Kun tunnen eläväni, ajattelen paljon kuolemaa

 

 

42719567-A623-4713-94FD-07D4F70EEE4F.JPG

 

Elokuu 2018, Helsinki. 

 

Kävelen Hakaniemessä melkein päin Perttu Häkkisen kynttilämerta ja taas puhumme kuolemasta. Tuleeko tästä sukupolvikokemus helsinkiläisille, se olisin voinut olla minä, kukapa ei olisi ajanut Flowsta kotiin pyörällä vähän humalassa.
Puhumme kuolemasta koko ajan, on sairauksia, on kauheita kohtaloita, liian nuorina ja sitten tosi vanhoina kuolleita. Me puhumme kuolemasta myös uutta elämää kantavan ystävän kanssa, puhumme kuolemasta koko ajan vaikken ehkä koskaan ole tuntenut olevani yhtä elossa kuin viimeisen parin vuoden aikana. 
Tai ehkä juuri siksi. 

Ja sitten olen niin etuoikeutettu pienine ongelmineni että voin tuijottaa ratikan ikkunasta aurinkoista maisemaa ja kuunnella Visions of Gideonia kun ajattelen kuolemaa, eikä minun tarvitse aktiivisesti pelätä sitä koko ajan normiarjessa. 
Emme puhu vain kuolemasta, puhumme myös eläkekertymästä ja siitä, miten pitää olla säästeliäs, ehkä sijoittaa. Ja sitten siitä miten on pakko tehdä asioita nyt eikä elää sillä tavalla että sitten joskus teen, nyt teen vain töitä. 

Pelkäsin vuosikausia että yhtäkkiä herään ja olen viisikymmentä enkä ole tehnyt mitään niitä asioita, joista olin unelmoinut, on vaihtunut omalla kohdallani vähän siihen, että pelkään että yhtäkkiä herään ja olen viisikymmentä ja olen tehnyt vaan kaikkia sellaisia asioita joista olen unelmoinut enkä yhtään muistanut ajatella sitä että vielä joskus (ehkä) olen kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, eläkkeellä, pienituloinen taas ja millä sitten elän?

Niillä unelmilla kun ei elä, paitsi ehkä jos on bloggaaja jolla on joku salainen sivutulo. 

 

29F32DD0-0895-4646-A3FD-B644881D57F3.JPG

 

Olen ajatellut kuolemaa ja sitten elämää ja sitä kamalaa asiaa, että kukaan ei tiedä milloin oma aika täällä loppuu. Ja sitten puhunut myös kevyen mystisistä aiheista kuten siitä kuka olikaan entisessä elämässä ja miksi vihasin pikkukaupungissa elämistä ja haaveilin suurkaupungeista jo silloin kun en ollut ikinä sellaisessa vieraillutkaan. Miten voi oikeastaan kaivata niin kipeästi jotain sellaista mitä ei ole koskaan kokenut, sitäkin olen miettinyt viime aikoina. 

Seuraan puhelimen askelmittarin silmä kovana, pitää liikkua, käyn juoksemassa puistossa satunnaisesti, syön terveellisesti, sitten taas kakkuja ja viinejä päivätolkulla, en tiedä mikä olisi paras balanssi, tämä on kai ihan hyvä. Kun ei sekään auta, kun ei mikään auta oikein sataprosenttisella varmuudella. Miten sitä sitten pitäisi elää, puidaan lenkkipoluilla näitä isoja asoita. Ei voi aina elää kun viimeistä päivää, ei sekään auta. 

Näen ratikan ikkunasta kadulla kävelevän ystävän ja sitten mietin yhtäkkiä sitäkin kun ei tiedä kuinka kauan elää, pitäisikö elää mahdollisimman lähellä kaikkia tuttuja ja turvallisia ihmisiä vaiko sittenkin mahdollisimman kaukana vapaana kokemassa kaikkea uutta. 

 

B4FE94DB-A2F6-4638-B161-D7538ED2540A.JPG

 

Yksi asia on varma: en saa nukuttua kunnolla viikkokausiin. Tuijottelen erilaisten yöpaikkojeni kattoja, käännän kylkeä, otan korvatulpat pois ja ajattelen liikaa. Samaistun kaikkiin asioihin, suren muiden suruja ja omia jo etukäteen.

Mistä löytää balanssi siihen, että samaan aikaan pitäisi osata elää täysillä ja kuin joka päivä olisi viimeinen ja sitten samaan aikaan olla terveellinen, ei stressata liikoja eikä varsinkaan miettiä sitä jossain vaiheessa koittavaa kuolemaa ihan koko ajan, koska ei niinkään voi elää. 

Tässä kai asia, jota saa ja täytyy opetella ihan lopun elämäänsä. 

 

 

 

—-

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

 

B3CBF0D4-60D0-4C47-BCA0-29778CDFB9A4.JPG

 

Heinäkuussa kirjoitin instagramiin näin:

Sulle tuli joku paketti, sanoo ranskalaismies minulle aamulla keittiössä. Olen juuri suihkuttanut märkiin hiuksiini Natural highlights -suihketta ja laittanut finnin päälle hammastahnaa enkä haluaisi puhua kenenkään kanssa. Aijaa, vastaan. Mikä se on, hän kysyy kun avaan kuorta. Tää on sellanen kirja jonka yks mun suomalainen instagram-kaveri on kirjoittanut. Tosi hieno kansi, mies tiirailee olkani yli. Mä meen lukemaan tätä puistoon, sanon ja menen kuivaamaan hiukseni. 

 

981DCB9A-A05A-4EB1-A740-8F395EFECEC5.JPG

 

Kun palaan kolmen tunnin päästä juotuani ihan liikaa kahvia, törmäämme taas keittiössä. No onko se hyvä, mies kysyy yllättävän kiinnostuneena suomenkielisestä kirjastani. On, tosi hyvä. Mutta vähän surullinen myös. Tai siis jotenkin surullinen siksi että se on tosi samaistuttava. On se myös tosi hauska. Mulle tulee siitä vähän koti-ikävä. Ja sit samalla sillai että ei yhtään ikävä Helsinkiin. 

 

Tai siis en kirjoittanut ihan kaikkea tätä, koska sain Sisko Savonlahden esikoiskirjan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ennakkolukuun, eikä sitä saanut vielä kokonaan arvioida, sai vaan lukea ja kertoa vähän jotain. 
En ole koskaan tavannut Siskoa, mutta viestittelemme aina toisinaan instagramin yksityisviestikentässä kaikkea aika syvällistäkin. Siksi rakastankin instagramia: sieltä saa toisinaan just sellaista vertaistukea ja seuraa kun on sillä hetkellä vailla. Tällä kertaa Sisko vaan viestittää että voitko antaa mun kirjalle Pastel de nata -leivoksen. Siellä se on nyt ulkomailla asti.
 
Tämä kirja on jotenkin tosi paljon sellaista, mitä olen alkanut elämässäni vaalia. Kaiken ei tarvitse aina olla suurta ja ihmeellistä ja kaunista, elämä kun koostuu enemmänkin pienistä tärkeistä hetkistä ja asioista kun älyttömän suurista. Suurin osa on sitä arkea: juuri sitä kun maataan parvekkeella ja yritetään päästä yli jostain mikä ei tunnu vaan onnistuvan ja sitten eletään siinä sivussa vaan ihan sellaista normaalia selviämistaistelulta tuntuvaa harmaata putkea, jota elämä aina toisinaan (useinkin) on. En muista kuka kirjoitti vastikään että ei kaikissa kirjoissa tarvitse aina olla sotaa, miljoonaa henkilöhahmoa ja jotain aivan mieletöntä oivallusta (vai kirjoitinko ihan itse), mutta olen ihan kamalan vahvasti tätä mieltä. 
 
Jos joku kuvaisi tätä naisten hömppäkirjallisuudeksi ja blogiajan omassa itsessään loputtomasti vellomisessa, sanoisin että ihan sama, luen silti mielummin tällaista kuvausta elämästä kuin monia muita. Toki samaan aikaan tekee mieli viedä kirjoittaja rantalomalle ja sanoa hänelle paljon positiivisia asioita siitä, miten elämä jossain vaiheessa taas helpottuu ja että kyllä sinäkin vielä jonkun tapaat. Paitsi kun se ei mene niin. Elämä helpottuu, sitten taas vaikeutuu, se taitaa olla ikuinen kiertokulku. Suhteita tulee ja menee, tai sitten ei tule ja mene, ei ole mitään taetta siitä että tulee tapaamaan ihmistä, joka kirkastaa koko elämän ja sitten tämä täydellinen parisuhde kannattelee elämän loppuun asti. Sellaista elämä harvoin on, mutta kuten kirjailijakin on tajunnut: huumori auttaa aika helvetin paljon. 
 
Sitä tässä kirjassa on. 
 
 
 
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ilmestyi 6.9.2018. Tykkäsin kirjan lisäksi myös tästä Hesarin jutusta. 
 
 
 
 
 
 
 
—–
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen