Olen ihminen, jolle tunteista puhuminen on ihan saakelin vaikeaa.

Olen menettänyt ihania miehiä ja naisia elämästäni, koska en ole pystynyt sanomaan tiettyjä asioita. Tiedostan tämän ja yritän jatkuvasti tulla asiassa paremmaksi. Avautuminen nimittäin kannattaa, aika usein.

Se on yksi pääsyy sille, miksi kirjoitan tätä blogiakin. Avautuminen.

Minä olen tätä mieltä, tuuttaan tämän mielipiteen tai tajunnanvirtatekstin nyt tuonne nettiin, jossa sitä lukee suurimmaksi osaksi aivan vieraat ihmiset. Tarkemmin ajateltuna se on todella rohkeaa (ja vähän pelottavaa).

Tämä blogi on minulle tärkeä ja tärkeintä tässä on se vuoropuhelu, jota käyn lukijoiden kanssa. Olen kuullut heiltä, että olen rohkea ja minun kanssa olisi varmasti kiva hengailla. Heti kun muutin Lissaboniin ja aloin kirjoittaa enemmän henkilökohtaisia ajatuksia, aloin saada enemmän lukijoita ja kommentteja.

No oon nyt varmaan kiinnostava siks kun tein ison elämänmuutoksen, ajattelin.

Sitten sain tämän kommentin:

Rakastan blogiasi. En siksi, että blogistasi olisi tullut entistä kiinnostavampi ja sinusta rohkeampi muuttaessasi toiseen maahan. Rakastin blogiasi yhtä paljon, kun asuit Helsingissä ja kirjoitit pienistä, tärkeistä, hassuista ja ajatuksia herättävistä asioista arjesta. Rakastan blogiasi yhä, sillä (missä oletkin) teet kiinnostavia huomioita tarkailemalla ympäristöä ja asettamalla itsesi alttiiksi, jopa tylsyydelle, mukavuudenhalulle ja epätäydellisyydelle. Lisäksi osaat tuoda ajatuksesi esiin rehellisesti ja liikaa yrittämättä: vähän niinkuin toteamalla ja samalla hieman oivaltaen. Rakastan blogiasi, koska se on lohdullinen ja usein ajattelen tekstejäsi luettuani ”kyllä, juuri tuollaista on elämä”.

Muistan sen ikuisesti. 

—-

Sometimes writing a blog seems really weird and stupid, like having a monolog that no one really cares about. But then you get a comment that makes it worth it.