Niin vain se kukko kiekui tänäkin aamuna ja sain herätä sinisen taivaan ja auringon pilkahduksen näkyessä verhojen väliin jääneestä raosta. On joulukuu ja istun parvekkaalla pieni yöpaita päällä. Olen nauttinut aamiaismunakkaani auringon lämmittäessä jopa kuumasti. Olen tässä ja nyt, olen onnellinen.

Reissu on jälleen opettanut paljon, niin maailmasta, elämästä yleisesti kuin itsestänikin. Olen saavuttanut unelmiani mm. vuoristovaelluksen tiimoilta. Upean luonnon keskellä sain mahdollisuuden tutustua upeaan ihmiseen, jonka elämäntarinaa kuuntelin kovin innokkaasti. Miten rohkea hän olikaan ja miten paljon hän oli saanut aikaan! Juttua ja yhteisiä intressin kohteita riitti paljon ja toivonkin että tiemme kohtaavat vielä uudelleen. Olen tavannut useita muitakin uusia ihmisiä. On kiehtovaa huomata, kuinka jokainen meistä kätkee sisälleen omanlaisensa tarinan. Olen kuunnellut näitä tarinoita ihastuneena. Olen oivaltanut yhä enemmän, että meillä jokaisella itsellämme on vastuu, mutta myös  vapaus omannäköisen elämän rakentamisessa. Miksi ihmeessä tämä mieletön mahdollisuus ja vapaus pitäisi jättää käyttämättä kun sellainen meille on kerran annettu?! 

Olen myös oppinut itsestäni kuinka heikko välillä olen. En kuitenkaan mollaa tästä itseäni sen enempää vaan aion tsempata lisää. Haluan voida hyvin, joten aion myös tehdä sen eteen töitä. Oloni oli jo huomattavasti parempi kun olin syönyt terveellistä ja puhdasta ruokaa. Jätin muutamia viikkoja ennen reissuun lähtöä gluteenin, sokerin ja maitoproteiinin pois ruokavaliostani. Tätä ennen olin jo kunnostautunut fodmap-ruokavalion kanssa. Turkkilaisten herkkujen äärelle päästyäni, en ole voinut vastustaa kiusausta maistella suosikkejani kuten baklavaa, linssikeittoa, Adana durumia, aamiaispöydän herkkua kaymakia leivän ja hunajan kanssa… Leipää, lämmintä, vastapaistettua, hyvän tuoksuisusta sellaista täällä on tarjolla joka aterialla ja poikkeaminen tästä on tuottanut ajoittain paljon työtä,  mutta myös lipsumista. Miksi ihminen on niin heikko? Miksi olen valmis uhraamaan hyvän olon ja hyvinvointinti muutaman minuutin leivän mussutusnautinnolla? Miksi siinä hetkessä tehty mukamas hyvä ratkaisu tuntuu monesti ansaitulta? Kun minä nyt olen syönyt niin kovin terveellisesti, niin miksi en voisi palkita itseäni tämän kerran tällä (high fodmap) linssikeitolla ja leivällä? Mitä ihmeen palkitsemista se sellainen on, että hetken päästä pitelee kipeää vatsaa ja voivottelee kurjaa elämää? Eikö palkinto hyvästä syömisestä voisi olla juurikin se hyvä olo? Tai taputus itseä olkapäälle hyvästä työstä ja oikeista valinnoista? Tai tarvitseeko meidän aina saada teoistamme jokin palkinto? Ainakaan ravintoon liittyen?

Koska nyt olen reissussa ja koska kohta lähden takaisin Suomeen ja koska Suomessa ei näitä saa ja siellä aloitan taas terveellisen elämän. Kaikenlaista sitä tulee itselleen seliteltyä. Täällä jos missä olisi toisaalta myös helppoa syödä hyvin ja terveellisesti sillä tuoreita vihanneksia, hedelmiä ja kasviksia on saatavilla ympärivuoden ja vielä edullisesti.  Näitä olenkin syönyt paljon ja nauttinut ihan täysillä. Olen joka kerta seonnut markkinoilla sen kaiken väriloiston äärellä! Haluan kuitenkin oppia arvostamaan itseäni niin paljon, että teen oikeita valintoja ja valitsen polttoaineeksi minulle sopivia raaka-aineita. Tämä oppimispolku on vielä vain kesken.

Olen lukenut jälleen paljon hyvinvoinnista ja omista mahdollisuuksistamme vaikuttaa siihen. On ollut jälleen kerran vapauttavaa huomata, että diagnoosin saatuamme (omani ibs ja kilpirauhasen vajaatoiminta) ei meidän tarvitse tyytyä syömään lääkkeitä lopunelämäämme vaan voimme todella monilla tavoin parantaa elämänlaatuamme ja joissain tapauksissa jopa luopua lääkityksistä! Tämä jos joku motivoi tutkimaan aiheita lisää ja mikä tärkeintä, löytämään keinoja hyvinvoinnin parantamiseksi.

Kukko kiekuu jälleen ja aurinko paistaa yhä kuumemmin. Katselen miten kaupunki on herännyt pikkuhiljaa uuteen päivään, sunnuntaihin, joka monelle täällä on ainoa vapaapäivä. Meri kimmeltää horisontissa kutsuvasti. Nautiskelen makean granaattiomenan välipalaksi ja suuntaan päiväkävelylle katsomaan joulukuista Keykubat-rantakadun elämää! Ihanaa päivää eilisillan ikävistä Istanbulin uutisista huolimatta ja voimia meille oikeisiin valintoihin; olemme ne ansainneet! :*