Elämäni ennen blogia; ehkä vähän erilainen vuosi!
Selailen Momondoa, hotelleja ja lentoja. En olisi ihan heti uskonut itsestäni vielä vuosi sitten, että voisin lähteä reissuun ilman paluulippua. Tai vain niin, että majoitus on olemassa reissun alkuun. Enhän minä, jonka piti aina tietää tapahtumien kulku hyvin etukäteen ja varmistaa ettei mikään vain mene pieleen tai epäonnistu, voisi toimia näin edesvastuuttomasti. Eihän minulle kuulunut tällainen hetkessä eläminen, koska tein aina niinkuin kuuluu. Ja kyllähän nyt paluulippu kuuluu olla. Mitähän muut moisesta sanoisivat?!
En tosin olisi voinut uskoa paljon muutakaan mitä vuoden aikana on tapahtunut.
Noin vuosi sitten keväällä lähdin kesken palaverin, juoksin vessaan ja purskahdin itkuun. Pinnistä, pinnistä. Kyllä sinä pystyt. Miksi et muka pystyisi. Muutkin pystyy ja jaksaa. Menin huoneeseeni. Itku tuli taas. En pystynyt.
Itkusta sumuisin silmin ja suuri pala kurkussa kaivoin lääkäriaseman sivut ja löysin ajan. Luojan kiitos. Itkin koko matkan ajaessani lääkäriin. Miksi olin niin heikko? Miksi en pystynyt? Miksi minä olen täynnä vikoja?
Noin vuosi sitten jäin uupumisen takia ensi kertaa sairauslomalle. Apua sitä häpeän määrää. Minulla oli myös huono omatunto; jäinhän kotiin kun en jaksanut mennä töihin.
Yritin palata muutaman viikon jälkeen töihin. Kyllähän tämä menisi ohi ja voimani palautuisivat muutamassa hetkessä vaikka uupuminen oli tapahtunut asteittain jo muutaman vuoden aikana. En olisi halunnut jatkaa poissaoloa. Edelleen mietin mitä muut ajattelevat. Tiesin, että kyseisessä työyhteisössä saisin heikon leiman ja minut siirrettäisiin 11 vuoden kaikkeni antamisen jälkeen exit-listalle.
Ymmärsin pikku hiljaa, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. Halusinko romuttaa itseni aivan täysin vai oliko aika pysähtyä ja arvostaa itseä sen verran, että kerrankin asettaisin oman hyvinvointini etusijalle?
Itseni arvostamisen opiskelu jatkui. Parisuhteeni tuntui ottavan enemmän kuin antoi. En olisi kuuna päivänä uskonut, että pystyisin tekemään niin nopean päätöksen. Kesällä pakkasimme exäni tavarat kotoani. Miksi epäonnistuin tässäkin? Miksi minulle kävi näin?
Opettelin hengittämään. Opettelin kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Olin paljon kakkoskotona rauhassa kaupungin vilinästä. Tuntui, että aloin toipumaan. Nukuinkin jo levollisemmin. Itsetuntoni alkoi pikkuhiljaa rakentumaan uudelleen. Ulkoilin ja tein puutarhatöitä. Mieleni lepäsi. Palasin töihin osa-aikaisesti.
Tuli syksy. Sain tukea muutamilta työyhteisön jäseniltä, mutten edelleenkään sieltä mistä olisi pitänyt. Yhdesssä sovituista, toipumistani edesauttavista asioista ei edelleenkään pidetty kiinni. Jaksoin silti tsempata ja koin onnistumisen tunteita. Löysin jopa hivenen työniloa. Ajattelin, että kyllähän tämä tästä!
Organisaatiossa huhuttiin irtisanomispaketeiden jakamisesta. Ne piti olla jaettuna alkuviikon aikana. Ei osunut minuun. Ehkä olinkin väärässä, esimieheni sittenkin arvosti minua ja osaamistani niin kuin aiempina vuosina. Halusin aikanaan mm lähteä toisiin tehtäviin, mutta hän osti minut jäämään ja lupasi tehtäviä, joita halusin tehdä. Todellakin, kyllä tämä tästä taas.
Määräaika pakettien suhteen oli ohi kun sain esimieheltäni viestin. Meidän tulisi tavata puolen tunnin kuluttua. Ajatukseni olivat hyvin ristiriitaisia. Jotenkin muistan kuitenkin löytäneeni levollisen tunteen odotellessani häntä. Minulle tarjottiin pakettia. Aikaa päättää oli muutama päivä.
Viime vuoden lopulla työsuhteeni päättyi. Kokosin itseni ja kävin hyvästelemässä ihmisiä. Esimiehestäni en kuullut enää koskaan. Menetin hetkellisesti jälleen ne kaikki toivon rippeet mitä olin saanut kasattua valoisammasta tulevaisuudesta. En muista tästä ajasta juurikaan muuta kuin sen miten pettynyt, surullinen ja loukkaantunut olin. Jos joku olisi muutama vuosi sitten sanonut, että minusta halutaan eroon, olisin voinut todeta, että vain kuolleen ruumiini yli.
Vuoden vaihtuessa uuteen ymmärsin, että päätös lähteä oli hyvä. Tunsin, että nyt voisin toipua kokonaisvaltaisesti ilman entisen elämän taakkoja. Aloin hahmottamaan, että elämä on täynnä mahdollisuuksia. Minun tulisi vain keksiä mitä ovia halusin lähestyä ja löytää rohkeus lähteä avaamaan niitä.
Elettiin tämän vuoden alkua. Myin asuntoni ja sain ajatuksen lähteä jonnekin muualle hakemaan perspektiiviä elämääni. Se vapauden tunne oli sanoin kuvaamaton. Olin ylpeä rohkeudestani. Olin iloinen tekemistäni päätöksistä. Minä tein niin kuin halusin, en niin kuin kuuluu.
Aloin kirjoittamaan myös blogia. Yhteiseloa on takana reilut kaksi kuukautta ja voi sentään, miten paljon kirjoittaminen on antanut minulle. Ideoita ja ajatuksia on enemmän kuin aika riittää niiden esilletuomiseen. Pursun iloa ja onnistumisen tunteita. Kiitos kaikille palautteistanne! <3
Tuli kevät, joka vaihtuu toivon mukaan kohta jälleen kesään. Vuosi on vierähtänyt vauhdilla. Toipuminen ja eheytyminen jatkuvat, mutta tiedän, että elämäni ei voisi olla ilman tätä vuotta ja ilman näitä kokemuksia koskaan niin antoisaa ja ihanaa, kuin uskon sen kaiken tämän ansiosta olevan. Kiitos elämä – täältä tullaan!
Miten sinä olet toipunut vastoinkäymisistä? Entä mitä ne ovat opettaneet?