Japani, kaipaan sinua

Tiedätkö, sellaisia ihan erilaisia sävyjä kuin missään muualla, luennoin juuri tapaamalleni kuosisuunnittelijalle eräänä sunnuntai-iltapäivänä. 

Me puhumme väreistä, Japanista, Etelä-Afrikasta ja sitten siitä, miten Lissaboniin voi päätyä asumaan ja miten me olemme päätyneet asumaan lähes toistemme naapureiksi siitä tietämättä.
Ja sitten puhumme taas väreistä, sävyistä ja valosta. 

Minulla on koko ajan aktiivisesti ikävä Japaniin. Tokiolaisten mustien jättilintujen raakkumista, liikennevalojen ääntä, metron kuulutuksia.
Sitten sitä oloa, kun ei ole huolia ja murheita (tai no oli silloinkin kai, mutta aika pieniä). Ja sitä fiilistä, kun sai olla omasta elämästään kuukauden poissa. (Eikä tarvinnut ajatella että hitto toivottavasti en törmää nyt siihen kun näytän näin kamalalta. Kun ei tuntenut koko miljoonakaupungista yhtään ketään). 

Eräänä sunnuntaina teen töitä seitsemän tuntia, särkee päätä, jalkoja ja mahaa. Valutan kuuman kylvyn ja tiputan sinne Tokiosta ostamaani aromaöljyä. (Mitä sitten teen kun tämäkin loppuu?)

Edellisellä viikolla esittelen eräänä iltana kämppikselleni goodie bagiani, sellaista isoa ruskeaa paperikassia, jossa säilytän kaikkia pieniä aarteita, joita olen tuonut Japanista. Sitä wesandersonmaista onnittelukorttia (jonka haluaisin antaa lähinnä itselleni, sitten joskus kun on jotain onniteltavaa), maailman kauneinta keittiöpyyhettä jota en ikinä raaskisi käyttää ja kymmeniä kissatarroja. 

Kun olen noussut kuumasta kylvystäni, tajuan että on pakko edistää vielä vähän töitä. Kaadan smoothieni joukkoon matchajauhetta, no nyt ei ole vaikea arvata mistä sekin on peräisin. 

Kello kahdelta yöllä olen vielä ihan hereillä. Päässä juoksentelevat ristiin rastiin kaikki ajatukset töistä, hoidettavista asioista, rahasta ja sitten
myös kaikki ne ihanat värit, sävyt ja valot ja tuoksut ja äänet joista ikävöin.

Sieltä maagisesta Japanista. 

Olen samaan aikaan kamalan onnellinen ja surullinen. Sitten nukahdan. 

Kommentit (2)
  1. Minulle on käynyt joskus niin, että kun on käynyt jossain uudessa paikassa vähän nihkeässä elämäntilanteessa, on siitä uudesta paikasta tullut vähän niin kuin ankkuri niihin muutoksiin, joita elämään haluaisi. Esim. jos on ollut jotenkin jumissa eikä ole tiennyt mitä pitäisi tehdä. Sitten siellä jossain poissa kotoa on helpompi olla ja uskaltaa ajatella asioita oman pienen arjen ulkopuolella. Saa vähän happea ja tilaa ympärilleen. Tulee sellaisia pieniä välähdyksiä ja onnen tunteita siitä, mitä elämä voisi olla. Jos sitten on oikeasti valmis siihen muutokseen, alkaa tietoisesti tai tiedostamattaan viedä elämää siihen suuntaan. Se on hassua, miten joku yksittäinen hetki tai kuvakin voi toimia sellaisena suunnan näyttäjänä. Mietin, onko sulla ehkä samankaltainen tunne tai tilanne?

    Sun blogi on kyllä ihan paras! Arvostan sitä, miten avoimesti ja älykkäästi kirjoitat fiiliksistäsi. Olen saanut paljon oivalluksia ja heijastuspintaa omille keloille. Kiitos <3

    1. Kiitos paljon, tää oli ihanasti sanottu 🙂
      Ja ehdottomasti JOO, varsinkin juuri tähän: uudesta paikasta tullut vähän niin kuin ankkuri niihin muutoksiin, joita elämään haluaisi.
      Se menee usein juurikin noin. On mentävä vähän kauemmas oleilemaan saadakseen juurikin sitä happea ja tilaa ympärilleen, joka auttaa avaamaan niitä mielessä ja elämässä olevia solmuja. Mä muistelen jotenkin tosi lämmöllä kaikkia mun (varsinkin yksin tekemiä) reissuja, jotka on olleet todella mieltä avartavia!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *