Onko jo ikävä meitä, puhelin piippaa kun istun siskon keittiön pöydän ääressä eräänä elokuisena iltana.

Meillä kysyjä tarkoittaa portugalilaisia. Niitä hassuja tapoja omaavia etelän ihmisiä, joista yhä useammin ajattelen: nää on mun tyyppejä ja miten minä ikinä enää sopeudun takaisin Suomeen.

(No on mulla vähän ikävä, vastaan).

Joka kerta kun tulen Helsinkivantaalle sillä kello neljä saapuvalla lennolla, tapahtuu sama juttu. Tulee hirvittävä tunneryöppy siitä, miten lähellä kotimaa onkaan. Istun neljä ja puoli tuntia lentokoneessa ja yhtäkkiä olenkin takaisin siellä jossain entisessä.

(Neljä tuntia! Joskus istun neljä tuntia kotisohvalla katsomassa Netflixiä. No ei ihan. Eihän minulla ole nykyisin sohvaa jolla istua, pelkkä patja lattialla.)

Sitten istun bussissa keskellä valoistuvaa loppukesäistä aamua. On pakko valita Spotifystä jotain suomalaista: kuuntelen tunnin sitä Pariisin kevään levyä, jota kuuntelin taukoamatta sinä keväänä kun olin juuri muuttanut Helsinkiin.

Pakko myöntää: itkettää vähän.

Metsämaisemat, kirpeä loppukesäinen aamuilma, tyhjyys ja nostalgia. Ja ne biisit, joita kuuntelin silloin kun Helsinki oli mielestäni kiinnostavin suurkaupunki koskaan. Silloin joskus ikuisuus sitten.

Ja tuntuu oudolta. Samaan aikaan kaikki on kotoisaa, mutta sitten ihan vierasta.

Kaupassa kysyn vahingossa joltain asiakkaana olevalta mieheltä, että missähän täällä on niitä marjajauheita ja mies katsoo minua vihaisesti: en oo hei täällä töissä.

Anteeksi, en osaa enää olla tässä maassa. Hymyilen liikaa vieraille, sanon kiitos ja anteeksi joka väliin. Nukun paremmin kuin moneen kuukauteen, koska on ihanan viileää öisin. Tiputan löylyveteen koivutuoksua ja heitän liikaa löylyä. Parvekkeelta näkyy kesäyö ja pelkkiä puita.

Sä oot hiljainen kuin maaseutumaisema. 

Olen Suomessa vain viikon, siitä suurimman osan ajasta kyykin marjapensaissa kummipoikani kanssa, istun siskon keittiön pöydän ääressä ja juon teetä. (Ja vähän kaikkia ihania suomalaisia ginejä. Ginland, kuten aina vahingossa kirjoitan puhelimellani yrittäessäni kirjoittaa kotimaani nimeä).

Helsingissä taas se nykyisen ja entisen elämän välinen kontrasti iskee tajuntaan kovimmin. Kaikki on kuin ennenkin: istun ystävän valkoisessa kodissa ja tytöt tulevat kylään. Syödään liikaa karkkia, juodaan viiniä ja puidaan elämää. Maanantaina taas sataa ja on syksyistä, vaikka on vielä elokuu. Raahaan K-marketin muovikassillista ruisleipää ja salmiakkia mukanani koko päivän.

Sitten seuraavana aamuna olenkin taas kotona Lissabonissa.
Illalla haen kissan kotiin hoidosta ja se menee saman tien nukkumaan sänkyyni. Sillä viikolla en itse juuri nuku. Aivoni kai prosessoivat liikaa kaikkea tätä, entistä, nykyistä, tulevaa.

Expattielämässä on niin monia asioita, joita sitä kokematon ihminen ei vaan voi ymmärtää, sanoo ystäväni seuraavalla viikolla pitkällä viinilounaalla.

Sitä, miten voi olla kaksi kotimaata ja kaksi minää
ja ei yhtään ideaa siitä, miten ne joskus vielä osaa yhdistää. 

—-

I had the best week back in Finland. 

But it was also very emotional, as going back always is.