Jätin työni – onko se rohkeutta?
Olen halunnut kirjoitella näistä asioista jo pitkään, mutten ole ihan tiennyt, että miten. Raotin kyllä asiaa hieman tässä postauksessa, mutta aika ympäripyöreäksihän se jäi. Toisaalta mainitsin kuitenkin sen oleellisimman: viime vuosi oli raskas ja nyt olen tehnyt muutoksia, jotka tekevät elämästä taas kevyempää. Täytyy korostaa, että tarkoitan ”viime vuodella” toisaalta vuotta 2016, mutta toisaalta myös viime lukuvuotta, joka päättyi siis kesäkuun 2017 alussa.
Viime vuoden raskaus näkyi kyllä osittain täällä blogissakin. Postauksia ilmestyi koko vuonna vain 36 kappaletta. Muutaman olen poistanut, mutta ei niitä silti varmaan kuin 40 ollut koko vuoden 2016 aikana. Lokakuussa 2016 kirjoitin postauksen Huomaamatta somelakossa, jossa kerroin elämäni olevan niin kiireistä ja stressaavaa, että somen käyttöni oli käytännössä loppunut kuin seinään, koska minulla ei ollut energiaa siihen. Olin aloittanut uuden työn ja siinä sivussa koitin saada graduani valmiiksi. En päivittänyt tuohon aikaan blogiakaan lähes lainkaan. Myös vuosikatsauksen yhteydessä kirjoitin paljon vuoden hektisyydestä ja kiireellisyydestä.
Vaikka kirjoitinkin tietyistä asioista blogiin, paljon jäi myös pinnan alle. On paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa mutten voi, koska ne koskevat myös muita ihmisiä. Tällaisia ovat esimerkiksi monet työhön liittyvät asiat. Haluaisin kertoa tarkemmin siitä, mikä minua työssä uuvutti, stressasi ja väsytti, mutta koen kuitenkin järkevämmäksi jättää kirjoittamasta niistä asioista sen enempää. Sen kuitenkin haluan ehdottomasti kertoa, miten työasioiden kanssa sitten loppuviimeiseksi kävi. Totesin nimittäin kesällä, että en voi jatkaa tällä tavalla. En voi jatkaa niin, että iltaisin olen niin väsynyt, etten jaksa tehdä oikein mitään. En voi jatkaa niin, että kotityöt jäävät roikkumaan, en jaksa harrastaa liikuntaa tai nähdä pahemmin kavereita. En voi jatkaa työssä, joka saa mielialani alavireiseksi ja jonka takia tunnen, etten ole enää oma iloinen itseni. Haluan sellaisen työn, josta enemmänkin saan itse voimaa ja inspiraatiota sen sijaan, että se imee minusta kaikki mehut. Koska uskon, että sellaisiakin töitä on olemassa. Haluan uskoa, että työura voi nykypäivänä olla muutakin kuin stressiä, uupumusta, pakollista puurtamista sekä lomista ja eläkkeestä haaveilemista.
Ja niinpä hyppäsin tuntemattomaan. Elokuun alussa palautin työpaikan avaimet ja iPadin ja keräsin kimpsuni. Koska olen ihminen, joka ei halua eikä voi tyytyä puolivillaiseen tai sellaiseen, mikä vie paljon enemmän kuin se antaa. Olen vielä nuori ja työuraani on jäljellä kymmeniä vuosia. Miksi jämähtää nyt johonkin itselle sopimattomaan?
Päätökseni on saanut monenlaista palautetta. Osan mielestä päätökseni ei ole kovinkaan järkevä, koska minulla oli hyvä työ ja sen myötä taloudellisesti vakaa tilanne (pakollinen huomautus: palkka oli kylläkin työn määrään, vastuuseen ja vaativuuteen nähden aivan liian pieni). Toisaalta todella moni on käyttänyt valinnastani yhtä ja samaa sanaa: rohkeaa. Mietinkin itsekseni, mikä siitä tekee niin kovin rohkeaa. Ilmeisesti kuitenkin yhä nykypäivänäkin monelle ihmiselle on itsestäänselvää pysyä siinä jo olemassa olevassa työssä, vaikkei siinä viihtyisi, se ei sopisi itselle tai vaikka voisi saada jotain parempaakin, jos kokeilisi.
Omasta näkökulmastani katsottuna kyseiseen työhön jääminen olisi ollut rohkeaa. Se olisi ollut suorastaan uhkarohkeaa. Olisin leikkinyt omalla terveydelläni, henkisellä hyvinvoinnillani ja jaksamisellani, niin pahasti olin jo työstäni uupunut. Minulle ehdottomasti järkevämpi ja turvallisempikin vaihtoehto oli siis jättäytyä pois. Joskus vain ollaan siinä pisteessä, että työssä jatkaminen olisi typerää, ajattelematonta eikä edes oikein niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa työskentelee. Joskus muita vaihtoehtoja ei sikäli oikeastaan edes ole.
Mutta ymmärrän silti, mistä nuo kommentit rohkeudesta tulevat. Moni tuntemani ihminen kipuilee paljonkin oman työnsä kanssa, muttei kuitenkaan uskalla tehdä asialle mitään. Suomessa on aina kasvatettu ihmisiä (myös minua) siihen, että työ on kunnia-asia, ja työtä tulee olla aina. Joka hetki. Työpaikkaa voi vaihtaa vain, jos on jo seuraava paikka uraputkessa tiedossa. Oravanpyörä ei saa pysähtyä. Toisaalta työltä kyllä odotetaan ja toivotaan paljon enemmän kuin joskus, mutta kauhean moni ei kuitenkaan tee asialle mitään konkreettista.
Toivon sydämestäni, että ihmiset vielä oppivat uskaltamaan (työn, ja oikeastaan kaiken muunkin suhteen) enemmän. Kuuntelemaan itseään ja pyrkimään tekemään oikeasti mielenkiintoisia asioita. Itse ajattelen, että elämä on aivan liian lyhyt ja ainutkertainen kokemus hukattavaksi johonkin väärältä tuntuvaan. Ymmärrän toki myös realiteetit: on asuntolainat ja laskut jotka pitää maksaa. On ehkä lapsia, auto tai eläinlääkärikuluja. Mutta jokainen voi varmaan omasta tilanteestaan katsoen miettiä, mitä voisi tehdä, jotta työn mielekkyys nousisi edes vähän. Ehkä jatko-opiskelua työn ohella ja sitä kautta uudelle uralle? Ehkä oma yritys sen sijaan, että työskentelee toisen käskytettävänä? Ehkä juttusille pomon kanssa ja oman nykyisen työn uudelleenjärjestelyä? Tai kenties se rohkea hyppy tuntemattomaan, joka voi sysätä liikkeelle jotain ihan uutta?
Omalla kohdallani koen, että elämäni on jo nyt muutaman kuukauden aikana muuttunut todella paljon ja monella eri tapaa. Ja ehdottomasti positiiviseen suuntaan. Olen siis onnellinen, että uskalsin! Ei se missään nimessä itsestäänselvää tai helppoa ollut. Kipuilin pitkään asian kanssa, mutta loppuviimeiksi oli olemassa vain yksi oikea ratkaisu. Olenkin naureskellut kavereilleni, että nyt olen se tosielämän downshiftaaja, jollaisia kuvitellaan olevan vain urbaanilegendoissa tai siinä tv-sarjassa. Nyt voin todistaa, että on meitä ihan ilmielävinäkin.
Tästä aiheesta riittää lisääkin kirjoiteltavaa, mutta palataan siihen myöhemmin, muuten tästä postauksesta tulee pitkä kuin nälkävuosi.
Inspiroivaa uutta viikkoa!<3
-Netta
Lue myös: