Suurien päätösten äärellä

 

IMG_9494.JPG

 

 

Maaliskuussa kaksituhattaseitsemäntoista se alkaa yhtäkkiä hahmottua.
Minä en tiedä mitä haluan elämälläni tehdä. En tiedä sitä ollenkaan.

Kun se on tää ikä ja kun mun yksi puolituttu kuoli ja sitten enää ei voi vaan sulkea silmiään siltä, että on yksi elämä ja se pitää käyttää niin, että sitten kun… kirjoitan, en tiedä, tuntuu niin tyhmältä puhua edes kuolemasta kun on kolmekymmentäkuusi vaikka koskaan ei voi tietää mitä käy (ja seuraavana päivänä jään melkein bussin alle).

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, millaisen elämän haluan, mutta silloin maaliskuussa alkaa jotenkin kirkastua vähän se, millaista elämää en ainakaan halua.

Älä tule takaisin, kirjoittaa viestiin alivuokralaiseni, se mies joka asuttaa täydellistä helsinkiläistä keskusta-asuntoani, jonka sisustuksen olen pakannut vinttikomeroon (todennäköisesti homehtumaan), mutta en jaksa edes ajatella sitä. En ole ajatellut sitä asuntoa kuukausiin, kunnes eräänä päivänä ikävöin itku kurkussa ikkunanäkymääni, keväistä aamuvaloa keittiössä, puista pöydänpintaa jolle olen kaatanut kahvit ja harrastanut alkuhuumaseksiä eräänä toukokuisena aamuyönä ja sitten niitä olohuoneen verhoja, joita usein tuijottelin maatessani viettävällä lattialla. Olin siinä asunnossa niin kamalan onnellinen ja sitten niin hirvittävän onneton, etten enää edes muista kumpaa enemmän. Koska ajan kuluminen muuttaa kaikkia muistoja, tekee niistä erilaisia, kepeämpiä ja sitten taas tummempia ja synkempiä. Ja kun silloin tunsin niin, miten tuntisin nyt, kun olen ihan erilainen ihminen kaiken tämän jälkeen.

Vai olenko oikeasti?

Sillä samalla viikolla tajuan kiintyneeni hulluna ihmiseen, joka on astunut elämääni alle puoli vuotta sitten sitten ja jonka kanssa olen puhunut läpi kaikki elämässä tärkeät asiat. Me olemme ihan eri puolelta maailmaa kotoisin ja silti meitä yhdistää niin moni asia. Haluan sanoa hänelle, että jos sä jäät, mäkin jään, mutten tietenkään voi. Kun istumme avonaisten ovien äärellä kahdelta yöllä eräässä baarissa ja tajuan kuinka tärkeä hän onkaan minulle, pelästyn samalla sitä tunnetta vähän. Älä nyt tee päätöksiä perustuen vain tällaisiin yksittäisiin hetkiin ja tunnetiloihin, vaikka toki tiedän että niinhän ne päätökset yleensä syntyvät. Enemmän tunteella kuin järjellä.

Onneksi. (Kai).

 

IMG_9733.JPG

 

Vaikka toisaalta tähänastisessa elämässäni olen itse asiassa ollut aina aika järkevä, ehkä sellainen turhankin järkevä riskinottajan vastakohta. No tietysti otin ison riskin muuttaessani lähes vieraaseen maahan kolmentuhannen kilometrin päähän juuri siinä iässä jolloin uraa rakennellaan. Ei se ollut mikään viisain päätös, vaikka maisteritutkinto kuulostaakin kai ylevältä saavutukselta.

Ja silti kaipaan usein sitä olotilaa kun kävelee toimiston käytävillä korkokengät jalassa ja sanoo että joo emmää nyt ehdi, voin hoitaa ton huomenna ja sitetn toimituspäällikkö sanoo että luotan suhun, sulla on aina langat käsissä ja huomaa että olet ollut mainosalalla töissä kun et koskaan ikinä hermostu mistään. Ja kun on sellaisia hetkiä, jolloin tajuaa että rakastaa omaa työtään tosi paljon,

mutta kun liian pitkään ei ollut mitään muuta elämän sisältöä kuin työ ja viininollaus lauantaisin. Silloin oli päästävä hetkeksi pois.

Ja nyt en kykene edes ajattelemaan sitä, miten voisin luopua tutuista rakkaista kotikulmista, pastellikaduista ja siitä valosta, joka muutti elämäni suunnan.

Valo, joka muutti elämäni suunnan, kirjoitan sen uudelleen siksi, että se kuulostaa kirjan nimeltä, tosin sellaiselta kirjalta missä joku saa lapsen ja nimeää sen valoksi ja minä olen juuri täällä ollessani tajunnut, että kun en ole koskaan halunnut lapsia tarkoittaa varmaankin sitä, ettei minun kannata sellaisia ikinä saadakaan. Kun voi tehdä muitakin valintoja (ja kun yhdeksänkymppinen mummoni kysyy että ymmärränkö edes kuinka hienoa on se, että oikeasti voi ja saa valita ihan itse). Ymmärränhän minä sen, mutta en aina muista kuinka paljon maailma on muuttunut niinkin lyhyessä ajassa että meidän pitkäikäisessä suvussa sen todellakin huomaa.

Tiedän, että elämä jota täällä elelen, ei ole sellaista todellista elämää. Kyllähän minä teen töitä juuri vuokran verran kuussa, joskus enemmänkin, mutta millä minä sitten ihan oikeasti eläisin? Ja samaan aikaan mietin sitäkin, että minulla on tosi paljon osaamista eri osa-alueilla ja olen hyvä tekemään töitä, siksi kai olen edes jonkinlaisen uran saanut kasattua itselleni, miksen vaan usko itseeni enemmän?

 

IMG_9744.JPG

 

 

En uskalla oikein edes sanoa ääneen sitä, etten uskalla jäädä tänne enkä uskalla palata Suomeenkaan, koska pelkään tekeväni ihan kamalan suuren virheen, teen sitten kumman tahansa.

Haluan vain kirjoittaa, istua jossain ja kirjoittaa ja unohtaa senkin, että kuvittelin joskus haluavani olla graafinen suunnittelija ja sitten tulin sellaiseksi. Kun oikeastaan olen aina vaan tykännyt eniten kirjoittaa, koska tuntuu että pään sisällä on aina niin paljon tarinoita että niiden jakamatta jättäminen tuntuisi jotenkin tyhmältä.  

Ja sitten muistan senkin, että heti kun pitää kirjoittaa jotain sellaista mikä on tilattu ja minkä pitää olla tietynlainen, menen ihan lukkoon enkä saa aikaan mitään. Ja sen, että kyllästyn asioihin ja unelmiinikin aina tosi nopeasti kun ne realisoituvat.

Silloin maaliskuussa kaksituhattaseitsemäntoista en tiedä mitä elämälläni tekisin. Heinäkuussa kaksituhattaseitsemäntoista tiedän jo enemmän, mutta ajatukseni ovat edelleen aivan yhtä sekaisin.

 

Voi elämä.

 

—-

 

Not sure what to do with my life (but I´m loving the view).

 

 

 

 

 

Kommentit (25)
  1. Miten mahtava ja mahtavan kaunis teksti. Ja miten mahtava mummo. Ja ihmeellinen, vaativa, hankala, hyvä elämä. Sun omissa käsissä. 

  2. Ihana teksti. Virtaa niin luontevasti.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *