One of these days…

 

 

Mieti, kuusi vuotta, siitä on kuusi vuotta aikaa,
sanoo ensimmäinen koskaan tapaamani portugalilaismies eräänä sunnuntaina. Otetaan sille, hän jatkaa ja kohottaa pienen muovisen oluttuoppinsa. Ei olla nähty ehkä kahteen vuoteen, koska hän muutti Aasiaan mutta koronavuosi palauttelee aika monia expatteja kotimaihinsa, jatketaan aiheesta sitten.

Kuka minä edes olin kuusi vuotta sitten, mietin kävellessäni kotiin vaaleanpunaisen auringonlaskun värjätessä koko naapurustoni. Ajattele jos en olisi koskaan lähtenyt, ajattelen sitten. Olisinko samassa työpaikassa, katselisinko samaa ikkunanäkymää ja olisiko siinä jotain pahaa?

Edellisenä iltana nukahdan taksiin. Kuuntelen kahden kaverini monotonista keskustelua, katselen auringonlaskua ja yhtäkkiä tajuan kirjoittavani auringonlaskuista aina. Havahdun hereille vasta kotikulmillani, olen ollut koko päivän auringossa ja merivedessä, nyt haluan vain nukahtaa sheetmask naamallani jaksamatta edes pestä hiuksista hiekkaa pois.

 

 

Vaikka elämä, kaikkien elämä, näyttää instagramissa aina ihanalta, olen ollut tänä kesänä tosi surumielinen. Sellainen portugalilaisen melankolinenko, kysyy se sama portugalilaismies. Joo just se, en mitenkään masentunut, oikeastaan ihan onnellinen ja hyvällä päällä mutta melankolinen ja nostalgikko, ehkä jopa etukäteisnostalgikko tätä kesää kohtaan, koska jotenkin tämä vuosi on muuttanut niin monia asioita.

Kuka olenkaan kuuden vuoden päästä tästä. Tai missä?
Kukaan ei tiedä. Se on samaan aikaan ihanaa ja, tai no siis kai vaan ihanaa?

Tiedätkö, kun mulla on aina ikävä tänne kun asun Indonesiassa ja kun oon täällä niin ikävä sinne ja se on ihan hirveä rikkaus ja etuoikeus, mies sitten jatkaa. Tiedän, tiedän, TIEDÄN! Ja sitten minä annan hänelle vinkkejä kivoista paikoista hänen kotikaupungissaan ja asetelma on niin kivan ylösalainen että meitä molempia alkaa huvittaa.

Jotain kivan ylösalaista on myös siinä ettei tiedä tulevasta. Ei ole viisivuotissuunnitelmia, ei oikein mitään pysyvää. Siitä voisi myös ahdistua, mutta juuri nyt en jaksa.

 

 

One of these days these days will end,
sanoo seinäkirjoitus jonka ohitse kuljen päivittäin. Se voisi juuri nyt tarkoittaa näitä koronarajoitteisia iltoja jolloin katukahvilat tarjoilevat viimeiset viinilasit iltakahdeksalta tai sitten ihan vaan näitä kiireettömiä kesäpäiviä jotka voi viettää rannoilla makoillen.
Tai sitten koko elämää, täällä tai sitten jossain muualla minne ehkä joskus päätyy.

 

Kommentit (15)
  1. Saara, sun tekstit on käsittämättömän hyviä ja oivaltavia! Kunpa asuisin Lissabonissa niin lähdettäis viinille. Jos joskus tuun Lissabonille niin ehkä uskallan kysästä sua mukaan 🙂

    1. Heh siis Lissaboniin ja mukaan viinille 😀 t. maanantainen aamupöpperö

    2. Haha, kysy ihmeessä 🙂

  2. Alexandravvv
    19.7.2020, 18:16

    Sun blogi ja kirjoitukset piristää mun päiviä aina yhtä paljon <3 ja kannatan ideaa kirjan kirjoittamisesta!

    1. Ihana kuulla, kiitos 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *