Tiedätkö, sellaisia ihan erilaisia sävyjä kuin missään muualla, luennoin juuri tapaamalleni kuosisuunnittelijalle eräänä sunnuntai-iltapäivänä. 

Me puhumme väreistä, Japanista, Etelä-Afrikasta ja sitten siitä, miten Lissaboniin voi päätyä asumaan ja miten me olemme päätyneet asumaan lähes toistemme naapureiksi siitä tietämättä.
Ja sitten puhumme taas väreistä, sävyistä ja valosta. 

Minulla on koko ajan aktiivisesti ikävä Japaniin. Tokiolaisten mustien jättilintujen raakkumista, liikennevalojen ääntä, metron kuulutuksia.
Sitten sitä oloa, kun ei ole huolia ja murheita (tai no oli silloinkin kai, mutta aika pieniä). Ja sitä fiilistä, kun sai olla omasta elämästään kuukauden poissa. (Eikä tarvinnut ajatella että hitto toivottavasti en törmää nyt siihen kun näytän näin kamalalta. Kun ei tuntenut koko miljoonakaupungista yhtään ketään). 

Eräänä sunnuntaina teen töitä seitsemän tuntia, särkee päätä, jalkoja ja mahaa. Valutan kuuman kylvyn ja tiputan sinne Tokiosta ostamaani aromaöljyä. (Mitä sitten teen kun tämäkin loppuu?)

Edellisellä viikolla esittelen eräänä iltana kämppikselleni goodie bagiani, sellaista isoa ruskeaa paperikassia, jossa säilytän kaikkia pieniä aarteita, joita olen tuonut Japanista. Sitä wesandersonmaista onnittelukorttia (jonka haluaisin antaa lähinnä itselleni, sitten joskus kun on jotain onniteltavaa), maailman kauneinta keittiöpyyhettä jota en ikinä raaskisi käyttää ja kymmeniä kissatarroja. 

Kun olen noussut kuumasta kylvystäni, tajuan että on pakko edistää vielä vähän töitä. Kaadan smoothieni joukkoon matchajauhetta, no nyt ei ole vaikea arvata mistä sekin on peräisin. 

Kello kahdelta yöllä olen vielä ihan hereillä. Päässä juoksentelevat ristiin rastiin kaikki ajatukset töistä, hoidettavista asioista, rahasta ja sitten
myös kaikki ne ihanat värit, sävyt ja valot ja tuoksut ja äänet joista ikävöin.

Sieltä maagisesta Japanista. 

Olen samaan aikaan kamalan onnellinen ja surullinen. Sitten nukahdan.