Rupi Kaur – home body

Rupi Kaur on kanadalainen kirjoittaja, joka on ponnahtanut ymmärtääkseni Instagramin kautta julkisuuteen runojensa kanssa, joista home body on hänen kolmas sekä samalla uusin teoksensa. Tuntuu, että moni ikäiseni nainen on joskus kuullut tai perehtynyt Kaurin teoksiin – tai ainakin kuullut tämän niin kutsutuista ”tumblr-runoistaan”, joita näkyy välillä somessa olevan esillä. Aikaisemmat kokoelmat ovat ilmestyneet myös suomennettuina, mutta olen itse tykästynyt näihin ihan alkuperäiskielellä – sen verran yksinkertaisia, että heikommallakin kielitaidolla pärjää pitkälle.

Olen hänen aiemmat runokokoelmansa lukenut viime vuoden puolella. Ensimmäisestä ihan pidin, toisesta en niinkään. the sun and her flowers -kokoelman jäljiltä olin aika pettynyt ja sen jälkeen jäin vähän odottelemaan, mitä mieltä olen seuraavasta runokokoelmasta. Tuleeko edes sellaista? Paraneeko se vai onko kyseessä samaa tavaraa uusissa kansissa? Ilokseni sekä osittain pelokseni, viime vuoden vaihteessa runoilijan kolmas kokoelma näki päivänvalon.

Home Body

Rupi Kaur – home body

Andrews McMeel Publishing 2020, 192s

Kaurin runoja on vähätelty, niille on naurettu ja toisaalta, ne ovat yksiä tämän hetken suositumpia maailmassa. Ne jakavat mielipiteitä, ne koskettavat ja toisaalta kyllästyttävät. Ymmärrän jokaisen kannan, mutta koen niiden olevan silti helposti lähestyttäviä lyriikan osalta. Nautin välillä runoja lukiessa tietystä arvoituksellisuudesta, mutta joskus liiallinen kielikuvien määrä ja turha vaikeaselkoisuus on liikaa. Tykkään Kaurin runoista siinä mielessä, kuin jotkut pitävät aivot narikkaan -televisiosarjoista: niitä voi kuluttaa ja nauttia, pohtimatta turhaan syyllisyyttä niiden ”korkeakirjallisuusmattomuudesta” (huom: inhoan siis sitä, miten joskus kirjallisuutta ja taidetta ylipäätänsä arvotetaan niiden korkeakulttuurisuusarvon kannalta, mihin myös Kaurin runojen kritiikki osittain osuu. Kirjoja, kuten muutakin taidetta, voi myös nauttia ilman tarkoitusta muuttaa maailmaa tai kokea elitististä ylemmyydentunnetta). Ne ovat helposti aukeavia, niihin on pieni kynnys tarttua eikä sitoutuvuus kirjan pituuden suhteen ole suuri – täydellistä arki-iltaselaamista siis. Toki yksinkertaisuus toimii myös kritiikkinä, mutta aloittelevalle lyriikan lukijalle nämä kokoelmat voivat olla nautittavia lukukokemuksia.

Tosin, kritiikkiä Kaurin teokselle kyllä löytyy.

Kertauksena: Kaur on intialaissyntyinen kanadalaistunut pakolainen, joka kirjoittaa kärsimästään rasismista, väkivallasta, surusta ja naiseudesta. Paikoitellen aiheet ovat erinomaisia ja liikutunkin paikoitellen hänen kokoelmiin palatessani siitä, miten riipiviä osa hänen runoistaan voivatkaan olla. Mutta. Koen kuitenkin, että kolme kokoelmaa julkaisseena aiheet ovat jo nähty. home body on jo kolmas runokokoelma, joka ratsastaa edelleen samoilla teemoilla, kuin milk and honey. Goodreadsin arvosteluissa joku oli osuvasti kuvaillut, miten Kaur on kirjoittanut ”saman kokoelman kolme kertaa”. Olen tästä valitettavasti samaa mieltä.

Runojen kirjoittaminen on puhdistavaa, terapeuttista ja pääasiassa myös taidelaji. Kuitenkin, kun maalissa alkaa olla pikku hiljaa melkein 700 sivua kirjoitettua tekstiä, voisiko levyä välillä niin sanotusti vaihtaa? home body on täsmälleen samoja runoja, uusiin asuihin muodostettuna. Löysin kokoelmasta vain kourallisen uudelta tuntuvaa, mutta suurimmaksi osaksi teos on kuin kahden edellisen kokoelman referaatti. Tulee mieleen rahastuksen teema: Kaur on nuorten naisten suosiossa ja myy miljoonapainoksia, joten paine kirjoittaa uutta tekstiä kustantajalle on varmasti suuri. Tässä valossa lukijalle välittyy osittain myös aika teennäinen kuva.

Huomaan jälleen pohtivani syitäni,

miksi oikein palaan kirjoittajan teksteihin kerta toisensa jälkeen, jos en niitä kerran arvosta tämän enempää ja oikeasti nauti niistä? Jos en oikeastaan lukemastani ole ihan kauhean vakuuttunut ja niputan sen vähän niin sanotun hömpän piikkiin (hömpässä ei siis mitään vikaa, lähinnä itsessäni, kun en siitä nauti). Olen tullut siihen lopputulokseen, että Kaurin teokset ovat kuitenkin kaltaiselleni nuorelle milleniaalinaiselle ennen kaikkea samaistuttavia. Löydän itseni niiden sivuilta, tunnen Kaurin omakohtaisen kivun ja jään pohtimaan asioita niin kutsutun terapeuttisen suhtautumisen kautta. Ja minä pidän niistä sen takia. Koen, että voin pitää jostain asioista, vaikka löytäisin niistä loputtomiin saakka kritisoitavaa. Ja toivoisin, että Kaur keksisi jotain uutta kirjoitettavaa – eikä ratsastaisi muiden tarinoilla ja kirjoittaisi niistä kirjoja (home bodyssa oli isästä, edellisissä teoksissa äidistä jne). Koen, että Kaur osaa kuitenkin kirjoittaa, kyse on vain aiheisiin jämähtämisestä. Kolmen kokoelman jälkeen fiilikseksi jää teennäisyys eikä katharsis.

Minulla on työn alla perehtyä myös muihin tämän vuosikymmenen runoilijoihin, kuin Kauriin tulevaisuudessa. Haluan lukea myös jotain vähän enemmän marginaalissa olevaa, pienemmällä äänellä kirjoittavaa runoilijaa. Kansainvälistä, nykypäivästä kertovaa ja mielellään naisen kuvausta ympäröivästä yhteiskunnastamme. Jos tiedät jotain sellaista, ole kiltti ja kerro minulle. Kaipaan kotimaisen lyriikan ohelle jotain kertomusta maailmasta.

Kulttuuri Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen

Aino Vähäpesola – Onnenkissa

Onnenkissa on ollut viime vuoden lempparini,

kun puhutaan kotimaisesta proosasta. Luin tämän ensimmäisen kerran jo viime keväänä koronasulkujen kukoistaessa (ah, mitä muistoja). Jostain syystä, vaikka nautin ja ahmin tätä aikanaan innoissani, en saanut silloin siitä kirjoitettua. Se tuntui jollain tavalla henkilökohtaiselta, kuin omalta monologiltani. En oikein tiedä, osaanko vieläkään sanoittaa siihen liittyviä tuntemuksiani. Ja jollain tavalla löysin Onnenkissasta jotain aika intiimiä, jota en edes haluaisi sanoittaa: samastuminen ja henkilökohtaisuus tässä romaanissa tulee sen verran iholle, että se tunne on yksinomaan minun.

Onnenkissa on kotimaista autofiktiota, joka seuraa parikymppisen päähenkilönsä tuskailua gradunsa kanssa, mietintöjä heteronormatiivisuudesta ja naiseudesta sekä niihin liittyvien normien kyseenalaistamista esseetyyppisten kappaleiden myötä. Se käsittelee myös joogaa, vaatekaappia, seksiä ja siitä nauttimista, naiseuteen liittyviä objektisoivia katseita sekä Edith Södergrania. Södergran soljuukin pitkin kirjan sivuja, sen taustalla kuin luoden teemaa asioiden ympärille. Vähäpesola kirjoittaa taitavasti pohtien ja kietoo mielestäni aika mielenkiintoisella tavalla nykypäivän kokemuksensa naisena Södergranin aikakauteen sekä Vierge Moderne -runon ympärille. Miten samankaltaista se naisen elämä nykyään onkaan, kuin silloinkin. Vai mikä oikeastaan on nainen? Onko se kyseenalaistettavissa?

Onnenkissa1

Aino Vähäpesola – Onnenkissa

Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2019

189s.

Feministisessä kirjallisuudessa ja selkeästi naisen kirjoittamassa kirjassa on ollut historiassa välillä tietynlaisia raameja – kuten naiseudessa ylipäätänsä historian varrella on ollut. Madonna-huora -asetelmana on tuttu jo vuosisatojen ajalta ja on omalla tavallaan värittänyt myös kirjoitetun tekstin sävyä. Nainen voi olla alistuva tai sitten hyökkäävä. Tässä oli ailahdus mielestäni jälkimmäistä, mutta enemmän pohdiskelevaan eikä niinkään shokeeraavaan sävyyn kuvattuna. Se jää aidoksi, eikä niinkään järkytystä povailevaksi. Päähenkilön turhautuminen esseidensä käsittelemiin asioihin on aistittavissa ja kuvauksen tyyli on jämäkkä, muttei aggressiivinen. Ei alistuva, vaan kyseenalaistava. En ole ainakaan vielä lyhyen elämäni aikana lukenut aiemmin tällaista tekstiä, (muuta kuin ehkä miehiltä, boring) joten tyylissä oli jotain raikasta. Nautin siitä.

Asia, mikä lukiessani kiehtoi, oli myös päähenkilön opiskeltava ala. Kirjallisuudenopiskelija (oletettavasti Helsingin yliopistossa, jota ei kuitenkaan suoraan sanota) osui itselleni ainakin ihan kultasuoneen: olin lukemisen aikoihin juuri pyrkinyt pääsykokeissa samaan kandiohjelmaan. Hykertelin inspiraatiosta sekä innosta: tällainen minäkin haluan olla! Se tietenkin vaikutti lukukokemaani ja imin kuin pesusieni kaiken, mikä tekstistä oli informatiivista tulevista opinnoistani. Se kiehtoi ihan valtavasti ja ilostuttaa minua edelleen: olen vähän väliä napannut tämän hyllystä ja lukenut paikoitellen uudelleen lempikappaleitani. Kirja parhaimmillaan!

Onnenkissa2

Harvemmin itselläni tulee löydettyä kirjoja,

joihin samastuminen onnistuu tällä tasolla. Miehet ovat jollain tavalla yliedustettuina kirjallisuudessa, ainakin siis itsenäisinä toimijoina: tai sitten luen vähän väliä vääränlaisia teoksia. Nautin naisen kirjoittamasta kirjallisuudesta. Varsinkin sellaisesta modernista, jossa otetaan sukupuolen moninaisuus huomioon. Ehdotonta plussaa.

Jollain tavalla mietin, että ne, ketkä hyötyisivät sekä saattaisivat saada tästä jotain uutta opittua, tuskin tulevat tarttumaan kyseiseen teokseen. Toisaalta haittaako se, en tiedä. Itse saan tästä samaistumista, kuin myös ”no niimpä!” -tyyppisiä ajatuksia. Olisihan tämän voinut lukea myös kriittisemmin, mutta tällä kertaa keskityin vain nauttimaan lukukokemuksesta, josta suurimmaksi osaksi pidin kyllä kovasti. Kuitenkin vahvasti alkanut Onnenkissa kuitenkin loppua kohden menetti osan jämäkkyydestään sekä vaikuttavuudestaan. Jotenkin niin vahvasti startannut sekä ison vaikutuksen tehnyt kirja ei onnistunut pitämään kuitenkaan ihan loppuun saakka mielenkiintoani yllä. Oisikohan se jollain tasolla liittynyt omaan mielenkiintooni aiheiden puolesta vai johonkin muuhun, en tiedä.

Lisää kirjoja Vähäpesolalta? Kyllä kiitos ja pian, ostan heti.

Kulttuuri Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen Tasa-arvo