Kiireestä, ajasta ja vielä yksistä

 

553F0811-7E7B-4ABA-93F1-23D94B3D85C9.JPG

 

Tulen kotiin vasta tosi myöhään,
olen edelleen ihan täynnä hiekan ja aurinkorasvan muodostamaa outoa mönjää ihollani, ihan sama, tätä se on kesällä, ajattelen, ainakaan en haaskannut aurinkoista päivää kävelemällä vain ylämäen ylös puistokahvilaan ja sitten kauppaan ostamaan hunajamelonia jota syön yöllä sängyssäni pikkulusikalla samalla kuin katson Frendejä Netflixistä niin monenteen kertaan että oli pakko hiljentää ääni läppäristä alkumusiikin ajaksi vaikka minun lisäkseni koko talossa ei olekaan muita kuin väliaikaiskämppikseni, joka käyttää kaiken aikansa jaarittelemalla puhelimessa kaukosuhdepoikaystävänsä kanssa. 
So no one told you life was going to be this way… ja niin edelleen.

Istun vihreälle samettisohvalle ja avaan ikkunat tuuliseen kesäyöhön. Olen juonut vain kaksi lasia viiniä illallisella mutta koska ne ovat sellaisia jättikokoisia, tekee mieli juoda nyt sellainen kolme litraa vihreää teetä, jonka tekeytyessä kumoan lasillisen vitamiiniporetabletin värittämää vettä. En aio olla tänä kesänä ollenkaan krapulassa, mietin mahtipontisia sanojani alkukesältä ja sitten mietin sitä neljänkymmenenneljän asteen kesäpäivää jolloin krapulassa oleminen olisi varmaan ollut ihan tappavaa. Minä heräsin siihen aamuun kello yhdeksän ja keitin teetä hikoillessani aamutakissani ja toivoin keittiön vieressä olevan makuuhuoneen oven avautuvan, jotta voisin puhua jonkun kanssa enkä vain pyöritellä päässäni sitä järjetöntä unta, jossa kerroin kymmenen vuoden takaiselle kesäheilalle että mietin häntä edelleen aina joskus. 

Unet kun eivät ole yhtään totta, eivät eivät eivät. 

Olen viime aikoina ollut ihan hirveä menneisyydessä velloja ja sitten samaan aikaan etukäteis-nostalgikko. 

Olen tuijottanut junan ikkunasta sinistä merimaisemaa kilometrikaupalla ja ajattellut jo nyt kaipaavani sitä sitten kun minulla ei ole enää varaa asua Lissabonissa. Matkustan junalla rannalle aika harvoin, mutta viime aikoina sen maiseman näkemisestä on tullut jotenkin hyvä olo. 
Ainakaan en tuhlaa hellepäivää… 

Mitä se ajan tuhlaaminen edes oikein on, kysyy kiireistä elämää elävä ystävä jokunen viikko aiemmin. Minulla ei edes ole aikaa, tai jos on, käytän sen nukkumiseen ja työnteosta palautumiseen. En oikein tiedä mitä sanoa, en siis sano yhtään mitään. Minulla kun sen sijaan on aikaa niin paljon, että joskus kävelen kaksi tuntia kauppareissulta harhautuneena ympäri kaupunkia ja saatan sen jälkeen mennä vielä kotiin vaihtamaan lenkkarit jalkaan ja jatkaa kävelemistä. 

Kun oikeastaan en tykkää tehdä juuri muuta kuin kävellä, juoda kahvia, lukea kirjoja ja juoda viiniä, sanon tämä totuuden ääneen eräänä iltana. Aina kun kävelen, ajattelen että vitsi että käveleminen tekee hyvää, päälle ja jaloille.
Sitten aina ensimmäinen suullinen kuumasta tuoreesta kahvista (luin juuri erästä Lissabon-matkaopasta jossa erityisesti kerrottiin että tässä maassa ei koskaan tarjoilla seisonutta kahvia, aina se tehdään asiakkaalle siinä samalla tuoreena espressokoneella ja tajusin yhtäkkiä kuinka paljon arvostankaan tuollaisia pieniä asioita, jotka otan han itsestäänselvyytenä).
Ja kirjojen lukeminen, se tunne kun on juuri aloittanut hyvän uuden kirjan eikä halua edes tehdä mitään muuta kuin lukea sitä ja samaan aikaan säästellä vähän, ettei se olisi heti ohitse. Vähän kuin tosi hyvä seksi, pitää hidastaa tahtia, ei niin nopeasti…
Ja se olo kun on juonut ison lasillisen punaviiniä ja tuntee kuinka rento olo leviää koko vartaloon eikä hartioita enää pakota eilisiltainen kirjoitusputki sängyllä istuen ja yhtäkkiä koko maailma on vähän jotenkin pehmeämpi ja lempeämpi paikka, ihan hyvin voin hoitaa veroasiat huomennakin, otetaan toiset vielä. 

 

7384682E-25D2-4E44-87E6-5239C818DB15.JPG

 

Minä en halua että minulla olisi ikinä niin kiire, etten ehitisi ottaa vielä yhtä, oli se sitten kahvi, viinilasillinen tai kävely yhden korttelin verran vielä jotta ystävä saa kakistettua suustaan jonkun vaikean asian. Toiset vielä, siihen kiteytyy jotenkin ihanasti sellainen ajattelutapa, jota haluan elämässäni vaalia. 

On ihana tuntea olevansa tärkeä ja tehokas, mutta uskon sitä enemmän kuitenkin siihen, että jokainen tarvitsee tyhjää aikaa, jolloin ei ole mitään ohjelmaa. Silloin kun aivotkin rentoutuvat, alkaa niitä ideoita vasta syntyä. 

Toivon että minulla on tulevana syksynä juuri tällaista aikaa, jonka voin täyttää niillä asioilla, joita joku muu ehkä pitää tyhjänpäiväisinä, mutta joita minä pidän hyvin tärkeinä. Olen vakaasti päättänyt etten enää koskaan puhu kiireestä ihannoiden. Enkä usko että kenenkään muunkaan pitäisi. 

Tai en tiedä muista, näin se toimii omalla kohdallani. 

 

 

—-

 

 

Trendissä ja Lilyssä puhutaan tässä kuussa #onkopakkojaksaa teemalla uupumuksesta ja jaksamisesta. 

 

 

 

—-

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (15)
  1. Ah, tämän postauksen sanomasta aiomme inspiroitua toimituksessakin. Kiitos, kun otit osaa #onkopakkojaksaa-kampanjaan jakamalla ajatuksiasi!

    T. Toimitus

  2. Miss Funlandia
    7.9.2018, 11:55

    Kiitos tästä tekstistä, tämähän oli (taas kerran) kuin omista ajatuksistani ammennettu! Näinhän se menee! Itse nautin suunnattomasti myös siitä (noiden mainitsemiesi asioiden ja monien muiden lisäksi), kun joskus saa vain istahtaa bussiin ikkunapaikalle ja katsella ulos ikkunasta ohikiitäviä maisemia- ja tehdä ei niin yhtään mitään. Siinä pääsee parhaimmillaankin sellaiseen zen-tilaan, jossa on vapaa ihan kaikista velvoitteista ja kuitenkin auki ihan kaikelle mahdolliselle- uusille ideoille, tulevaisuuden suunnitelmille, menneiden muistelulle.. kuitenkin yhtä kaikki rentoutumiselle (varsinkin Suomessa tämä on helppoa, kun kanssamatkustajat yleisesti ottaen ovat suhteellisen hiljaista sorttia 😀 ) 🙂 Tai no, kyllä täällä Portugalissakin yllättävän hiljaista sakkia löytyy busseista varsinkin pidempien juhlapyhien jälkeen, heh heh.

    Ai niin, hieman tätä aihetta liipaten oli juuri tutkimustakin (kuten olet varmaan huomannutkin), että nykylapset (tai aikuisetkaan sen pahemmin) eivät oikein osaa käsitellä nk.”tylsyyttä” vaan elämän pitäisi olla mahdollisimman lennokasta ja aktiviteettien värittämää ilotulitusta vähintäänkin koko valveilla oloajan (esim. Yle uutisoi 4.9.2018).. Onhan se nyt toki suhteellista ja tilanteesta riippuvaa, mitä kukin kokee ”tylsyydeksi”, mutta monelle juuri tälläinen ”ei minkään tekeminen, joka ei tuota välittömästi jonkinlaista konkreettista tulosta” (en osaa tätä nyt tähän hätään paremminkaan/lyhyemminkään muotoilla) on niin sanotusti ajanhukkaa. Kiire taas tosiaan tuntuu olevan käsitteenä monesti sellainen länsimaisen egon buustaus-haarniska, jonka alta on paradoksaalisesti turvallista huudella, että ”mulla on kiire, olen siis olemassa”.

    1. Hei joo, luin kanssa ton uutisen joka tais olla just samalla viikolla kun tää mun postaus! Kiinnostava juttu. Mä taisin jopa lapsena olla sellainen että aina jos mulla oli vaan kirjoja ja piirustusvälineitä, en tarvinnut mitään muuta ohjelmaa tai seuraa eikä ollut tylsää 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *