Viisitoistavuotias minäni, tätä et uskoisi!

Mietin usein asioiden yhteydessä: Olisipa kymmenenvuotias minäni tiennyt tämän! Voi kuinka viisitoistavuotias minäni olikaan oikeassa! Tunnistaisiko kaksikymmentävuotias minäni nykyistä minua? Mitä kaksikymmentäkolmevuotias minäni tästä sanoisi?

Kymmenenvuotias minäni ajatteli, ettei ikipäivänä uskalla sanoa mielipidettään julkisesti, jos se eroaa muista. Ja että minulla on niin iso takapuoli, että se on verhottava jätti-flanellipaidalla. (Painoin varmaan alle 40 kiloa) Viisitoistavuotias minäni uskoi ettei tule ikinä menemään 9-17 työhön. Hänestä tulisi vapaa taiteilija. Kaksikymmentävuotias minäni luuli, että ensimmäinen parisuhde tulee kestämään koko elämän. Niin. 

Mutta eniten kymmenen-, viisitoista- ja kaksikymmenvuotiaat minäni olisivat varmasti olleet järkyttyneitä siitä, miten paljon olen muuttunut.  Siitä lähtien kun minulle ensi kerran annettiin kynä käteen, olin sen kanssa lähes erottamaton. Piirsin koko ajan. Piirsin, maalasin, muotoilin. Piirsin ihmisiä, maisemia, vaatteita, julkkiksia, ihan mitä vain. Kävin keramiikkakursseilla, kankaanpainotunneilla, tein koruja, värjäsin, ompelin, askartelin, maalasin, kuvitin. Säilytin sänkyni alla sangollista paperimassaa. Valvoin aamuviiteen vain piirtääkseni jotain käsittämättömän kiinnostavaa juttuja. Unelmani oli se, että olisin raaskinut ostaa kaiken väriset akryylimaalituubit taidetarvikeliikkeestä. En voinut kierrättää lukiokirjoja, koska olin piirtänyt ne täyteen.

Nykyisin olen töissä (9-17 töissä, totta kai) luovalla alalla. Tämän hetkinen työni ei ole piirtämistä, mutta joskus hyvin satunnaisesti piirustustaidoista on siinä hyötyä.

Olen kyllä kuvittanut kirjan, muutamaa lehteä ja pari pientä mainoskampanjaa. Muutama vuosi sitten. Uran ja rahan takia. En vain huvikseni. 

Vapaa-ajalla pidän käsissäni useimmiten älypuhelintani, viikonloppuisin oluttuoppia. En kynää. Pitkissä palavereissa piirrän paperin reunaan hymiöitä, tai surunaamoja. Käsialani on muuttunut entistäkin epäselvemmäksi, koska en kirjoita käsin juuri koskaan. Enkä piirrä, en oikeastaan ikinä.

Siksi marssinkin tässä yksi päivä Granit:iin ja ostin kolme piirustuslehtiötä.

Tein lupauksen itselleni:  

Tästä lähin piirrän jotain joka päivä. Tai edes joka viikko. Ihan sama mitä. Piirtäminen saa luvan olla minun meditaationi. 

(Kuvat vuosia vanhasta luonnoskirjasta jonka löysin siivouspuuskassa jostain kirjapinojen seasta)

—–

The other day I made a promise to myself: I have to start drawing again!

I used to do it all the time when I was younger and I used to love it. So I bought 3 sketchbooks and from now on, I´ll make drawing my meditation. 

(Pictures from my old sketchbook from years ago)