Kuin elokuvissa, osa 1.

IMG_5143.JPG

Joulukuu, 2015, Estrela, Lissabon

 

En kirjoita mitään,

ettei tule ennakko-odotuksia illasta, ajattelen ja läimäytän läppärin kiinni. Kaivan vaatevalikoimaa kaapista, mutten keksi mitä pukisin päälleni. Ulkona on iltaisin kylmä, mutta talvivaatteet ovat liioittelua ja kesävaatteissa jäätyy.

Päädyin maailman yksinkertaisimpaan asuun: mustiin farkkuihin ja harmaaseen paitaan. Seuraavana päivänä tungen ne tupakanhajuisina pyykkikoneeseen, väännän sen päälle ja keitän vahvaa mustaa teetä. Ja kerron kämppikselleni:

eilinen, yksi oudoimmista illoista IKINÄ.  

Tapaan miehen metroaseman edessä. Kävelemme outoon hippibaariin, jossa iso lasillinen viiniä maksaa kuusikymmentä senttiä ja ruoka kolme euroa, mutta astiat on lopuksi tiskattava itse. Kun haen myöhemmin pippuria annokseni päälle, tiskillä istuu kissa. Istumme ison pöydän äärellä, ovet ovat auki kadulle ja kiedon huivia tiukemmin harteilleni.

I love this country, but what´s up with the no heating indoors thing, sanon ajatukseni ääneen miehelle. Tottuuko tähän muka joskus?

Juomme monta lasia viiniä, himoitsen tiskillä olevia cupcakejä, mutta kun vihdoin päätän ostaa sellaisen, ne ovat loppuneet. Samaan pöytään tulee iso joukko ulkomaalaisia opiskelijoita, yhtäkkiä olemme seurueessa, jossa on kymmenen ihmistä eri maista. Se on aina yhtä outoa.

Täällä me kaikki, eri maista ja syistä, samassa paikassa, sama rakkaus tätä kaupunkia kohtaan. Kolumbialainen tyttö, joka näyttää ihan suomalaiselta, kehuu kaulakoruani ja kertoo olevansa henkisesti eurooppalainen ja berliiniläinen. Minä olen edelleen henkisesti ihan suomalainen, mutta kuulen taas deitiltäni saman kuin usein täällä: Luulin että suomalaiset on hiljaisia ja ujoja.

No eipä olla.

Kun paikka menee kiinni puolenyön maissa, minä menen vessaan ja mies tiskaa astiani sillä aikaa. Ilta on kiva, mutta en oikeastaan tunne mitään suurempaa mielenkiintoa miestä kohtaan eikä hänkään näytä olevan niin kamalan innostunut minusta. Ehkä tämä on vain tällainen ilta, josta voi ajatella myöhemmin: no onneksi kuitenkin lähdin enkä vain katsonut standup –spesiaaleja peiton alla.

Kävelemme pitkin pieniä kujia alueelle josta turistioppaissa varoitellaan ja jossa en haluaisi liikkua yksin. Pienen baarin edessä on liuta ihmisiä, tungemme sisälle tupakanhajuiseen hämärään tilaan. En jätä takkiani penkille, kuten kaikki muut, sullon sen epäluuloisena laukkuuni ja kerron miehelle kuinka Suomessa tosi moni ei uskalla kuivattaa pyykkejäkään kaupungissa ulkona niin että joku voisi ne varastaa.

Paikassa soittaa hassu italialainen bändi, ihmiset tanssivat ja tunnelma on keskiviikkoillaksi aika katossa. Tilaan vesipullon ja katson sivulle.

Juuri kun olen julistanut täälläkin, että parasta juuri nyt ovat miehet jotka osaavat käyttää lippistä juuri oikein: maailman ihanimman näköinen lippispäinen mies hymyilee minulle toiselta puolelta baaria. Hymyilen takaisin ja ajattelen: Kääk, kuka TOI nyt on?!

Yritän jatkaa deittejäni normaalisti, mutta takaraivossa jyskyttää ajatus: Haluan tavata tuon tyypin! Jostain syystä on IHAN PAKKO.

En tietenkään voi. Olen deiteillä toisen kanssa ja kuinka epäkohteliasta olisikaan vaihtaa kesken illan seuralaista, vaikken deitistäni olekaan juuri kiinnostunut. (Toim. huom: en aivan ymmärrä näitä tilanteita itsekään). Deittimieskin on ihan kiva. Juttelemme luontevasti neljä tuntia ennen meluisaa baaria. Teemme vähän samantyyppisiä töitä; hän kertoo kuinka suunnitteli fonttia kolme kuukautta yötä päivää, muttei loppujen lopuksi tykännytkään siitä. Ja kuinka hänen vanhempansa odottivat hänen jatkavan viininviljelyperinnettä, mutta heidän pettymykseksi pojasta tulikin taidekirjojen suunnittelija.

Portugalilaiseen tapaan mies puhuu paljon ja välillä päälleni. Ärsyynnyn siitä aina, mutta nielen kiukkuni ja ajattelen: kulttuurierot, muista Saara se, ei se ilkeyttään.

Sitten kuitenkin yhtäkkiä olen samassa vessajonossa sen lippispäisen kanssa. Hän hymyilee minulle ja sanoo: vihdoinkin. Juttelemme hetken, hän tarjoaa paikkansa jonosta ja vaikuttaa vähintäänkin yhtä kivalta kuin näyttää. Apua.

Onko tämä juuri niitä tilanteita joista elämäntaito-oppaissa aina kerrotaan: ihminen katuu eniten asioita, jotka jättää tekemättä?

Hetkeä myöhemmin olemme yhtä aikaa baaritiskillä. Ihan sattumalta, joopa joo. Yhtäkkiä suustani vain tulee ulos totuus: olen treffeillä, mutta olisin niillä mielummin sun kanssa. 

Let´s get out of here, mies sanoo. Tää on outoa, mutta haluan myös sun kanssa treffeille TODELLA paljon, vaikken tiedä susta mitään. Onhan tää älytöntä. Tiedän yhden huipun paikan tässä lähellä, lähetään vaan. 

Mutta en pysty, omatunto soimaa. Mies ujuttaa kuitenkin minulle vaivihkaa puhelinnumeronsa ja kahden tunnin päästä aamuyöllä seison keittiöni jääkylmällä lattialla. Juon kolme isoa lasillista vettä ja sitten tekstaan hänelle:

We HAVE TO meet soon.  

Puhelin piippaa vastauksen saman tien: I KNOW! This is crazy. 

—-

Sometimes life is just like a weird romantic comedy. 

Kommentit (40)
  1. Eäääh, meni melkein roska silmään tästä! Jatkoa odotellessa… 

  2. Muljahti ihan vatsanpohjassa (!!) <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *