Päivä, jota olin pelännyt

 

IMG_2649.JPG

 

Eräänä päivänä se sitten tapahtuu. Se, mitä olen pelännyt jo kauan.

Kädet tärisevät, en osaa hengittää normaalisti, sydän hakkaa. On yhtäaikaa kylmä ja kuuma. 

On pakko avata ikkuna, istua alas ja psyykata itseään. Hengitä, hengitä, rauhoitu. Tämän takia ei kannata seota. Se ei tunnu auttavan. Itse asiassa juuri sillä hetkellä mikään ei tunnu auttavan.

Kun sitten tunnin ja yhden realistisen to do –listan jälkeen istun puistokahvilaan höyryävän kahvin kanssa, muistan jotain vuosien takaa:

kun olin kuusitoistavuotias, kuulin tarinan nuoresta naisesta, joka stressasi ylioppilaskirjoituksista niin paljon, että joutui suljetulle osastolle. Tarina ei kertonut mitä hänelle sen jälkeen tapahtui, mutta minulle jopa tuon asian kuuleminen oli silloin tärkeä muistutus.  

Ei ole mitään asiaa, jonka vuoksi kannattaisi stressata noin paljon, ajattelin silloin. Niin ajattelen edelleen.  

Olen yleensä aika rento monissa hankalissa tilanteissa. Olen oppinut haipakkatahtisessa työelämässä siihen, että päivän aikana saattaa tapahtua mitä vain ja on vaan pysyttävä suht coolina. Pieni stressi on hyvästä, se tehostaa ainakin omaa työskentelyäni.

Olen myös oppinut omat rajani hyvin: voin tehdä kaksitoistatuntisen työpäivän, jos siihen on tarvetta, mutta voin tehdä sen satunnaisesti, kerran kolmessa kuukaudessa, en jatkuvasti. Olen hyvä hallitsemaan sellaista stressiä, johon olen tottunut. Sellaiset työt, joita olen tottunut tekemään, ne pystyn hoitamaan ilman sitä tunnetta, että sydän tulee ulos rinnasta. Mutta kun on kyse asioista, joissa en ole mukavuusalueellani ja jotka ovat minulle uusia, sieltä se epämukava, hallitsematon stressi sitten tulee. Ja tulee oikein ryminällä.

Sinä päivänä kaikki menee pieleen. Olen hermostunut, surullinen, epävarma, säikky. En saa loppujen lopuksi edes mitään järkevää tehtyä, koska hukkaan kaiken energian siihen stressaamiseen. Sehän on stressissä pahinta: se saattaa myös lamauttaa.

 

IMG_2227 (1).JPG

 

Arkeni täyttyy tällä hetkellä gradusta, kontaktitunneista ja freelancetöistä. Niistä jälkimmäiset sujuvat helposti, listan ensimmäinen asia taas on se, joka saa minut hengittelemään avonaisesta ikkunasta. Ja kaikki nämä yhdessä: ne ajoivat tilanteeseen, jossa tuntui että pää halkeaa.

Jos olisin Suomessa, tietäisin tasan tarkkaan mitä tehdä: kenen kanssa mennä tilitysviinille, minne lähteä viettämään rentoutusviikonloppua ja missä tarpoisin kahdeksan kilometrin tuuli vie ajatukset päästä pois –lenkkini. Nyt minulla ei ole niitä samoja tuttuja rentoutuskeinoja. Ja kun on siinä tilanteessa että pää tuntuu halkeavan, ei sillon pysty alkaa tekemään kartoitusta siitä, minne kannattaisi mennä makoilemaan joogamattonsa kanssa. (Joka tosin nököttää nykyisin jossain kaatopaikalla, kiitos pinttyneen kissanoksennuksen).

Pyydän ystäväni brunssille, se auttaa. Tungen suun täyteen croissanttia ja hilloa, tilaan maitokahvin jälkeen vielä espresson (olenhan jo ihan portuguesa), sitten tilitän, tilitän ja tilitän. (Ensin tietysti syön suuni tyhjäksi). Se auttaa sinä päivänä.

Niinä päivinä kun on liikaa yksinoloa omassa pienessä kodissa tietokoneen äärellä, teen keskellä päivää kävelylenkkejä. Otan turhia kuvia, istun aurinkopaikkaan hetkeksi, hengittelen raitista ilmaa.

Ja psyykkaan itseäni:

Helvetti soikoon, minä en tullut tänne asti stressaamaan itseäni hengiltä. Yksikään gradu, yksikään työjuttu ja yksikään mikään muukaan asia ei ole sen arvoista.

Ketään ei kiinnosta tulevan graduni arvosana. Ei varsinkaan minua. Minua kiinnostaa oppia uusia asioita, pysyä järjissäni ja nauttia Lissabonista. Nämä sanat täytynee ehkä tatuoida nyt jonnekin näkyvälle paikalle. Tai laittaa puhelimeen muistutus, joka tulee kerran päivässä, siinä kahden maissa: Ota hei rennosti, ei tää homma oo niin vakavaa.

Take it slou. 

—-

 

Trying to deal with the stress of starting my thesis seems to make me…. a bit crazy. 

Kommentit (10)
  1. Miten voi olla, että oon unohtanut palata tänne blogiin? Täähän on ihana! Ja teksti myös aiheutti melkoista pään nyökyttelyä sitä lukiessa, tein itsekin gradun ulkomailla ja (silloin) uudessa kaupungissa, eikä sen pahimman stressipuuskan iskiessä pystynytkään heittämään aivoja narikkaan ja lähteä rentouttavalle kävelylle, kun ensimmäisenä olis pitänyt etsiä google mapsin avulla se ”rauhallinen ja kauns reitti”.

    Nyt on gradu kuitenki paketissa, rauhalliset lenkkireitit etsitty (ei ollut ehkä helpoin tehtävä näin suurkaupungin keskustassa asuessa) ja mukaan on tarttunut myös kourallinen ihania, uusia ystäviä, joille voi stressipäissään soittaa, että ”viiniä – nyt!”.

    Kiitos siis taas muistutuksesta, että mikään ei ole sen turhan stressin arvoista! Ihana blogi ja ihanat tekstit.

    1. Kiitos! Ihanaa et oot palannut 🙂

      Ja hah, miten samassa tilanteessa oot ollut! Sun kommentti toi mulle lohtua siitä, että joskus vielä mäkin pystyn muisteleen tätä aikaa ja sanomaan et tulihan se gradu tehtyä kuitenkin, vaikka alku olikin hankalaa 😀 

       

  2. Tiia Rantanen
    18.11.2016, 12:27

    Ihana Saara!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *