Ihonhoitoniksit: tequila, hämärä valo ja kassin pohjalla oleva lehtikaali

Pienessä pimeässä meksikolaisravintolassa tilaamme ihan liian hyvänmakuisia drinkkejä ja sitten syynäämme puhelimeni näytöltä luonnonkosmetiikan kasvovoiteita ja seerumeita,

minä ja kaksi kanssani samanikäistä portugalilaismiestä. 

Miten sulla ei ole yhtään ryppyjä, miehet ihmettelevät. Hämärässä pikkuravintolassa on oikein otollinen valaistus sille, että voi kehuskella suomalaisten kauniilla iholla ja sillä kuinka käytän ihan aina aurinkorasvaa( hah). Ja kuinka en ikinä koskaan enää juo tequilaa (hah). 

Toiseen mieheen tutustuin viisi vuotta sitten matkustaessani tähän maahan viattomasti pienelle kesälomalle, toista en ole tavannut koskaan aiemmin. 

(Mitä jos en olisi koskaan lähtenyt sille kohtalokkaalle kesälomareissulle? Missä olisinkaan nyt? I´m in a good place right now, not mentally, just in a good place, in my bed, julistaa meemi aiemmin samalla viikolla instagramissa ja jotenkin samaistun siihen tosi paljon juuri tällä hetkellä). 

Törmään miehiin aiemmin päivällä kun olen raahaamassa lähikaupasta isoa kassillista terveellisiä ruoka-aineita. Hei lähde meidän kanssa viinille, pojat pyytävät, mutta mumisen jotain siitä kuinka ruoka-aineeni tarvitsevat jääkaappisäilytystä. Olen tosin juuri sinä päivänä, vallankumouksen muistopäivänä eli kansallisena vapaapäivänä, ajatellut että olisipa kiva juoda tänään pitkästä aikaa viiniä jonkun kanssa, mutten sitten keksinyt kenen kanssa sitä tekisin. Tykkään juoda yleensä viiniä eniten sillälailla yllättävästi keskellä kauppareissua, sehän nyt on ihan itsestään selvää jos on lueskellut tätä blogia jo vuosikaudet. 

Ja joskus ne pienet arkiset unelmat sitten toteutuvat, sillä lailla kello kolme iltapäivällä kauppareissulla. 

Viinin lomassa puhumme paljon siitä, miten vaikea onkaan tietää mitä haluaa. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, olimme ihan samalla alalla töissä. Nyt toinen meistä tekee töitä – joskus aika sellaista pientä lippulappuhommaa yksin kotona, toinen taas pukee ylleen lentoyhtiön uniformun ja toivottaa ihmiset tervetulleeksi lennolle Roomaan. 

Muistan kun muutin tänne opiskelemaan kuinka mulla oli aina tarve sanoa että nyt olen opiskelija, mutta oli mulla ihan oikea aikuisten työ ja ura aiemmin, tää on tällainen välivaihe, sanon. Aivan, miksi sitä on tarve määrittää itseään niin hirveästi sen uran kautta, en voi ymmärtää, tai siis toisaalta just voin! Ja miksi mun pitää kans aina puhua ensin vanhasta urasta ennenkuin voin sanoa että tätä teen JUST NYT ja se on just nyt parasta. 

Yksitoista tuntia myöhemmin tulen kotiin,
juon ehkä kaksi litraa vettä ja tajuan: join liikaa tequilaa. Varmasti puhuinkin liikaa. Ehkä paljastin liikaa henkilökohtaisia asioitakin (Mutta sitten taas: rakastan ihmisiä jotka ovat yhtäaikaa kuin suljettuja kirjoja ja sitten super avoimia eikä koskaan voi tietää mitä tulee. Pieni jännitys, aina hyvästä). 

Tajuan myös: Yhtä kivaa ei kuitenkaan ole ollut aikoihin.
Ainakaan kauppareissulla. 

Kommentit (2)
  1. Iida in Translation
    1.5.2019, 18:03

    Samaistun ihan hirveesti tuohon itsensä vanhan uran kautta määrittelyyn! Syyllistyn tohon samaan jatkuvasti nyt opiskelijana. En edes tiedä miksi teen sitä, se vaan jotenkin lipsahtaa suusta ajattelematta. Vaikka juuri nyt juuri näin eläminen onkin ihan parasta 🙂

    1. Hah joo toi on kumma juttu, se tulee suusta ihan vahingossa sen enempää miettimättä :O

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *