukat. Olla oikeasti vaikka tunnin ajan ihan hiljaa ja kuunnella sitä hiljaisuutta, siis muutenkin kuin vastamelukuulokkeet päässä. Puhua rauhassa facetimepuheluja tai istua skypepalaverissa kotisohvalla.

Jos olet yksin, nauti.— Nauti, kun saat olla neljän seinän sisällä hyvällä omallatunnolla koko päivän, jos niin haluat. Nauti hiljaisuudesta, tylsyydestäkin.

Ota tämä aika oikeasti sinä retriittinä.

 

 

Eniten vituttaa tässä ajassa se, että joku muu tulee neuvomaan miten tätä aikaa tulisi viettää. Ei, minulla ei ole lasta, mutten silti maalaa tauluja ja nauti kynsien lakkauksesta ja hiljaisuudesta.

Kun on ollut ilman yhtäkään ihmiskontaktia kahdeksan päivää ja jopa kaikki naapuruston talot ovat täysin pimeänä ja ikkunasta näkyy vain aavemaisen tyhjänä kulkeva raitiovaunu, ei kerta kaikkiaan tule mieleen nauttia tästä hiljaisuudesta.

Lähinnä nautin päässäni kehää kiertävistä ajatuksista: Entä jos oikeasti sairastun koronaan? Entä jos minulla on viikon ajan korkea kuume? Kuka käy minulle kaupassa ja apteekissa kun kaikki ovat eristyksissä? Pääsenkö edes sairaalaan ja saanko apua kielellä jota ymmärtäisin? Entä mitä tekee mielenterveydelle se, ettei edes tiedä kuinka monta viikkoa tai kuukautta menee siihen että voi vaikkapa halata jotain ihmistä? Tai että kuinka pitkä lama tästä kaikesta tulee ja kuinka yhden henkilön (freelance)-talouteni tulee sen kestämään?

Tämän ajan tarkoitus ei varmastikaan ole se, että kilpaillaan siitä kenellä on kamalinta juuri nyt ja ohjeistetaan muita kuinka heidän tätä aikaa tulisi viettää. Ellei se ohjeistus liity sisällä pysymiseen ja käsien pesemiseen.

Tai jos kerran ohjeistetaan muita, täältä pesee: yritä nyt hitto vie olla empaattinen.
Kellään ei ole just nyt kovin helppoa. Mutta meillä joilla on katto pään päällä ja varaa ostaa edes niitä säilykkeitä, ei varmasti ole kaikkein vaikeinta. 

 

 

Ps. Toiseksi eniten vituttaa tässä ajassa se, että portugalilaiset eivät vain osaa muodostaa jonoa. Ruokakauppaan jonotetaan epämääräisessä ringissä, jossa kukaan ei tiedä kuka tuli ekana ja kuka vikana ja sitten aina joku voi saada raivokohtauksen siitä, ettei kukaan tosiaan tiedä kuka tuli ekana ja kuka vikana.

Kommentit (35)
  1. Ah, tästä väännetään jatkuvasti koulussa jo peruskoululaisten kanssa: Saako sanoa ihan mitä tahansa ja sitten kuitata sen, että oli läppä. Ei saa. Ja koska ihmiset oppii sen, että läppää voi turvallisesti heittää omasta tilanteestaan, mutta toisten tilanteesta ”humoristisesti” kirjoittaessa saa olla aika taitava ja harkitseva? Toi toisesta blogista otettu tekstihän olisi herättänyt ihan eri fiiliksiä, jos sen olisi sarkastisesti kirjoittanut joku karanteenia yksin viettävä henkilö.

    Voimia kaikille, onpa koronteeni raskasta mistä tahansa syystä <3

  2. Minulla on kamalinta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *