Teini(tunne)tiloissa

 

IMG_6078.JPG

 

Voi helvetin kuustoista,

(vaikka onkin kaksituhattaseitsemäntoista) miksi ihmeessä oon mennyt ihastumaan mieheen, joka on töissä SEKÄ suosikkibaarissani että suosikkikahvilassani? Näin voi käydä VAAN MULLE, tuskailen eräänä perjantai-iltapäivänä istuessani

juurikin siellä kahvilassa.  

(Varsinkin kun paperilla mun pitäs olla ihastunut itse asiassa ihan toiseen tyyppiin).

Ja miksi joskus kun ihastuu, voi heittää kevyttä läppää mennen tullen ja sitten joskus vajoaa tasolle, jossa on vaan TÄYSIN MYKKÄ? Voitte varmaan arvata kummalla tasolla olen.

Haluaisin kysyä siltä onko se naimisissa, koska näin sen kerran jonkun naisen ja lapsen kanssa (vaikka se lapsi ei oikeastaan näyttänyt mieheltä ollenkaan). Haluaisin tietty myös kysyä sata muuta kysymystä ja kun sitten se kysyy multa että mitä kuuluu, en saa sanottua muuta kun että
Nothing really.

Nothing really, MIKÄ HEMMETIN VASTAUS SE SELLAINEN ON?!?

(Ehkä täysmykkyys olisi parempi vaihtoehto).

Olen kirjoitellut siitä, ettei minua enää kiinnosta jauhaa musiikkimausta miesten kanssa, mutta kun tämä mies valitsee kerta toisensa jälkeen täydellisiä biisejä sillä aikaa kun kirjoitan graduani (eli tätä tekstiä) ja syön lohileipääni, sen pisteet nousevat yhtä kohisten kun vahva kahvi päähäni, sen jälkeen kun en ole kahteen päivään kyseiseen nautintoaineeseen kajonnut. Toivon ettei se huomaa kun lisään huulipunaa pyyhittyäni majoneesit poskiltani.

Mies ei ole ollenkaan tyyppiäni, mikä onkin erityisen kiinnostavaa. Tai oikeastaan ei ole, mies se on se erityisen kiinnostava. Hän asuu myös yhdessä Lissabonin kauneimmista taloista. (Nämä tiedot ovat peräisin ajalta, kun en ollut vielä mykistynyt tästä ihastuksesta ja pystyin jutustelemaan suht normaalin ihmisen lailla). Hänellä on myös ihana brittiaksentti, mutten tiedä mistä se on peräisin. Ja ruskeat silmät, musta parta… ne ovat peräisin varmaan ihan Portugalista.

Törmäämme myös sattumalta koko ajan (Ja ei, en laske sattumaksi sitä, että menen hänen työpaikalleen hengailemaan niinä päivinä kun näytän erityisen hyvältä). Emme asu enää samalla suunnalla, mutta jostain syystä tiemme kohtaavat tosi usein. (Ja hän voi näin ollen levittää sanomaa siitä, että suomalaisten small talk –taidottomuus on todellakin totta, eikä mikään myytti).

Sinä perjantaina olen erityisen tyytyväinen kun läppärini akku simahtaa ja joudun lähtemään kahvilasta pois. (Ja kun hän sitten lähtiessäni sanoo et olipa kiva nähdä sua, ei se auta asiaa). Joo, samoin, mumisen ja syöksyn ulos kahvilasta ja sitten kadulla kaivan puhelimen laukusta ja kirjoitan ystävälleni: Voi jeesus sentään, mun pitää kertoa yks nolo tarina.

Ihastuin joskus muinoin aina ihmisiin, jotka olivat minun tyyppisiäni, oli graafikoita, valokuvaajia ja muita luovan alan ihmisiä. Nykyisin olen huomannut ihastuvani sekalaisesti millaisiin tyyppeihin tahansa. Toisen ura kun ei siinä vaiheessa kiinnosta yhtään kun se ihastus iskee. Hyvä niin.

Tosin nyt sillä ei olekaan mitään väliä, sillä vakaana aikomuksenani on pysytellä nyt poissa näistä kahdesta paikasta, kunnes olen saanut itseni taas sinne Tolkun ihminen –tolalle.

Nainen, nyt järkeä peliin, mumisen itselleni. Vaikka tiedän, että niin kauan kun en ole satavarma miehen siviilisäädystä, tulen esittelemään mykkäversiota itsestäni täällä aina tasaisin väliajoin. Koska: koskaan ei voi tietää.

(Varsinkaan jos ei saa sanaakaan suustaan kysyäkseen mitään sellaisia kysymyksiä, joista sen totuuden voisi saada selville).  

Henkinen 12-vuotias kiittää ja kuittaa. Miksi nämä asiat ei helpotu koskaan?

 

—-

 

When I like a guy, I go back to being 12 again.

 

 

Kommentit (30)
  1. Haha, tämä oli NIIIIIN paras! Just mitä tarttin tänään.:D

  2. Sun tekstejä on nautinnollista lukea. Olen visuaalinen ihminen, joten pidän myös hyvin paljon blogisi kuvista. Ja vielä noista ihastumiskuvioiden kommervenkeistä: Vaikka olenkin ollut kerran naimisissa ja sen jälkeen kerran kihloissa plus joku muu vakava suhde, miksi nyt melkein kuusikymppisenä sinkkuna ihastumisesta eteenpäin pääsy on taas juuri niin hankalaa kuin postauksessasi kuvailet. Että jos muutosta tilanteeseen on tulossa, se saisi tapahtua aika äkkiä! Iloa!

    1. Kiitos, ihana kuulla 🙂

      Ja mä itseasiassa NIIN uskon ton että nää asiat ei helpota juuri yhtään iän myötä 😀 Ainakin nyt tuntuu siltä et ei auta vaikka ikä alkaa kolmosella, tuntuu ihan kaksitoistavuotiaalta silti. Hah!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *