Matkaminän kanssa
Eilen, sunnuntaina
olin kävelyllä näissä maisemissa.
Nyt maanantaina, olen kotisohvalla kotihousuissa, oma teekuppi kädessä.
Joka ikinen kerta kun matkustan,
ajattelen sitä, miten nopeasti voi vaihtaa maisemaa
ja sitä, millainen itse on.
Istun viisi tuntia lentokoneessa ja olen maassa, jossa paistaa aurinko viikon putkeen.
Köyhäilen. Nukun ystävän sängyssä, syön pakastepizzaa ja kaurapuuroa enkä osta itselleni kun yhden teepaketin ja turkkilaiselta kylpylältä tuoksuvan suihkugeelin. Kävelen pitkin katuja päämäärättömästi. Hymyilen komeille miehille ja istun kaksi tuntia juomassa kahvia ulkona
joka päivä.
Koko ajan tykkään siitä millainen olen
muualla.
En sano ei pitäisi, en jaksa, voi kauheeta
Nukun koko päivän, syön leivoksia ja juon Cokista. Aijai suomiminä, pureskele sinä vain sitä lehtikaalia.
Minä nyt elän vähän.
—-
I was away from my life for a week. Felt so good.
Voi, tiedän tunteen niin hyvin! Olen matkustelun lisäksi asunut parissakin maassa ja voin allekirjoittaa sen kuinka ulkomailla vaan on niin paljon kevyempi olla. En keksi muuta syytä kuin meidän suorittajakeskeisen yhteiskunnan, joka piiskaa koko ajan yrittämään enemmän ja enemmän, lopulta niin paljon että pieni ihminen musertuu sen taakan alle.
Asuin juuri puolisen vuotta Brasiliassa ja kerkesin paluumatkalla toivoa että ehkä tällä kertaa saisin sen huolettomuuden ja vapauden tunteen raahattua mukanani koti-Suomeen… Mutta turha toivo. Sieltä se stressimörkö hiipi päivien vieriessä eteenpäin ja nyt täällä asunnollani kököttää taas samanlainen hermoraunio kuin ennen lähtöäkin 😀 Se siitä sitten!
Ei kait tässä auta muu kuin lähteä pakoon Suomesta? Niin rakas kuin se onkin
Mä en ole koskaan asunut ulkomailla, eli en tiedä millaista se sitten oikeasti olisi. Tekisi kyllä mieli testata aina välillä 🙂 Sunkin kokemusten perusteellakin kun se kuulostaa niin hyvältä.
En tiedä miksi meitä monia niin ahdistaa tää maa ja yhteiskunta. Mua ahdistaa ehkä eniten kaikista tää ilmasto. Yritti mitä ajattelutapaa tahansa, ei voi kovin pirteänä pysyä maassa, jossa puolet vuodesta on pilkkopimeää ja kylmää. Tai sitten mä en ole vaan löytänyt oikeaa lääkitystä 😉
Oi Lissabon! Ihana kaupunki, joskin itse pidin sitä välillä vähän pelottavana. Ehkä syynä se, että olin siellä lomaillessa seitsämännellä kuulla raskaana ja jotkut äitiyshormonit jo virtasivat suonissa.
Mut samaistun niin tähän tekstiin. Nyt asun ulkomailla ja olen jotenkin löytänyt hyvän balanssin arkiminän ja lomaminän puolivälistä (toisin sanoen en liota cokiksella hampaitani kuin joka toinen päivä), ja on tosi hyvä fiilis! Ehkä auringolla on oma osuutensa rentoihin fiiliksiin. Pitää kuitenkin yrittää pitää tästä kiinni Suomeen palatessa.
Ihan totta, allekirjoitan sen, että auringolla on iso merkitys fiiliksiin missä tahansa.
Mä oon ollut Lissabonissa nyt vasta kahdesti, enkä ole kokenut sitä yhtään pelottavaksi. No tietysti ne hämärimmät pikkukujat. Mutta muutoin mun mielestä vaikuttaa sopivan kokoiselta ja tunnelmalliselta paikalta 🙂