Heinäkuu 2017:

Mua ärsyttää ihmiset jotka laittaa lauseenvastikkeen eteen pilkun, ystävä sanoo ja kumoaa pienen oluttuopillisen loput kurkusta alas. Minä sanon Hah, sekoitan sangriaani ja pyörittelen mielessäni juuri kirjoittamaani blogitekstiä, jossa pilkut olivat varmasti ihan missä sattuu, koska kirjoitin sitä niin tunteella.

Olen palannut baariin jota välttelin kuukausikaupalla ihan vähän särkyneen sydämen takia. Tai no nyt liioittelin, ei särkymistä, sellainen pieni kolaus vain, kops, tuosta vaan. Mutta en sellaisia jaksa kauan miettiä.
Kohti uutta, onhan noita, sanoo toinen ystävä vähän myöhemmin jakaessaan sellaisen miestarinan, etten tiedä mitä sanoa. En tiedä mitä sanoa, sanon hänelle. Olen oppinut että se on aika hyvä lause moneen tilanteeseen.

Olen myös tavannut miehen, jonka portugalilaisessa keittiössä killottaa pullollinen Blossa-glögiä, siinä vaan kauniilla avohyllyllä ja hän osaa lausua nimeni kahdella aalla, Saara.
Suomi-Portugali-Suomi-Portugali. Eikun ainiin sehän on ruotsalaista glögiä.

Viimeaikoina on ollut vähän sellaista,
en saa otetta oikein mistään. Ei edes yhdestäkään vähän kiinnostavasta uudesta ihmisestä. Olen istunut mielummin kirjan kanssa yhdessä autiossa ja tuulisessa näköalakahvilassa ja sitten ystävien kanssa puistojen nurmikoilla.
Vaikka Lissabonissa on jäljellä vielä pari kuukautta kesää, olo on silti sellainen loppukesän melankolinen ja jokainen tuulinen ilta saa ajattelemaan sitä paksua villapaitaa, joka on siskoni varastossa säilössä.

Musta tuntuu etten tee tarpeeksi mitään, sanoo ystävä eräänkin puiston nurmikolla. Sama juttu, totean ja päätämme alkaa tehdä kaikkea uutta, joka viikko. Sitten menemme syömään aamupalaa, vaikka kello on kolme iltapäivällä.

Joskus aamupala keskellä päivää, keskellä viikkoa on juuri hyvää kaiken uuden tekemistä. Tai blogiteksti, joka ei sisällä mitään oivalluksia. 

—-