Istun katukahvilassa jonka penkit on aseteltu optimaalisesti niin että
on ihana vaan tuijotella ohikulkevia ihmisiä. Tuijotella ja miettiä asioita.
Kuten vaikka:

Portugalissa voi ihan hyvin kävellä kadulla keskellä päivää olutpullo kädessä. Sitä juodaan kuin vettä, mutta koskaan ei olla silti näkyvän humalassa.

On tavallista sanoa myös illallispöydässä: ottaisin muuten vielä lasillisen mutten halua olla humalassa.
(Toki on niitäkin jotka ottavat kolmannen ja neljännen ja ajavat sitten kotiin autoillaan).

Ohikulkevat reppua kantavat ihmiset näyttävät aina jotenkin liian reippailta. En pysty käyttämään reppua kun ulkona reippaillessa, en tosielämässä.

Yhtäkkiä kaikilla on leveälahkeisia housuja, jopa Portugaliin on uusi muoti saapunut ihan yhtäkkiä.

Voinkohan nyt lopettaa käyttämästä ilkeämielistä termiäni Portuguese jeans kuvaamaan paikallisten miesten muotitietoutta, mietin, mutta hetkinen nyt näyttää siltä että portugalilaiset miehet ovat vihdoin NYT löytäneet pillifarkut.

Katselen vuokraisäntäni pillifarkkujen lahkeita kun hän makaa edellisviikolla vessani lattialla yrittämässä avata tukkeutunutta viemäriä. Portugalissa vuokralainen on itse vastuussa lähes kaikesta, mutta kiltti vuokraisäntäni tulee paikalle kun inisen ettei minulla ole varaa maksaa putkimiestä joka voisi avata tukkeutuneen viemärin.

Kaikki omat pillifarkkuni pakkaan varastoon, en halua vaikuttaa boomerilta.

Nekin farkut jotka olivat ihan liian löysät viime keväänä kun tapasin miehen joka oli aivan kuin selvännäkijäni kuvailema kuvitteellinen henkilöhahmo. Kiskoin valuvia farkkuja ylös koko ajan kun kävelimme pitkin kauniita maisemareittejä Madeiralla.

Nyt farkut ovat liian kireät. Vähän kireältä tuntuu kai myös muisto miehestä.

Tunnistan nykyisin kasvonpiirteistä portugalilais- ja brasilialaismiehet jo kilometrin päästä.
Tai no en ihan kilometrin, näkö on huonontunut niin että voin ihan tosielämässä siteetata meemiä
Not wearing my glasses anymore, I’ve seen enough ja käskeä seuralaisen tsuumata ravintolakuittista onko kenties veloitettu jotain liikaa.
On, viinipullo jota emme todellakaan juoneet niiden neljän lasillisen lisäksi jotka joimme, herra varjele.

Seuraavassa paikassa universumi on paremmalla viballa liikkeellä: menemme maksamaan laskua ja baarimikko sanoo joku mies maksoi juomamme jo tunti sitten.

Emme näe ketään, ai siis kuka? A nice gentleman, nainen sanoo. Mutta hän meni menojaan jo.

Mietin joskus ajattelevatko ihmiset että keksin päästäni näitä kummallisia tapahtumia, koska tuntuu että kohdalleni sattuu aina kaikkea outoa.

Istun katselemassa ohikulkevia ihmisiä taas. Kaivan puhelimen laukusta ja luen kirjaa nimeltä Outoja kaloja. Se kertoo elämän oudoista tilanteista ja asioista, sopivan koruttomasti.

Sitten tuijottelen taas ohikulkevia ihmisiä ja mietin ohikiitävää elämää. Vaikka moni asia on aivan pielessä elämässäni juuri nyt, rakastan silti sitä että olen juuri tässä, juuri täällä,
kaikkien niiden outojen sattumien ja rohkeiden elämänvalintojen(kin) vuoksi.

Tässä katukahvilassa, miettimässä näitä asioita. Juuri nyt.