Itku pitkästä ilosta

Taivas on harmaa ja sataa vettä. Aallot lyö rantaan kovan kohinan ja vaahtopäiden kera. Mieleni on levollisempi ja rauhallisempi kuin aikoihin. Ei ole kiire mihinkään. Ei tarvitse suorittaa. Raikas tuuli puhaltaa mereltä huoneeseeni. Olen tässä hetkessä ja nautin.

Pitääkö auringon paisteen ja helteen jälkeen olla välillä harmaata, jotta sen lämmön ja kauneuden osaa arvostaa? Pitääkö elämässä olla välillä rankempia aikoja ja tulla se itku, jotta osaa entistä vahvempana nauttia hyvistä hetkistä ja olla onnellinen? 

Kyllä kai? Elämä nyt vain on sellaista vuoristorataa. Ja vaikka kuinka välillä puhaltaisi miten kovat ja kipeät tuulet tahansa, uskothan ystäväni, että myrskyn jälkeen on aina poutasää! <3