Päätä särkee heti aamusta. En ole edes juonut viiniä päiväkausiin, ehkä olen nukkunut jotenkin mutkalla, ajattelen ja avaan ikkunat. 

Lähden lenkille aurinkolasit päässä. Rakastan aamuja tässä kaupungissa, siis niitä aamuja kun lähden heti herättyäni ulos. Näen kaikki samat naapuruston ihmiset noina aamuina, tuo nainen joka kiiruhtaa avaamaan kahvilaa, kierrätyspisteellä lasipulloja lajitteleva ravintolanomistaja, kas koiraa kävelyttävä vuokraemäntä tuolla kadunkulmassa… ja juuri aukeamassa oleva kahvikioski. 

Meetkö juoksemaan, huikkaa kahvikioskin tyttö, varo vaan kohta alkaa taas sataa. 

Hetken päästä istunkin palmun alla pitämässä sadetta. Jaahas, se on selkeästi huhtikuu kun keli on yhtä vaihteleva kuin omat mielialani. Sataa, paistaa, sataa… sitten taas paistaa. Saattaa samana päivänä polttaa nenänpäänsä auringossa ja sitten kastua kaatosateessa kolme kertaa. Ja illalla on oltava talvikengät ja kaulaliina.

Luureissa soiva juoksulista tuntuu liian tehokkaalta palmun alla istuskeluun. Valkkaan Japanireissua varten tekemäni soittolistan. Muistan edelleen hyvin sen epätodellisen olon kun sanoin huolettomasti aijoo oonkin marraskuun töissä Tokiossa, mennään sit joulukuussa. 

Ja muistan ehkä ikuisesti myös nämä aamupäivät, jolloin voi ihan hyvin ajatella että teenpä töitä sitten illemmalla, nyt haluan hengitellä sateen jälkeistä raikasta ilmaa. Eikä se maailma kaadu siihen että sateen iskiessä joudun istumaan palmun alla kaksikymmentä minuuttia. 

Edellisenä aamuna käyn ihanalla brunssilla kylässä olevan kaverin kanssa. Sen jälkeen hän lähtee kiertelemään kaupungille, minä kävelen (sateessa) kotiin. Ja ajattelen: joskus haaveilin siitä että voisi kerran kuussa pitää vapaan aamupäivän keskellä viikkoa. Nyt voin pitää sellaisen vaikka kerran viikossa. 

Remember you once dreamt of being where you are now,

julistaa kuva instagramin kuvavirrassa. Se on kirjoitettu kauniilla fontilla värikkäälle paperille. Katson sitä ja ajattelen: niin joo, totta tosiaan. 

Sitten kun ystävä kirjoittaa samalla hetkellä instassa yksityisviestiin hei milloin muutat takaisin Helsinkiin, alan naputtaa vastausta. No ehkä 2029. Oho, hän sanoo ja tajuan että vikan numeron piti olla nolla, niin sitä aina vahingossa painaa viereistä näppäintä. 

2020 tai 2029, en yhtään tiedä. 

Nyt mietin sitä että joskus halusin maailman eniten juuri tätä. Ja sitten mietin mitä haluaisin maailman eniten esimerkiksi vuosina 2020 ja 2029.