You and me and five bucks

IMG_1086.JPG

On kuuma sunnuntaipäivä, kahdeskymmenes syyskuuta. Kolme kuukautta sitten minulla oli syntymäpäivä ja vähän ikäkriisi. Tänään mulla ei ole mitään asiaa, josta kirjoittaa blogiin, valitan aamupalapöydässä kämppikselleni.

Pakkaan kassiin viltin, kirjan ja vesipullon ja kävelen lähipuistoon. Yritän makoilla auringossa, mutta puisto on sunnuntaisin ihan ylikuormitettu.

(Rankkaa elämää).

Kuuntelen tunnin vilttini ympärillä käytävää jalkapallo-ottelua ja sitten päätän mennä kävelylle. Kävelen rantaan asti, pitkin suosikkikatuani, poikki ihanan aukion, jossa usein juon iltapäiväkahvia. Haluaisin juoda kahvia nyt jonkun kanssa, mutten keksi kelle soittaisin. On uudestaan kesä vähän viileämmän jakson jälkeen ja olen jostain syystä tosi hyvällä päällä.

(Muustakin kuin intiaanikesästä).

Rannalla kahvikioskin kohdalla jään jonoon. Edelläni olevalla miehellä on hieno mustavalkoinen kalaprinttipaita, jonka selkämystä tuijotan. Onpa miellyttävä ääni myös, ajattelen kun mies jutustelee kahvimyyjän kanssa. Sitten tilaan maitokahvin ja lohipitaleivän ja istun rantaan, siihen kohtaan mistä näkee sillan, Jeesuspatsaan ja mihin auringonpaiste ja tuuli osuvat sopivasti.

Tämä on suosikkipaikkani sunnuntaisin. Voi katsella aaltoja, joiden liike on vähän meditatiivista. Ja ajatella aina: onko tottakaan että asun täällä. Siihen ajatukseen on hyvä päättää viikko.

(Jossain vaiheessa viikkoa ajatukseni tosin on aina Mitä hittoa teen täällä?)

Sitten huomaan kalaprinttipaitaisen miehen, joka istuu kahden metrin päässä minusta ja käärii tupakkaa. Poltatko, hän kysyy minulta (sellaisella pehmeällä mainosmaisella äänellä, jolla voisi myydä kaikkea tonnin kasvovoiteista autoihin. Because you´re worth it).

Kieltäydyn tupakasta ja pyyhin leivänmuruja naamaltani. Kahvi on sillä aikaa kylmentynyt, mutta oikeastaan pidän siitä enemmän vähän viileänä.

Mies käärii tupakkansa ja polttaa sen. Yhtäkkiä kääntyy puoleeni uudestaan ja kysyy: Would you like to live here? Voi miten keksitkään kysyä tuota just nyt, ajattelen. Täällähän minä asun.

Istumme rannassa kolme tuntia. Minulla on sunnuntainuttura, vain vähän ripsiväriä ja aurinkolasit. Puhumme lapsuudesta, kulttuurieroista, deittailusta, pakolaistilanteesta ja alkoholin hinnasta. Välillä haemme kokikset (jota juon vain sunnuntaisin) ja istumme takaisin rantaan. Kun puhumme töistä, mies kysyy: Tiedätkö SuperBock –oluen? Minä olen sen mainosääni.

Ajattelinkin, että tuolla äänellä voisi myydä mitä vain, on pakko sanoa.

Yhtäkkiä huomaan että kello on seitsemän, aurinko alkaa jo kohta laskea. Kävelemme hetken samaa matkaa, kunnes tiemme erkanevat. Mies pussaa minua poskelle ja sanoo:

Seuraavan kerran kun haluat juoda yksin kahvia sunnuntaina, muista ettei kannata mennä rantaan istumaan. Nähdään vielä joskus, jossain, ehkä.

Minä kävelen kahdeksan korttelia kotiin ilta-auringossa joka on vielä normaaliakin ihanampi ja ajattelen:

Só neste país. Vain tässä maassa.

IMG_1337.JPG

Ei pokailua, ei taka-ajatuksia (tai ehkä hyvin piilotettuja sellaisia). Kaksi kylmää kahvia, kolme tupakkaa ja kaksi kokista. Kolme tuntia ja

hassu olo siitä, miten yllättävät kohtaamiset ja täysin tuntemattomalle avautuminen ovat joskus parhaita.

Vähän niinkuin teini-iän suosikkileffassani:

This is all we need…

a couple of smokes, a cup of coffee…

And a little bit of conversation.

You and me and five bucks.

—-

Sometimes talking to a complete stranger is the best way to spend a day.

 

Kommentit (20)
  1. Tiina / muitaihania
    27.9.2015, 20:43

    Ooh miten ihana kohtaaminen! <3 kirjoituksiasi on muutenkin kiva lukea, sulla on ihanasti aistit avoinna elämälle!

  2. Tää oli hyvin kuvaava ja oon täysin samaa mieltä 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *