Hirveän pitkät viikot

 

 

En jaksa enää mitään. EN HELVETTI MITÄÄN,ajattelen eräänä maaliskuisena aamuna kun herään. 

On ihanaa että on ihan vähän enemmän vapautta: samalla viikolla sallitaan puiston penkeillä istuminen. Menen heti istumaan puistoon penkille. 

Samaan aikaan se tuntuu maailman ihanimmalta: aurinko paistaa paljaisiin nilkkoihini ja minulla on kädessä kuuma kahvi ja olen vihdoin saanut hoidettua kaksi sellaista asiaa to do -listaltani jotka ovat aiheuttaneet unettomia öitä ja stressikohtauksia. 

Mutta olo on myös sellainen että voi nyt helvetti, pitääkö tässä nyt repiä irti iloa ja onnea siitä että edelleen lähes kaikki on kielletty mutta saan istua yksin penkillä puistossa. 

TÄMÄ EI NYT RIITÄ!

Olen hoitamassa kahta kissaa viikkokaupalla. Toinen niistä nukkuu söpöllä kerällä sohvalla vieressäni, toinen taas tiputtelee kaikki tiskipöydälle jättämäni astiat alas. Kilinkolin, sinne meni pirstaleiksi taas kaksi kallista kahvimukia. 

Eräänä päivänä alan itkeä ihan lohduttomasti sitä, että en enää ikinä voi olla vapaana ja spontaanina elävä ihminen, koska nämä rajoitukset eivät tule loppumaan ikinä. Muistelen viime kesää jolloin uin meressä niin monta kertaa ja söin ihania illallisia etelässä ja kaikki oli ihanaa (vai oliko?). Olihan silloinkin maskipakko ja rannoilla rajoituksia, mutta silti tuntui vapaalta. 

On samaan aikaan toiveikas olo ja sitten ei ollenkaan toiveikas olo. 

 

 

On useita päiviä kun olen niin stressaantunut aivan pienistä asioistakin, etten pysty tekemään mitään muuta kuin katsomaan kaksi tuntia putkeen jotain turvasarjaa keskellä kirkasta päivää. Onneksi omat työni ovat sellaisia että voin tehdä niitä öisin. Ja sitä teenkin: lähes joka ilta yhdeltätoista otan läppärin syliini ja teen pari tuntia töitä joita en päivällä vaan saa tehtyä. Sitten menen nukkumaan ja nukun kuin tukki. 

Tiedätkö, musta tuntuu että mä nukun liian hyvin, siksi mun alaselkään sattuu aamulla, sanon fysioterapeutille, jota näen aina toisinaan. Koska nukahdan ja herään täsmälleen samasta asennosta kahdeksan tuntia myöhemmin. 

On myös päiviä jolloin en kertakaikkiaan jaksa mennä taas yhdelle kävelylle ulos, vaikka olen aina rakastanut kävelyretkiä ympäri kaupungin. Välillä olen aamutakissa kokonaisen päivän enkä avaisi edes ovea jos joku ovikelloa sattuisi soittamaan. 

Kerran kesken päivän laitan kaiuttimet aivan täysille ja tanssin vartin kaikkia ihania biisejä ympäri olohuonetta. Siitä tulee hetkeksi parempi olo.

Ja siitä että olemme tehneet ystäväni kanssa uuden rutiinin: joka keskiviikkoilta hän tulee kylään, tilaamme hirveät määrät sushia ja katsomme tuntikausia jotain hyvää sarjaa. Tullessaan hän tuo viinipullon ja sanoo: niin ei meidän oo tätä pakko juoda, samaan aikaan kun olen jo kiertämässä korkkia auki. Joka kerta kun hän lähtee yöllä kotiin, tuntuu kuin harteiltani olisi nostettu pois sellainen sadan kilon painoinen taakka.

Arkipäivät sujuvat jotenkin kivasti, mutta viikonloppuisin mielen valtaa ahdistus: kun ei ole mitään määrättyä tekemistä, konkretisoituu eniten se, että edelleen kaikki paikat ovat kiinni eikä voi tehdä mitään. Tätä on takana nyt yhdeksän pitkää viikkoa. Ja edessä vielä ainakin muutama… viikko, toivottavasti ei muutama vuosi.

 

(Jotenkin epätoivoinen olo just nyt)

 

 

 

 

Kommentit (10)
  1. Olisin voinut kirjoittaa tämän. Tuntuu et on jaksanut jo ihan tarpeeksi kauan eikä jaksaisi enää yhtään. Parisuhde natisee liitoksissaan, työmotivaatiota ei ole, kaikki päivät samanlaisia. Uutisia ei jaksa kun sitten menee toivonrippeet.

    Kirjoitat ihanasti, odotan aina näitä sun juttuja. Ja sanoitit muuten ajatukseni, kun oon miettinyt että miksi kutsuisin sitä olotilaa kun katson – Hercule Poirotia! Niin nyt tajuan että se on mun turvasarja 🙈
    Yritetään vielä jaksaa vähän.

    1. Kiitos <3 Huh joo, alkaa olla kyllä tosi toivoton olo… Täällä lievenee rajoitukset pian mutta kuinka pitkäksi aikaa ennenkuin alkaa taas… 🙁 HUH.

      Tsemppiä sinne, kiva kun luet ja saat näistä epämääräisistä ajatuksista iloa 🙂

  2. Vierailija S
    22.3.2021, 14:04

    Jep. Ku ei vaan jaksais.

    1. Joo, todellakin alkaa olla sellainen olo ettei vaan enää JAKSA YHTÄÄN 🙁

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *