Törmään  Instagramissa kuvaan naisesta joka ottaa kuvaa kädessään olevasta jäätelöstä iphonellaan, kasvomaski päällään.
Näytä tämä jollekin vuonna 1995 ja kysy mitä he kuvittelevat että tässä tapahtuu, lukee kuvatekstissä. Tai 2005, ajattelen. 

Mietin useina päivinä kadulla kulkiessa tai bussissa istuessa että jos vaikka 7 kuukautta sitten joku olisi näyttänyt mulle kuvan tästä kesästä, mitä olisin veikannut tapahtuneen. Yleensä ääriään myöten täynnä oleva turistiratikka kolistelee edestäni kyydissään tasan kaksi ihmisitä, molemmilla maskit naamalla.

Tuntuu hullulta ajatella että viisi kuukautta sitten koronavirus oli asia, josta eräs stand up-koomikko vitsaili tunkkaisessa lissabonilaisessa kellaribaarissa. Ei tullut mieleenkään että se olisi yksi vikoja kertoja kun olin täyteen tungetussa baarissa  istumassa tuoleilla vieri vieressä muiden ihmisten kanssa. Vielä helmikuussa ajattelin tän vuoden olevan kaikkea jännää täynnä: suunnitelmissa kun oli viettää esimerkiksi syksyllä kuukausi Japanissa. Nyt todennäköisesti vietän syksyn lockdownissa olohuoneen ikkunasta ulos katsellen. 

Japani tulee mieleen eräänä kuumana iltana erityisen vahvasti, kun kaadan lasiin Mujista ostamaani jääkylmää maissiteetä, jota join Tokiossa koko ajan. (Suosittelen kokeilemaan!)

”On ihmeellistä kuinka nopeasti ajatustapa muuttuu ja jo nyt se, että näkee ihmisiä suurissa väkijoukoissa, koskettelemassa toisiaan ja syömässä buffet-pöydästä, tuntuu jotenkin oudolta. Ja siis vaan Netflixissä. 

Eilen minut häädettiin penkiltä istumasta, tänään se näemmä on sallittua. Käyn ruokakaupassa, jossa havainnoin etteivät portugalilaiset tule sittenkään tässä kriisissä oppimaan jonottamisen jaloa taitoa. Ostan kokonaisen ananaksen, siitä tulee mieleen ne ajat kun saattoi käydä kaupassa hakemassa vain jotain pientä, tai no siis vaikkapa jotain painavaakin, tuosta vaan kotimatkalla. 

Nyt sitä on koko ajan vaan kotimatkalla. (Ainakin jos poliisi pysäyttää). 

Raivosiivoan koko asunnon. Illalla saan Suomen suurlähetystöltä viestin, jossa kerrotaan että Etelä-Portugalista pääsisi lentämään vielä ylihuomenna Suomeen. Samaan aikaan Suomi laittaa Uudenmaan kiinni. En siis pääsisi sieltä mihinkään. Voi taivas”.
olen kirjoittanut koronapäiväkirjaani maaliskuussa.
Nyt se aika tuntuu hirveän kaukaiselta.

Ja sitten kaukaiselta tuntuu myös elämä kuukausi sitten, kun kuvittelin myös ettei koronan toista aaltoa taida tullakaan.

Elämä oli palannut melkein jo normaaliksi ja jopa suosikkibaarini kertoi avaavansa ihan pian. He ehtivätkin olla auki yhden kokonaisen viikonlopun (enkä itse edes ehtinyt paikalle!) ennenkuin Lissabonissa laitettiin uudet määräykset käyntiin.

Nyt baarien ei edes enää kannata avata, koska anniskeluaika on iltakahdeksaan asti, ellei paikassa ole tarjolla ruokaa. Tiedätkö, sanoo alakerran baarini omistaja eräänä helteisenä päivänä, mun tutuilla on myös baari ja koronan vuoksi ne joutui nyt luopumaan kodistaan ja ne asuu nyt siellä baarissa odottamassa parempia aikoja. Mutta eikö valtiolta saa mitään apua, kyselen tietysti suomalaisena. Jos on pieniäkin vanhoja verorästejä tai muuta epäselvää, et saa penniäkään, hän toteaa. Joinain päivinä tekee vaan mieli luovuttaa.

Mikään paikka mikä on luokiteltu yökerhoksi tai diskoksi, ei tule tänä vuonna avaamaan, hän arvelee.

Lissabonin eri kaupunginosissa on nyt eri säännöt, toisissa ihmiset ovat taas määrätty pysyttelemään kodeissaan ja mediassa kiistellään siitä lähtivätkö tartunnat nousuun salabileistä vai täyteen tungetuista metrovaunuista.
Kukaan ei tietysti tiedä, se kai on tämän vuoden teema…

Mutta tämän vuoden ensimmäinen puolikas on opettanut myös kaikenlaista. Ainakin sen kuinka etuoikeutettu olen saanutkaan olla tänä vaikeana vuonna: olen ollut terve ja töitäkin on edelleen ollut.
En myöskään enää ahdistu siitä jos kalenterissani on koko viikonloppu tyhjää. Olen lopettanut päivittäisen ripisvärin käytön. Olen ehkä alkanut myös vähän enemmän zen:iksi enkä ajattele jokaisen pienen vastoinkäymisen iskiessä muuttavani pois maasta (!). Ja vaikkei saisikaan arvottaa ihmisiä sen mukaan kuinka he selviytyivät globaalin pandemian aikana, olen kyllä  taas tajunnut minkälaisten tyyppien kanssa aikaani mieluiten vietän. Tai lähinnä sen, millaisten kanssa sitä aikaa ei kannata tuhlata.

Mitä lie uusia oppeja seuraavat kuusi kuukautta tuovatkaan? Toivottavasti hyviä.

Bring it on, sinä outo 2020. Vielä on puolet jäljellä.