Hyvästi rakas ystävä

 

 

Siitä kamalasta maanantaipäivästä,
jolloin kissani kuoli, muistan monta asiaa.

Helteen ja liian kirkkaan auringon, joka tuntui ihan väärältä siihen olotilaan.

Valtoimenaan valuvat kyyneleet, joita oli mahdoton pidätellä,

niin eläinsairaalassa, kadulla, kotiovella, missä tahansa. Muistan eläinlääkärin, joka silitti olkapäästä ja sanoi, että teit kaikkesi, me teimme kaikkemme ja kahdeksantoista vuotta on hieno ikä ja selkeästi hänellä oli tosi hyvä elämä.

En pystynyt olemaan kotona, siellä oli liian tyhjää ja pieni vesikuppi keittiön lattialla muistuttamassa siitä, ettei siitä kukaan juo enää. En raaskinut heittää sitä kuppia pois moneen päivää, enkä hiekkalaatikkoa tai sitä lappua vessan ovessa, jossa pyydetään jättämään ovi kissalle auki.

Itkin niin paljon, että alkoi heikottaa ja särkeä päätä. Kävelin aurinkolasit päässä kahvikioskiin. Eikö teillä ole niitä ilmaisia keksejä, huokasin kahvikioskin pojalle. Ei, ei taida olla, hän sanoi ja katsoi tyhjää koria tiskillä. Aijaa, no ei se mitään, huokasin.  Odotas, poika sitten sanoi, otti tuolin ja kipusi kaivamaan ylähyllyä. Sieltä löytyi pahvilaatikko, sidottu kiinni kolmella narulla. Hän avasi sen ja antoi minulle niitä kerralla kolme. Kiitos, nyyhkin vastaukseksi ja sekoitin kahvin sekaan ehkä aika monta kyyneltäkin.

Varo, kompastut kun et katso eteesi, sanoi alakerran baarin omistaja, johon törmäsin kadulla. En voinut kertoa miksi näytin siltä että kompastun varmasti omiin jalkoihini ja ajatuksiini tänään, puhuimme vain kulmille avatuista uusista paikoista.

Muistan vanhan miehen ikkunassa, kissan kanssa, joiden kohdalla halusin pysähytä ja kertoa, miten rakkaita ne lemmikit ovatkaan. Kyllähän sen jokainen sellaisen omistava kuitenkin tietää.

 

IMG_8958.JPG

 

Muistan puistosta kauniin pariskunnan, miehen ja naisen, jotka istuivat penkillä, halasivat pitkään ja minua ärsytti. Sitten mies itki, niisti kuuluvasti nenäliinaan ja ajattelin että hyvä muistutus, en minä ole ainoa jolla on suruja nyt. Sen jälkeen läheiselle nurmikolle tuli seurue syntymäpäiväkakun kanssa ja toivoin sormet ristissä että älkää nyt vaan tulko tarjoamaan sitä kakkua nyt lähellä istuvillekin (olen syönyt täällä kaksi kertaa baarissa jonkun tuntemattoman ihmisen synttärikakkua, se on kai joku paikallinen tapa).

Muistan sen kaupan eteen odottamaan jätetyn koiranpennun, jota joka toinen ihminen pysähtyi silittämään. Ja ajattelin, etten ole koskaan oikein luottanut ihmisiin, jotka eivät pidä eläimistä. Siinä on jotain niin epäilyttävää…

Katsoin lentoja jonnekin, minne tahansa, haluan pois tästä kodista ja kaupungista, ihan minne vaan. Katsoin busseja Portoon ja etelään, mutta tajusin sitten että minun on vaan nyt kestettävä tyhjää kotia. Se vie aikaa, mutta ajan kanssa kaikki helpottaa.

Joka kerta kun tulin vessasta ulos niistämästä, katsoin vaistomaisesti oven avattuani maahan, siinä kissani aina istui ja odotti.

Kahta kukautta vaille kahdeksantoista vuotta joka aamu olen ensimmäiseksi nähnyt kissan, nukkumassa jalkopäässä, kynsimässä ovea aamupalan toivossa tai istumassa ikkunalaudalla.

Niinä vuosina tosi moni mies sanoi minulle en ole ollenkaan kissaihmisiä, mutta eräs kuitenkin sulatti jokaisen niistä sydämen. Ja kesti kaiken: muutot uusiin asuntoihin, kaupunkeihin ja maahan. Käveli uudet asunnot ympäri ja meni nukkumaan. Aamulla osasi suunnistaa ruokakupille ja hiekkalaatikolle. Ei rikkonut koskaan mitään. Väisteli kaikki koriste-esineet ja vain maistoi vähän muutamaa viherkasvia. Ei välittänyt siitä että välillä asuttiin yksiöissä, välillä kimppakämpissä, välillä jopa koiran kanssa. Eikä edes siitä, että eräänän kesäkuisena yönä pakkasin sen kuljetusboksiin ja lennätin täysin uuteen maahan.

 

IMG_8972.JPG

 

Samana päivänä haluan mennä heti jonnekin mistä ottaa kaksi uutta kissanpentua. Se on ainoa, joka tähän auttaa. Ja sitten samaan aikaan ajattelen, etten ikinä voi ottaa yhtään uutta, koska tuon kanssa kävi niin hyvä tuuri. Ei kukaan muu kissa ole tuollainen.

Mutta sun täytyy nyt ajatella että sillä oli ihan superihana ja pitkä kissaelämä. Ja että onneksi se sai lähteä nukkuessaan, ilman kipuja. Ja onneksi se kehräsi vielä viimeisen kerran kun näit sen.

Nyt saa olla paha mieli, ystävä sanoo ja tarjoutuu auttamaan, jos tarvitsen mitä tahansa. (Ja olen itkenyt koko päivän sitäkin, että olen ihan yksin, kunnes tajuan että jos kerron huonot uutiset ensimmäisenä Hämeenlinnaan, Göteborgiin ja San Franciscoon, eivät lissabonilaisystäväni varmaankaan osaa tulla minua lohduttamaan).

Sitten kun syön keittiössä keskiyöllä muroja ilman että kukaan tuijottaa, tajuan että olen elänyt viimeiset kaksikymmentäseitsemän vuotta lemmikkien kanssa, kymmenenvuotiaasta asti. Ei ihme että koti tuntuu tyhjältä.

 

Kiitos maailman paras kissaystävä, kuvausassari ja vaan maailmankaikkeuden rennoin tyyppi. Ikävä on.
Varmaan ikuisesti.

 

 

—-

 

I had to say goodbye to my dear cat a while ago. In two months he would have turned 18 years old.

I miss him badly.

Kommentit (27)
  1. Halaus kolmen kissan (ja monen enkelikissan) siskolta. Minäkään en osaa elää ilman.
    -Heissu

  2. Otan osaa sydämeni pohjasta! Oma Muffy persialaiskissani kuoli neljä vuotta sitten melkein 19 vuotiaana ja vieläkin ikävöin. Hän oli viimeiset vuodet vanhempieni kissana, koska omakotitalosta oli hyvä ulkoilla ja seuraakin oli pitkin päivää. ( asuin silloin kerrostalossa ja päivät olin töissä) Syksyllä vanhempani kertoivat, että nyt on pojan päivät täyttymässä. Kävin hyvästelemässä rakkaan kisulin. Kuiskasin korvaan, että saat jo lähteä ja pikkuinen alkoi vielä kehrätä. Samana iltana äitini soitti,että Mafiosoni oli kuollut hänen syliinsä iltakampuksen aikana uutisia katsellessa. Suru kesti pitkään, enkä vieläkään voi ottaa uutta lemmikkiä. Uniini hän tulee joskus vieläkin. Paljon voimia sinulle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *