Riskialueita ja rakkaudentunnustuksia

 

 

Saara tiiätkö mä rakastan sua,
puolituttu viinibaarin omistaja sanoo minulle eräänä perjantaina kun elämään on palannut sen verran vapautta että perjantai-iltaisin saa humputella ulkosalla puoli yhteentoista asti. 

Olen nousuhumalassa enkä ollenkaan hämmentynyt, I love you too, sanon ja halaan, unohtaen täysin että on edelleen koronavuodet ja sen että olen kivikasvoinen suomalainen joka ei osaa ilmaista tunteitaan. 

Elämässäni on ollut viime aikoina lähinnä seuraavanlaista tunnetta: pientä ahdistusta ja sisällä sateen pitämistä, jos nyt ajattelen viimeistä viittä päivää taaksepäin. Huhtikuussa tässä maassa sataa aina, se tekee luonnolle hyvää muttei ollenkaan hyvää minulle, ailahtelevaiselle auringon rakastajalle. 

Oikeasti elämässäni on toki ollut kaikkea hyvääkin: hetkittäistä auringonpaistetta, jonkun muun keittämää kahvia joka päivä ja ystävän olohuoneessa syöty herkkuillallinen joka venyy aamuyöhön asti. Mutta kaiken yllä on roikkunut niin musta pilvi, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut ajatella että olenko minä nyt jotenkin masentunut kun mikään kivakaan ei oikein tunnu… kivalta? Tai yhtään miltään? 

Vai onko se vain tämä häkissä elämiseltä tuntuva elämä jossa ei uskalla tehdä mitään suunnitelmia edes viikon päähän. Nyt jo maa jaetaan eri värisiin alueisiin, joille tulee erilaiset säännöt, osa alueista palaa lockdowniin saatuaan vasta kaksi viikkoa sitten vähän vapautta. 

Mutta sitten edes yksi sellainen ilta kun saa mennä ulos terassile auringonlaskun aikaan ja jutustella kepeistä asioista ja voi törmätä ystävään jota ei ole nähnyt aikoihin ja ympärillä on puheensorinaa ja lasien kilistelyä… jotenkin vaikka se on ihanaa, samaan aikaan suren jo valmiiksi sitä että ihan varmasti kohta tämäkin viedään taas pois. 

 

 

Ja kun minulla on edelleen koronaimmuniteetti (ja jopa siitä saatava kirjallinen todistus, jonka hankkimisessa menikin ainoastaan kaksi kuukautta), tajuan eräänä päivänä että olen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana nähnyt neljää eri ihmistä, tuntuu niin uuvuttavalta että seuraavan päivän olen yksin kotona hiljaisuudessa, en pysty edes kuuntelemaan kivoja kirjallisuuspodcasteja. Olkaa hiljaa, ajattelen ja suljen ikkunatkin etten kuulisi kadulta kantautuvaa jutustelua. 

Jotenkin samaan aikaan olen hirveän valmis normaaliin paluuseen, sitten taas en tiedä osaisinko palata siihen ja millaista elämä ennenvanhaan edes oli? Tiiätkö mä mietin että haluun mennä baariin mutta en edes muista enää kenen kanssa mä kävin ennen baarissa, ystävä sanoo. 

Sitten listaamme ihmisiä, joita oikeasti tunnemme mutta joita ei ole aikoihin näkynyt. Ja niitä asioita joita haluaisimme tehdä jos Lissabon nyt pysyisi siellä vihreän värikoodin alueella eikä painuisi punaisen sävyihin. 

Muistan viime syksyltä saman. Eräänä päivänä luin uutisia ja iloitsin siitä että emme olleet enää High risk -aluetta. Tosin minuutin kuluttua uutisia tarkemmin tavattuani tajusin että olimme siirtyneet alueeseen nimellä Extreme high risk. 

Yritä tässä nyt sitten pysyä positiivisena.

 

Kommentit (2)
  1. Moi!
    Korona kaikkinensa – erityisesti sen tuomat sosiaaliset rajoitukset – aiheuttaa kuvailemasi kaltaista masennustyyppistä oireistoa. Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin ja vaatii sosiaalista kanssakäymistä, ihmisiä, perhettä, ystäviä, työtovereita, linkittymistä ryhmään. Introvertti-ihmisetkin. Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo alkava Lissabonin kesä ja hiljalleen vapautuva elämä. Kyllä se vielä hymyn tuo huulille!

    Minna

    1. Todellakin! Oon aina ajatellut että osaan hyvin nauttia omasta seurastanikin mutta liika on todellakin liikaa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *