Nuoruuden maisemat (ja epämääräiset olotilat)

 

8247F0CE-D17D-4C4E-9AE4-873A0CF42EC2.JPG

Olen siellä vähän liian ajoissa, ehdin katsoa ensin kadulta suurista ikkunoista että näkyykö niitä vielä siellä, ei näy, menen silti sisälle. (Vaikka yleensä odotan ihmisiä mielummin aina baarien edessä kuin sisällä, entä jos tilaankin suuren lasin viiniä ja se peruu, sitten joudun juomaan sen ihan yksin siellä. Kas tässäkö on luottoni ihmisiin?). 

Tämä oli ensimmäinen baari, jossa koskaan kävin. Paikassa on edelleen sama valoteksti seinällä, sellaiset valkoiset kattolamput ja boheemi fiilis, vitsi onko Helsingissä mitään tällaista paikkaa enää, kysymme toisiltamme, no niin Coronahan on vähän tällainen (ei yhtään näin kotoisa tosin), sanomme lähes yhteen ääneen. Niin ja se lopetetaan. 

On joulunpyhät, olen niin lopen kyllästynyt harmaisiin päiviin, sukulointiin, suklaan syömiseen ja itseeni, että on lähdettävä ulos talosta, teinitakautumisesta ja saatava iso lasi viiniä jossain seurassa jossa voi olla vähän enemmän oma itsensä. Ei helvetti, kiroan myöhemmin yöllä kun en löydä bussipysäkkiä ja joudun odottamaan seuraavaa bussia TUNNIN kylmässä pakkasessa. Kävelen teini-iän kotikaupungin katuja ja ajattelen vain että mitä ihmettä minusta olisi tullutkaan jos olisin jäänyt sinne. Ehkä olisin sata kertaa onnellisempi kuin olen nyt (viime aikoina kun en ole ollenkaan ollut), mutta olen sata kertaa onnellinen sen tunnin aikana myös siitä etten asu siellä enää. Yksi katu, rumat jouluvalot ja en muista mitään muuta hyvää siitä paikasta kun sen sympaattisen baarin. Tai no kun alan vähän kaivella, kas tuossa ensimmäinen oma kotini, tuossa se kiinalaisravintola jossa kävin syömässä kun en osannut tehdä muuta ruokaa kun pinaattipastaa ja toasteja, tuossa tuo puisto jonka nurmikolle kokoonnuimme aina kesäisin. Kas tässä tämä kaupunki jossa elin silloin kun kellään ei ollut mitään oikeita huolia ja saattoi erota ihan kivasta suhteestakin ihan vaan siksi että maailma oli niin avoinna ja elämä niin kamalan alussa. 

 

 

IMG_4646.JPG

Ei tarvinnut ajatella aikajanaa, mitä ehtii ja mitä ei. Rahaa oli aina sen verran että sai ostettua ruokaa ja kellään ei ollut mitään kallista, ei tarvinnut vertailla. Muistan kadehtineeni ihmistä jolla oli varaa ostaa aurinkokuivattuja tomaatteja, minulla kun ei koskaan ollut. 

Lumen peittämän valkoisen puiston läpi loikkii yhtäkkiä suuri rusakko. Yritän ottaa tästä eksoottisesta näystä instastoorin, mutta puhelimeen tallentuu vain videonpätkä hämärästä metsästä, joka muistuttaa lähinnä Blair witch projectia. Jään bussista pois pilkkopimeässä väärällä pysäkillä, keskellä ei mitään ja suomalaisen talviyön pimeys ja autio maisena pelottavat vähän. Tokiossa minua ei pelottanut mikään, pikkukylän raitilla vähän enemmän. 

Kaiken yllä Suomessa velloo sellainen melankolinen harmaa pilvi, sanon myöhemmin. En tiedä olenko se minä, onko se Suomi vai mikä se on. En halua tänne takaisin, näihin talviin ja pieniin piireihin ja siihen olotilaan että harmaa arki vaan vyöryy eteenpäin sellaista vauhtia etten kohta edes huomaa olevani viisikymmentä, kuusikymmentä ja sitten itse se suvun vanhin, joka puhuu jotain kolmekymmentä vuotta vanhoja asioita viittaamalla niihin sanomalla: niin no jonkin aikaa sitten. 

Mutta olen viime aikoina ollut ihan kamalan kyllästynyt myös elämääni Lissabonissa. Minä en ollenkaan tiedä missä haluaisin asua, mitä tehdä ja se kirkastuu kaikkein eniten juuri joululomalla Suomessa. 

Ahdistaa. Haluaisin että kaikki kirkastuisi ihan yhtäkkiä ja voisin sanoa hymyillen että juuri tämän haluan, sataprosenttisen varmasti. 

 

Tosin olenko mitään koskaan halunnut sataprosenttisen varmasti?
Ja olenko ainoa, joka kyllästyy ihan kaikkeen parin vuoden välein ja haluaa suurta muutosta kaikkeen jatkuvasti?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

—-

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (30)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *