Päiväni vuoristoradassa

Sain whatsapp-viestin siskoltani syödessäni illallista. Piru vie että erehdyinkin katsomaan sen mukana tulleen kuvan. Purskahdin itkuun. Kyyneleet valuivat pitkin poskia kun yritin jatkaa syömistä. Toivoin ettei kukaan huomaa.

Tämä päivä oli jostain syystä yhtä vuoristorataa. Yhden päivän aikana mentiin niin ylä- kuin alamäkeä, välillä kovaa ja välillä jarrutellen. Kaikenkirjavia tunteita tuli käytyä läpi.

Kuvassa minua tapitti oma muruseni, jänöpupuni, hapsiaiseni, kohta 11-vuotias paras ystäväni. Minulla oli kova ikävä tätä maailman parasta sohvaperunakaveria.

Aiemmin päivällä minut valtasi levottomuus ja alakulo. Miten ihmeessä toipuisin kaikesta kokemastani? Miten voisin taas alkaa elämään ”normaalia elämää?”

Nipistin itseäni. Mikä lämpö! Ihana aurinko. Kaunis meri. Rantahiekka ja ne upeat maisemat. Nauti nyt hyvä ihminen. Lopeta se murehtiminen.

Tapasin ystävääni ihanassa, kantapaikaksi muodostuneessa rantabaarissa (nro 14) turkkilaisen teen merkeissä. Maailma parani huomattavasti kun vaihdoimme kuulumiset auringon säteiden alla. 

Hotellille palatessani huomasin suureksi ilokseni, että hotellin oma ranta oli vihdoin avattu. Ai että! Ehdin vielä nauttimaan auringon lämmittävistä viimesäteistä. Hengitin taas vapaammin siihen asti kunnes pyyhin kyyneleitä illallisherkkujen lomassa.

Millainenkohan huominen mahtaa olla? Pääsenkö vuoristoradan sijaan kenties maailmanpyörään, josta voin kaikessa rauhassa ihailla maisemia? Haluanko vielä ylipäänsä jatkaa retkeäni? Vai onko minun jo aika palata kotiin? 

Iyi geceler – hyvää yötä!