Suolaa ja suuria rakkauksia
Makaamme kuusi tuntia kallioilla, joiden päällä on kasoja valkoista suolalta näyttävää mähmää. Mitä ihmettä tämä on, ystäväni sanoo ja tökkää sormensa suolakasaan. Todellakin, suolaa.
Uimme niin kirkkaassa vedessä ettei edes tarvitse edes miettiä onko täällä taas niitä ällöttäviä loppukesän meduusajoukkoja, ei näy kun hiekkapohjaa ja tummanruskeita merikasveja. Vai mitä lie ovat, en välitä.
Sinä päivänä en välitä paljon muustakaan, en siitä henkilöstä johon törmään matkalla rannalle ja jonka kohdalla en edes pysähdy vaihtamaan kuulumisia vaikka joskus kerroinkin hänelle lähes kaikki kuulumiseni.
Makaan rannalla ja puhumme miehistä ja naisista ja ranskalaisista tavoista ja suomalaisista tavoista ja hymykuopista ja naururypyistä ja yhdestä brasililalaisesta taas ja sitten eräästä draamaa rakastavasta portugalilaisnaisesta, jolla on täydelliset hiukset ja avioliitoista joita solmitaan oleskeluluvan vuoksi ja sitten siitä kun haluaisi vaan jotain ihanaa ja helppoa.
Oispa viiniä, ranskalaisystäväni sanoo aina, maanantai-iltaisin ja lauantai-iltapäivisin. Puhumme suomenkielestä eikä hän voi millään ymmärtää edes sitä että asioilla, siis vaikkapa pöydällä ja koiralla ei ole maskuliini- tai feminiinimäärettä (ja sanon vahingossa lähes aina feminist kun pitää sanoa feminine)
ja tietysti on vaikka kuinka monta asiaa jota minä en ymmärrä ja vaikka samalla viikolla olen huomannut suomen puhumisen sulattavan ahdistustani tosi tehokkaasti, oli se sitten ihan mitä hölöttämistä tahansa, juuri tänään on ihanaa puhua kaikesta siitä mikä on eri tavalla ja mikä taas samalla kun joskus siitä tulee eniten se olo että haluankin olla juuri täällä.
Emmekä edes juo viiniä, katselen hänen kaunista vartaloa ja mietin miksen minäkin voisi ihastua naisiin, olisiko kaikki helpompaa sitten. Ei todellakaan ole, hän sitten selventää.
Ja puhumme siitä miten puuduttavaa on olla juhlissa jossa on vaan toista sukupuolta, tykkäsi mistä tahansa. Ja sitten käymme läpi jokaisen tässä maassa tapahtuneen ihastumisen juurta jaksain ja päivä on niin kiva että illalla kotona jaksan juuri ja juuri vaan keittää pastaa ja katsoa yhden stand up -komediaspesiaalin jossa puhutaan myös vaan ihmissuhteista (ja vähän roboteista).
Ja sitten kun olen kertonut juurta jaksain aiemmin päivällä suurimman sydänsuruni tässä maassa ikinä, luen vahingossa sen viestiketjun ja ajattelen: Kaksi ihmistä jotka olivat NÄIN rakastuneita toisiinsa, mitä ihmettä kävi?
Yöllä ystävä laittaa viestin: Jäin miettimään niitä tarinoita. Oikeesti, mitä ihmettä kävi?
Siitä on kolme vuotta aikaa enkä vieläkään osaa sanoa asiaan yhtään mitään.
