Helteen pehmittämä pää

 

 

Istun vinokattoisessa ylimmän kerroksen asunnossani ja kirjoitan. Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan.
Ja oikeasti saan aikaiseksi ehkä kaksi sivua.

Kuuntelen ranskankielistä räppiä ja sitten suljen kiukkuisena ikkunat kun joku kailottaa espanjaa kadulla kovaan ääneen. 

Voinko sanoa että kovaääninen espanjan puhuminen ärsyttää minua ja että en halua ikinä enää puhua yhdellekään portugalilaismiehelle ilman että kuulostan rastistilta? Mietin sitä usein. 

En tee mitään järkevää. Kirjoitan vain. Kävelen kolmeen eri paikkaan päiväkahville, päivästä riippuen. Luen muiden kirjoittamia kirjoja. 

Sitten taas kirjoitan. Yritän olla kirjoittamatta heidän tyylillään. Välillä onnistun.

 

 

Eräänä iltana menen parhaan lissabonystäväni kanssa illalliselle. Tuulee niin kovasti että naapuripöydästä lentää tuulen mukana viinilasi. Me tilaamme silti rohkeasti pullollisen valkoviiniä.

Haluaisin kasvisburgerin mutta se ei ole gluteeniton. Mutta nämä muut leivät kyllä ovat, tarjoilija sanoo. Mutta voisiko sen burgerin sitten tehdä vain siihen gluteenittomaan leipään, ystäväni kysyy tarjoilijalta joka ärsyyntyy kysymyksen loogisuudesta ja mietin kuinka usein ystäväni on ratkaissut lähes kaikki ongelmani. Mutta joskus  ärsyttää se, miten jotkut ihmiset ovat hyviä ongelmanratkaisussa lähinnä siksi että ne eivät koskaan ole heidän omia ongelmiaan. 

Pian hänellä on lumoavan kaunis omistusasunto ja minulla tuskin varaa maksaa vuokraa. Olen onnellinen puolestasi, sanon ja melkein tarkoitankin sitä. Sitten juomme viiniä ja puhumme kaikesta niin kauan ettei mikään enää ärsytä. 

On ollut yli viikon reilusti yli kolmekymmentä astetta joka päivä. En tiedä olenko uupunut long covidin, helleaallon vaiko vain oman itseni takia.

 

 

Kävelen taas juomaan kahvia. Long time no see, missä olet ollut, kysyy kahvikioskin poika. Kävin Helsingissä miettimässä haluaisinko asua siellä, vastaan. Mihin lopputulokseen tulit, hän kysyy ja ojentaa minulle kahvin.

Että minulla ei olisi varaa juoda edes kahvia siellä, vastaan. 

Sitten kirjoitan lisää vaikka hiki valuu sormistakin.

Yritän pitää öisin kattoikkunaa auki, mutta havahdun vartin välein hereille miettimään voisiko sieltä pudota päälleni hiiriä tai lepakoita. Sitten taas joku mölisee kadulla ja suljen ikkunan ja mietin miksi kaikki ärsyttää minua.

Ja kirjoitan lisää. Koska tiedän että sitten joskus kun kaikki on taas paremmin, en saa kirjoitettua mitään.
Niin se menee aina.

 

 

suhteet ajattelin-tanaan
Kommentit (11)
  1. Vierailija S
    26.8.2021, 18:32

    Komppaan, mäkin tykkään arkisista ja ”pienistä” teksteistä :).

  2. Jotenkin ihanaa sanailua. Pidän paljon sun tavasta kertoa ja ylipäätään koko blogista. Kiitos tästä! 🙂

    1. Kiitos kun luet <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *