Kuin elokuvissa, osa 2.

Joulukuu 2015, Intendente, Lissabon.

 

Olen myöhässä, joten turvaudun taksiin. 

Se on niin vanha, että jokaisessa ylämäessä olen varma että jäämme siihen. Vilkuilen kello ja mittaria hermostuksissani. Kuski ei puhu sanaakaan englantia, mutta se on vain minulle hyväksi. Boa noite, toivottaa lopuksi ja sormet ristissä toivon sitä samaa.

Olen paikalla kolme minuuttia yli kymmenen. Siellä se seisoo, lippispäinen mies jota olen miettinyt viimeiset kahdeksan päivää aika paljon. No siis ihan koko ajan.  

Halaamme ja tilaamme lasit viiniä. Sisällä ei ole tilaa, joten istumme ulos. Paikka on ollut to do –listallani kesästä asti, mutten ole jostain syystä käynyt siellä kertaakaan. Harmi, koska se on superihana.  

On perjantai, mies on ollut töissä pitkän päivän, minä olen haahuillut puistokahviloissa enkä ole saanut mitään tehtyä, koska olen jännittänyt niin paljon tätä tapaamista. Horisen uskottavan kuuloisesta esseestäni jota muka olen kirjoittanut koko päivän. Tosiasiassa sovitin koko vaatekaappini läpi ja kuuntelin kolme kertaa kaikki Beyoncen biisit.

Emme tiedä toisistamme mitään. Tai näin toteamme ääneen. Minä tosin tiedän miehestä paljonkin, onhan google. Istumme tuntikausia samalla penkillä, haemme lisää viiniä, puhumme ja puhumme. Ei ole ollenkaan hankalaa, kuten vieraiden ihmisten seurassa joskus, siitä olemme yhtä mieltä. Ulkona on kylmä, kietoudun huiviini ja mies laittaa vielä omansa jalkojeni päälle ja huomauttaa, että näytän huvittavalta kasalta villatuotteita. Jokaisen hakemansa lasillisen jälkeen mies istuu lähemmäs minua. Ei haittaa. Yh-tään. 

Olen huomannut, että tykkään käydä treffeillä enemmän englanniksi kuin suomeksi. Koska käytän englantia nykyisin niin paljon, siitä on tullut hyvin arkinen kieli. En enää ajattele suomeksi ja käännä sitä päässäni englanniksi, ajatukset tulevat suoraa oikealla kielellä. On myös paljon sanontoja, jotka toimivat paremmin englanniksi ja juttuja jotka ovat vaan hauskempia tällä kielellä.

Myös unimaailmani on välillä englanninkielinen. Ja muutenkin outo. En muista juuri mitään unia, joita olen viime aikoina nähnyt, mutta melkein joka yö herään siihen, että olen aivan hiestä märkä ja ottanut villasukat pois jalasta. En tiedä mitä alitajuntani käsittelee, mutta jääkylmässä talossa se ei oikeastaan haittaakaan.

Nämä treffit eivät sisällä hauskaa tarinaa, jonka voisin jakaa. Nämä treffit sisältävät vain seuraavanlaisia ajatuksia päässäni: 

Miten huippu tyyppi! Miten mahtavaa että sinä outona iltana rohkaistuin ja menin juttelemaan sille! Tästä lähin teen aina spontaaneja ja rohkeita päätöksiä! JESSS!

Ilta on ihana. Olo on ihana. Mies varsinkin on ihana. Kaikki on luontevaa ja kivaa.
Olemme molemmat töissä luovalla alalla, meitä yhdistää myös täysin samanlainen huumorintaju ja se, että olemme muuttaneet tähän vieraaseen maahan täsmälleen samaan aikaan. Yhtäkkiä unohdan kaiken sen, mistä olen ahdistellut viimeiset neljä kuukautta. Unohdan myös jokaisen epäonnisen suhteen ja säädön, aivan kuin joku klikkailisi ne roskakoriin ja sitten antaisi komennon: Tyhjennä. Kerron aikovani järkätä bileet, koska pian on Suomen itsenäisyyspäivä. Mies kertoo haluavansa tulla sinne muutaman ystävänsä kanssa ja kertoo jo mitä aikoo tuoda mukanaan. Hän kutsuu minut vuorostaan toimistonsa bileisiin.
Ennen kuin otan taksin kotiin, mies suutelee minua vartin
tai tunnin, en ole ihan varma. 

 Viestittelemme seuraavana päivänä kaikkea kivaa ja sitten kahden päivän kuluttua, kun mies on tykännyt jokaisesta Instagram –kuvastani, kysyn häneltä milloin tapaisimme uudestaan. 

En saa viestiin ikinä mitään vastausta. 

—-

Sometimes life is like a romatic comedy. Sometimes just a tragedy.