Viis veisaamisen taika
Kuva on epätarkka, mutta minä viis veisaan siitä.
Koska se on tämän jutun idea.
Minulla on nykyisessä elämässä paljon amerikkalaisia kavereita. He puhuvat aina siitä, miten elämä täyttyy kaikesta sellaisesta, mitä ei haluaisi tehdä, mutta kun ei vaan voi kieltäytyä, koska se olisi epäkohteliasta. Tiedän tunteen, mutta tiedän myös olevani suorapuheinen suomalainen, joka osaa kyllä sanoa en pääse, ei oo mun juttu, jätän väliin.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän haluan kuluttaa aikaani asioihin ja ihmisiin, joista en oikeasti nauti. Hengaan mielummin hyvän kirjan kuin ärsyttävän ihmisen seurassa. Jos en saa ystävyydestä irti mitään ja tunnen itseni vaan toisen monologin yleisöksi, häivytän itseni pikkuhiljaa tällaisista suhteista hittoon.
Viis veisaamisen elämänmullistava taika on kirja, jota voisin suositella ihan kaikille. Sen luettuaan tulee vähän kapinaolo, hitto alan toimia just näin! Kirja esittelee kaksivaiheisen menetelmän, jolla voi raivata elämäänsä lisää tilaa ja aikaa. Kuulostaako jotenkin tutulta? No, kirjan kirjoittaja Sarah Knight on Marie Condonsa lukenut ja sillä on ollut osansa tämän teoksen synnyssä.
Kirjan kansi on myös niin kaunis, että kuvasin sitä erinäisissä kahvilanpöydissä. Ne kuvat otan aina nopsaan ja niistä tulee lähes aina epätarkkoja. Nopeasti siksi, että minua nolottaa. Jokuhan voi vaikka luulla että olen joku bloggaaja.
Pitäisi osata viis veisata vieläkin enemmän. Palaan siis kirjan pariin.
—-
Sain kirjan luettavaksi kustantaja Art Houselta. Kiitos!
—-
Just finished reading The Life Changing Magic Of Not Giving A Fuck by Sarah Knight. So so good!
Ollaan monesta asiasta selkeästi samaa mieltä 🙂 Pahoittelut omasta, ehkä vähän kärjistetystä sanavalinnnoista, jotka ehkä ei ihan täysin kuvastanut sitä mitä halusin sanoa.
”Siksi toivoisinkin, että me kanssaihmiset pyrittäisiin olemaan toisillemme peileinä, ja kommunikoitais suoraan ihmissuhdetta hiertävät asiat”
Tämä on NIIN totta, allekirjoitan ihan täysin. Totta ja myös tosi vaikeaa usein. On hassua miten ystävyyssuhteissa ei uskalleta usein nostaa sitä kissaa pöydälle ja puhua niistä hiertävistä asioista, vaikka just pitäisi. Ystävyyssuhteet kun parhaimmillaan on niitä läpi elämän kestäviä. Silloin se, että osaa puhua tunteistaan, varsinkin niistä vaikeista, on tosi tärkeää.
Ja ihan oikeasti luulen, että me kaikki ollaan välillä olosuhteiden takia se ”ärsyttävä monologiämmä”, oon ihan takuulla ollut itsekin 😀 Silloin toivoisi vaan juuri sitä, että kuunneltaisiin ja sen jälkeen ystävällisesti muistutettaisiin että on muitakin asioita kuin vaan minä ja minun asiani. Mutta tietysti ystävyys on myös sitä, että jos joku käy läpi rankkoja juttuja, silloin ei hetkeen ehkä puhuta niin paljon muiden pienemmistä ongelmista. Se on ihan normaalia.
”Miksei ystävyyssuhteen päättymisiä käsitellä yhdessä samaan tapaan kuin parisuhteesta erotessa”
Tästä oon kyllä myös samaa mieltä. Olen yleisestikin ottaen sen kannalla, että asioista pitäisi paljon useammin puhua suoraa. How I Met Yor Motherissa oli ihan nerokas Intervention-konsepti, jonka haluaisin omaan elämäänikin. Että aina jos ystäväporukkaa haittaa jonkun käytös, nostetaan iso banderolli seinälle ja pidetään interventio aiheesta samantien 😀
Blogin kautta saa varmasti aika yksipuolisen ja positiivisen kuvan mun ystävyyssuhteista, hehkutanhan usein ihania ystäviäni täällä. Mutta olen kyllä kokenut elämässäni paljon muutakin tuolla saralla. Ihan samaan tapaan koen itse joutuneeni häivytetyksi takaa-alalle ja myönnän kyllä tehneeni itse samaa. Ehkä tässä pitäisi tarkentaa kuitenkin sitä, että puhuin enemmän tuossa häivytysasiassa kavereista ja sellaisista uusista tuttavuuksista, joiden kanssa yrittää kaveerata ja sitten huomaa ettei hommasta saa oikein mitään iloa irti. Silloin häivyttäminen on ihan eri asia kun vuosikausia kestäneissä syvissä ystävyyssuhteissa.
Kiitos joka tapauksessa kommentista. Sait mut oikeasti miettimään olenko sittenkin vähän turhan ankara ihmissuhteissa ja voisiko puhumalla enemmän ja suoremmin pelastaa aina toisinaan tilanteen. Ehkäpä 🙂
Tosi hyvää, keskustelua, kiitos! Ei voi muuta sanoa kun että ihmissuhteet on kamalia ja ihania 😀 Kivaa kevättä sulle Saara, sulla on kyllä tosi mahtava meininki tän blogin suhteen kaiken kaikkiaan.
Kiitos paljon 🙂
Ja ihan totta: pahinta ja parasta elämässä on ihmissuhteet 😀 😀
Ehkä tulkitsit mun tekstin väärin, en missään nimessä ghostaa ”paskoja ystäviä” ansaitsen vain parasta -ajattelulla. Eihän tässä mainittu etteikö esimerkiksi ärsyttävästä käytöksestä olisi puhuttu.
Uskon aika vahvasti siihen, että ihminen ei helpolla muutu, ellei sitten itse päätä tosissaan muuttua. Jos olen kokenut etten saa ystävyydestä mitään irti ja ihminen ei voi muuttaa käytöstään, en koe mitenkään vääränä sitä, että tällaisen ystävyyden antaa haihtua taka-alalle. Mun mielestä ystävyyden yksi tärkeimmistä asioista on se, että molemmat voivat jakaa asioitaan, ei se että minä kuuntelen jonkun toisen monologia vaan siksi, etten vaikuttaisi paskalta ihmiseltä. Myös tässä iässä jokaisen pitäisi osata sen verran lukea muita ihmisiä ja omata kanssakäymisen taitoja, että tajuaisi myös miettiä sitä, millainen ystävä itse on.
Ehkä tosiaan tulkitsin väärin – kuten jo yllä sanottu niin olen suurelta osin ihan samoilla linjoilla tämän postauksen kanssa, ehkä vaan tuo ”pikkuhiljaa hittoon häivyttäminen” sanavalintana kommunikoi mulle ihmissuhteesta poistumista ilman konfrontaatiota tai kissan pöydälle nostamista.
Huonossa ihmissuhteessa ei todellakaan tarvitse pysyä velvollisuudentunnosta. Ja totta on sekin, että iän karttuessa yleensä myös kanssakäymisen taidot kehittyvät. Aina se ei kuitenkaan ole niin – ihmiset tulevat tosi eri taustoista ja heillä on tosi erilaista tunneosaamista. Itse kuitenkin uskon, että ihminen on aina, iästä riippumatta, kykenevä muutokseen. Siksi toivoisinkin, että me kanssaihmiset pyrittäisiin olemaan toisillemme peileinä, ja kommunikoitais suoraan ihmissuhdetta hiertävät asiat. Konfrontaatio nimittäin usein on just se, joka sysää muutoksen käyntiin. Omia toimintamallejaan harvoin tajuaa alkaa muuttamaan, ennen kuin joku tekee ne näkyväksi. Kukaan ei ole toisen henkisestä kasvusta vastuussa, mutta itse ainakin toivon, että mulle sanotaan kun olen ärsyttävä (en siis väitä, ettet itse konfrontoisi, vaikka sen kuvan ehkä aluksi tekstistä sainkin, tämä on yleisempää kelaa nyt lähinnä).
Ehkä tämä asia kolahti isosti siksi, että itse olen aika epävarma tyyppi ja erinäisten itsestäni riippumattomien elämän oikkujen takia olen kärsinyt aika paljonkin yksinäisyydestä. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen pohtinut että olenkohan onnistunut karkottamaan jonkun tyypin tai sabotoimaan ihmissuhteeni – vaikka harvoin noille epäilyksille on (kai?) ollut totuuspohjaa, vaan elämät esimerkiksi on vaan lähteneet eri suuntaan. Mulla on ollut itsellä elämässä tosi paljon vaikeita juttuja (joita käsittelen myös ammattilaisen kanssa). Varmasti olen ollut hemmetin ärsyttävä monologiämmä, koska mulla on ollut niin paljon kannettavaa verrattuna ystäviini. Olen kuitenkin niille vähille läheisille ja rakkaille tyypeille enemmän kuin kiitollinen, että ovat yksipuolisuuttani kestäneet ja seisseet rinnalla, koska nyt kun itse voin henkisesti paremmin, voin puolestaan olla tukena heille.
Verrattuna omiin olosuhteisiin, sun sosiaalinen elämä vaikuttaa tosi kivalta ja ”etuoikeutetulta”, vaikka toki blogin kautta näkeekin vain raapaisun. Ehkä kalikka kalahti siis kohtaan, jossa tunnen surua ja kateuttakin, ja siksi samaistun tämän yhden lainin kohdalla niin syvästi siihen taka-alalle häivytettävään ihmiseen. Ehkä toivoisin jotenkin kollektiivisesti enemmän ihmissuhteisiin sellaisia ihan rehellisiä ”kaveribänksejä”. Miksei ystävyyssuhteen päättymisiä käsitellä yhdessä samaan tapaan kuin parisuhteesta erotessa, vaan ne usein juuri ”häipyvät taka-alalle”? Olisi tällaisen vainoharhaisen ja surkean tyypinkin helpompi tietää, missä mennään 😀