Pieni juttu (jolla on joskus iso merkitys)

 

 

Hei ootko sää,
kysyn komealta mieheltä taidenäyttelyn avajaisissa eräänä hikisenä torstai-iltana. Samalla kuin kysyn, katson vahingossa hänen hyvin antavasta kaula-aukosta sisään (koska kaulalta alkava tatuointi jatkuu aina vaan). Hei joo oon se mä, mies sanoo, mä aattelin samaa et ootko se sä. Haha, joo, sanon ja nostan katseeni miehen ruskeiden silmien kohdalle. 

Olen oppinut viime vuosina aina uudestaan että aina kun vain uskaltaa, pitää mennä sanomaan hei. Vaikka kun näkee jonkun jonka tuntee vain instagramin kautta. Tai siis että muutenkin pitäisi aina jaksaa olla rohkea ja avata suunsa.

Ihan kun oltaisiin baarissa, ystävä sanoo kun olemme jälleen kerran avajaisissa jossa itse taide on aika blaah, mutta ihmisten tuijotteleminen (ja kylmä ilmainen vinho verde) toki kelpaa aina. Ihmisten tuijottelua on koronavuonna ollut ihan liian vähän. 

Loppuillasta istumme erään pienen ravintolan kadunvarsiterassilla, joka on kyhätty koronarajoitusten vuoksi. Koronarajoituksista puhuessa tulee yhtäkkiä mieleen ystäväni, jonka kanssa opiskelimme parikymppisinä koulussa jossa oli ilmainen ruoka. Köyhille opiskelija-kasvissyöjille mikään ei ollut yhtä luksusta kuin esim. raejuusto, jota sai ottaa ihan ilman rajoituksia. Sanat menivät sekaisin ja kun piti sanoa raejuusto, sanoimme kerran rajoitus. Siitä lähtien tekstattiin aina kun oltiin eri puolilla kankaanpainoluokkia: hei syömään nyt, oiskohan rajoitusta taas?

Kun ystävä siellä kadunvarsiterassilla kertoo aika kirpaisevaa tarinaa menneisyydestään, ajattelen että onneksi olin aika rohkea joskus viime kesänä eräässä toisessa taidegalleriassa kun olimme jutelleet aika kauan ja kysyin pitäisikö vaihtaa puhelinnumeroita. Nykyisin hengailemme yhdessä viikottain ja asumme viiden minuutin kävelymatkan päässä toisistamme. 

 

 

Samalla viikolla istun toisen ystävän kanssa uberissa yöllä matkalla kotiin pitkäksi venyneen rantapäivän jälkeen. Mä aattelin ensin niistä sun uusista kavereista että ughh olipa ne niin amerikkalaisia, mut sit kun pääsin omista ennakkoluuloistani vähän pidemmälle, nehän olikin  kivoja tyyppejä, on pakko myöntää ääneen. 

Ystäväni on niitä ihmisiä jotka jaksavat aina jutella uber-kuskien kanssa mistä vaan, niitä jotka tapaavat aina uudet ihmiset avoimin mielin ja jotka ajattelevat kaikista aina hyvää, ennenkuin toisin todistetaan. Itse en voisi olla erilaisempi, mutta edes sen tiedostaminen on kai jo hyvä asia. Yritän nykyisin olla vähemmän ennakkoluuloinen ja avoimempi, mutta aina ei sellaiseen pysty. Varsinkaan tällaisena koronavuonna jolloin uusien ihmisten tapaaminen on ollut niin vähäistä, etten enää oikein edes muista miten niissä tilanteissa toimitaan. 

Sinä iltana kysäisen kuinka kiireinen päivä uber-kuskillamme on ollut. Aika kiire, mutta tää on nyt mun tän illan vika kyyti. Ah no hyvä, kellohan on jo melkein kaksitoista, sanon. Tästä ajan sitten sairaalaan katsomaan mun juuri äsken syntyneitä kaksosia jotka tuli vähän etuajassa, mies sanoo hymyillen. 

Apua, mitä, me hihkumme yhteen ääneen. Onnea niin paljon! Mitä sä meitä kuskailet, nyt äkkiä sinne sairaalaan!!!!!

Opin taas:
vieraille ihmisille juttelusta tulee lähes aina parempi mieli kun tuppisuuna istumisesta. Pieni juttu jolla on joskus iso merkitys.

 

 

 

Kommentit (8)
  1. Taas niin hyvä kirjoitus ja hyvää pohdintaa, wau wau wau! Minä +60 ja tykkään, tykkään.

    1. Kiitos, ihana kuulla 🙂

  2. Tämä sinun blogisi on kyllä todellinen henkireikä näinä aikoina, kun vauva-aalto pyyhkii hirveää kyytiä koko blogosfäärin ylitse. Totta kai on ihanaa lukea, kun bloggaajat, joiden elämää on seurannut jo vuosia, menevät naimisiin ja saavat lapsia, mutta välillä tuntuu, että meille muunlaisissa elämäntilanteissa oleville kolmekymppisille löytyy aina vain vähemmän samaistumispintaa. Ei sinkkuihminen jaksa ihan loputtomasti kahlata läpi niitä vaunu- ja vauvansänkyvertailuja. Siksi onkin niin ihanaa klikata itsensä tänne ja lukea viini-illoista ja ihmissuhteista, katsoa kauniita kuvia ja lukea älykkäitä ja osuvia pohdintoja elämästä, ystävyydestä ja miehistä. Ja ajatella, että hitto, se on just noin, miten en ole itse sitä koskaan tajunnut!

    Kiitos että kirjoitat.

    1. A-to-the-men <3

    2. Ah, kiitos kun luet ja kommentoit. Ja ihana että nämä hajanaiset ajatukset resonoivat noin sulle <3

    3. Tämä!!!!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *