Joskus on vaan pakko,
ihan helvetin pakko, tehdä sellaisia vähän tyhmältä ja pelottavaltakin tuntuvia päätöksiä.

Yhden sellaisen tein tässä ihan vasta. Kävelin alakerran optikkoliikkeeseen, sanoin vuokraisännälleni että tiedän että vuokrasopimuksessani on neljän kuukauden irtisanomisaika mutta olisiko mitenkään mahdollista että ei olisi. 

Haluan nyt pois, on jotenkin pakko saada nyt jotain muutosta tähän kaikkeen. (Tätä ajattelin, en sanonut hänelle). 

Näytin varmasti erityisen surkealta kasvomaskini takana, sillä hän sanoi calma, rauhoitu. Tottakai voit muuttaa pois milloin haluat. Kaikki järjestyy. 

Irtisanoin siis vuokrasopimukseni ennen kuin tiesin minne muuttaisin, löytäisinkö asuntoa kolmessa viikossa ja muita tällaisia pieniä elämää hankaloittavia juttuja. 

Ei helvetti, ehdin jo ajatella, entä jos en löydä mitään? Voisinkohan pakata mittavan omaisuuteni pariksi kuukaudeksi alakerran tyhjillään olevaan baariin ja asua ystäväni sohvalla, mietin sitten. Ja että miksi olen haalinut niin paljon omaisuutta? (No siksi että muutin neljä vuotta sitten satakaksikymmentäneliöiseen tyhjään asuntoon). 

Ehkä kaikki järjestyykin?

Sitten eräänä sunnuntai-iltana, jolloin olen vihdoin löytänyt diagnoosin viime viikkojen kummalliselle ololle, post covid anxiety, tuntuu että pää halkeaa. 

Olen ollut viikkokaupalla yksin kotona ja maailman eniten pelkäämäni asia, kaasulämmitin on seissyt olohuoneen nurkassa käyttämättömänä. Sitten eräänä iltana on niin kylmä että laitan sen päälle ja kun sammutan sen, tajuan että jos en jostain syystä muistaisi vääntää siitä kytkimestä tarpeeksi ja kaasulämmitin jäisikin päälle, en näin koronan jälkimainingeissa haistaisi sitä kaasuvuotoa. 

Pelkään kaasulämmitintä aivan järjettömästi. En tiedä miksi. Aina kun kuulenkin sanan kaasuräjähdys, en saa suunnilleen nukuttua seuraavan yönä kun mietin kaasulämmittimen räjähtämistä vaikken ikinä tietenkään pidä sitä päällä yöllä, harvoin päivälläkään koska pelottaa vaan. (Ja tiedän myös että kaasuvuotoa ei edes ilmeisesti voi haistaa). 

Seuraavana yönä en saa nukuttua, heräilen puolen tunnin välein miettimään kaasuräjähdystä. Aamulla on pakko laittaa viesti ystävälle ja pyytää häntä haistelemaan olohuonetta toimivalla nenällä. Ei täällä kyllä haise kaasuvuodolta, tosi raikkaalta ja puhtaalta, hän sanoo lattianrajasta. 

(Sitä teen myös aina nykyisin kun ahdistaa: siivoan).

Hävettää että olen hälyttänyt hänet paikalle haistamaan ei mitään ja kertomaan hänelle että ahdistuslevelini ovat yhtäkkiä aivan kaakossa. Kun hän naurahtaa ja sanoo that´s what I´m here for, tajuan myös kuinka ihanaa on että voin edes tehdä näin: olla oma itseni ja sanoa en selviä tästä, tuu auttaan. 

Kun olen viikon laskenut hiki päässä budjettia ja sitä, olisiko minulla vihdoin varaa asua yksin, käynyt pitkiä viestikeskusteluja ja videopuheluita ystävieni kanssa tästä aiheesta (aina kun olen ahdistunut, en pysty tekemään päätöksiäni yksin), päätän yhtäkkiä: kyllä nyt pitää pystyä ja uskaltaa. 

Käyn katsomassa uutta asuntoa ja sanon: ottaisin tämän. Meillä on neljäkymmentä kiinnostunutta, sanoo välittäjä. Menen kotiin ja googletan kuinka manifestoidaan.

Sitten makaan peiton alla villapaita päällä ja kuvittelen itseni jokaiseen sen asunnon huoneeseen, ikkunasta katselemaan, keittiöön aamukahville. Kuvittelen uusien tuulien puhaltavan ikkunoista ja ovista, mikä kaikki muuttuisi ja mikä pysyisi samana. Nyt tämän on toteuduttava!

Seuraavana aamuna saan viestin: he valitsivat sinut. 

Vaikken ihan vielä (koronan vuoksi) edes haista niitä uusia tuulia, kyllä ne tässä nyt puhaltelevat taas vaihteeksi. 

Ja tiiätkö, sanoo ystävä myöhemmin: kun mietit sitä kaasuräjähdysasiaa silloin ja että entä kun täällä ei ole kotivakuutusta kellään niin jos sellainen tulee niin kuka korvaa. Mutta kaasuräjähdyksessä räjähtää koko talo ja kuolee se yläkerran vuokraisäntäkin, niin että sitä sun on ihan turha miettiä. 

Jotenkin tämä naurattaa minua pitkään.