Jätin työni – onko se rohkeutta?

Olen halunnut kirjoitella näistä asioista jo pitkään, mutten ole ihan tiennyt, että miten. Raotin kyllä asiaa hieman tässä postauksessa, mutta aika ympäripyöreäksihän se jäi. Toisaalta mainitsin kuitenkin sen oleellisimman: viime vuosi oli raskas ja nyt olen tehnyt muutoksia, jotka tekevät elämästä taas kevyempää. Täytyy korostaa, että tarkoitan ”viime vuodella” toisaalta vuotta 2016, mutta toisaalta myös viime lukuvuotta, joka päättyi siis kesäkuun 2017 alussa.

Viime vuoden raskaus näkyi kyllä osittain täällä blogissakin. Postauksia ilmestyi koko vuonna vain 36 kappaletta. Muutaman olen poistanut, mutta ei niitä silti varmaan kuin 40 ollut koko vuoden 2016 aikana. Lokakuussa 2016 kirjoitin postauksen Huomaamatta somelakossa, jossa kerroin elämäni olevan niin kiireistä ja stressaavaa, että somen käyttöni oli käytännössä loppunut kuin seinään, koska minulla ei ollut energiaa siihen. Olin aloittanut uuden työn ja siinä sivussa koitin saada graduani valmiiksi. En päivittänyt tuohon aikaan blogiakaan lähes lainkaan. Myös vuosikatsauksen yhteydessä kirjoitin paljon vuoden hektisyydestä ja kiireellisyydestä.

fullsizeoutput_8e5.jpeg

Vaikka kirjoitinkin tietyistä asioista blogiin, paljon jäi myös pinnan alle. On paljon asioita, joista haluaisin kirjoittaa mutten voi, koska ne koskevat myös muita ihmisiä. Tällaisia ovat esimerkiksi monet työhön liittyvät asiat. Haluaisin kertoa tarkemmin siitä, mikä minua työssä uuvutti, stressasi ja väsytti, mutta koen kuitenkin järkevämmäksi jättää kirjoittamasta niistä asioista sen enempää. Sen kuitenkin haluan ehdottomasti kertoa, miten työasioiden kanssa sitten loppuviimeiseksi kävi. Totesin nimittäin kesällä, että en voi jatkaa tällä tavalla. En voi jatkaa niin, että iltaisin olen niin väsynyt, etten jaksa tehdä oikein mitään. En voi jatkaa niin, että kotityöt jäävät roikkumaan, en jaksa harrastaa liikuntaa tai nähdä pahemmin kavereita. En voi jatkaa työssä, joka saa mielialani alavireiseksi ja jonka takia tunnen, etten ole enää oma iloinen itseni. Haluan sellaisen työn, josta enemmänkin saan itse voimaa ja inspiraatiota sen sijaan, että se imee minusta kaikki mehut. Koska uskon, että sellaisiakin töitä on olemassa. Haluan uskoa, että työura voi nykypäivänä olla muutakin kuin stressiä, uupumusta, pakollista puurtamista sekä lomista ja eläkkeestä haaveilemista.

Ja niinpä hyppäsin tuntemattomaan. Elokuun alussa palautin työpaikan avaimet ja iPadin ja keräsin kimpsuni. Koska olen ihminen, joka ei halua eikä voi tyytyä puolivillaiseen tai sellaiseen, mikä vie paljon enemmän kuin se antaa. Olen vielä nuori ja työuraani on jäljellä kymmeniä vuosia. Miksi jämähtää nyt johonkin itselle sopimattomaan? 

img_1197.jpg

Päätökseni on saanut monenlaista palautetta. Osan mielestä päätökseni ei ole kovinkaan järkevä, koska minulla oli hyvä työ ja sen myötä taloudellisesti vakaa tilanne (pakollinen huomautus: palkka oli kylläkin työn määrään, vastuuseen ja vaativuuteen nähden aivan liian pieni). Toisaalta todella moni on käyttänyt valinnastani yhtä ja samaa sanaa: rohkeaa. Mietinkin itsekseni, mikä siitä tekee niin kovin rohkeaa. Ilmeisesti kuitenkin yhä nykypäivänäkin monelle ihmiselle on itsestäänselvää pysyä siinä jo olemassa olevassa työssä, vaikkei siinä viihtyisi, se ei sopisi itselle tai vaikka voisi saada jotain parempaakin, jos kokeilisi.

Omasta näkökulmastani katsottuna kyseiseen työhön jääminen olisi ollut rohkeaa. Se olisi ollut suorastaan uhkarohkeaa. Olisin leikkinyt omalla terveydelläni, henkisellä hyvinvoinnillani ja jaksamisellani, niin pahasti olin jo työstäni uupunut. Minulle ehdottomasti järkevämpi ja turvallisempikin vaihtoehto oli siis jättäytyä pois. Joskus vain ollaan siinä pisteessä, että työssä jatkaminen olisi typerää, ajattelematonta eikä edes oikein niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa työskentelee. Joskus muita vaihtoehtoja ei sikäli oikeastaan edes ole.

Mutta ymmärrän silti, mistä nuo kommentit rohkeudesta tulevat. Moni tuntemani ihminen kipuilee paljonkin oman työnsä kanssa, muttei kuitenkaan uskalla tehdä asialle mitään. Suomessa on aina kasvatettu ihmisiä (myös minua) siihen, että työ on kunnia-asia, ja työtä tulee olla aina. Joka hetki. Työpaikkaa voi vaihtaa vain, jos on jo seuraava paikka uraputkessa tiedossa. Oravanpyörä ei saa pysähtyä. Toisaalta työltä kyllä odotetaan ja toivotaan paljon enemmän kuin joskus, mutta kauhean moni ei kuitenkaan tee asialle mitään konkreettista. 

img_1200.jpg

Toivon sydämestäni, että ihmiset vielä oppivat uskaltamaan (työn, ja oikeastaan kaiken muunkin suhteen) enemmän. Kuuntelemaan itseään ja pyrkimään tekemään oikeasti mielenkiintoisia asioita. Itse ajattelen, että elämä on aivan liian lyhyt ja ainutkertainen kokemus hukattavaksi johonkin väärältä tuntuvaan. Ymmärrän toki myös realiteetit: on asuntolainat ja laskut jotka pitää maksaa. On ehkä lapsia, auto tai eläinlääkärikuluja. Mutta jokainen voi varmaan omasta tilanteestaan katsoen miettiä, mitä voisi tehdä, jotta työn mielekkyys nousisi edes vähän. Ehkä jatko-opiskelua työn ohella ja sitä kautta uudelle uralle? Ehkä oma yritys sen sijaan, että työskentelee toisen käskytettävänä? Ehkä juttusille pomon kanssa ja oman nykyisen työn uudelleenjärjestelyä? Tai kenties se rohkea hyppy tuntemattomaan, joka voi sysätä liikkeelle jotain ihan uutta?

Omalla kohdallani koen, että elämäni on jo nyt muutaman kuukauden aikana muuttunut todella paljon ja monella eri tapaa. Ja  ehdottomasti positiiviseen suuntaan. Olen siis onnellinen, että uskalsin! Ei se missään nimessä itsestäänselvää tai helppoa ollut. Kipuilin pitkään asian kanssa, mutta loppuviimeiksi oli olemassa vain yksi oikea ratkaisu. Olenkin naureskellut kavereilleni, että nyt olen se tosielämän downshiftaaja, jollaisia kuvitellaan olevan vain urbaanilegendoissa tai siinä tv-sarjassa. Nyt voin todistaa, että on meitä ihan ilmielävinäkin.

Tästä aiheesta riittää lisääkin kirjoiteltavaa, mutta palataan siihen myöhemmin, muuten tästä postauksesta tulee pitkä kuin nälkävuosi.

Inspiroivaa uutta viikkoa!<3

-Netta

Kommentit (20)
  1. Tää kirjoitus oli kuin suoraan mun suusta. Mä olin vuosia töissä sellasessa paikassa missä en ollu onnellinen. Työ oli raskasta ja se uuvutti mut niin, etten jaksanu välillä töiden jälkeen mitään. Illat ja viikonloput meni palautumisessa tai vielä pahempaa töitä tehdessä tai ainakin työasioita murehtiessa. 

    Sitte jäin puoleksi vuodeksi virkavapaalle ja lähin reissuun ja tän reissun aikana tajusin, etten halua elää loppuelämääni näin. ja nyt kaks viikkoa sitte irtisanouduin. Viikon ajan etsin ihan paniikissa uutta työpaikkaa ja ajattelin, että teinköhän nyt elämäni suurimman virheen ja oon työttömänä loppuelämäni. Viime viikolla sain uuden työpaikan ja se vaikuttaa ihan mun unelmaduunilta.

    Irtisanoutuminen oli varmaan vaikein päätös mitä oon ikinä tehny. Oli tosi hankala jättää turvallinen työpaikka, jossa olisin todennäköisesti saanu olla eläkepäiviin asti ja työtehtävä, jossa tiesin olleeni oikeasti tosi hyvä.

    Ja mäkin sain tästä päätöksestä aika vaihtelevaa palautetta. Osa kutsui hulluksi ja osa rohkeksi. Ja mä myös tunsin itseni vähän hulluksi ja rohkeaksi, koska olihan se nyt hullua lähteä työstä kun uutta paikkaa ei ollu vielä tiedossa. Mutta samalla se oli myös tosi rohkeaa. Ja se kannatti. Ainakin tein jotain päästäkseni pois siitä tilanteesta, johon olin ajautunu. 

    Oon niin samaa mieltä tuosta, että ihmisten tulis uskaltaa tehdä enemmän. Ei pidä tyytyä tietynlaiseen elämään, työpaikkaan tai ihan mihin tahansa, jos ei oo onnellinen. Koska niin kuin kirjoitit, niitä keinoja on.

  2. Kiitos ihanan rehellisestä kommentista! <3 Musta on mahtavaa kuulla, että edes joku on tehnyt saman ratkaisun kuin minä. Voit nimittäin uskoa, etten tunne henkilökohtaisesti ketään toista, joka olisi tehnyt samoin kuin minä. Päin vastoin, tunnen useita ihmisiä, jotka eivät koskaan tekisi näin, koska heidän mielestään se on typerää ja uhkarohkeaa. 

    Mulla päätöstä helpotti se, että olin ollut työpaikassani vasta vuoden (määräaikaisena) ja tiedossa olisi ollut taas vuoden määräaikaisuus (ja sen jälkeen ehkä taas vuoden määräaikaisuus). Tästäkin paikasta oli silti todella vaikeaa luopua, joten voin vain kuvitella, miten vaikeaa se on ollut vakipaikan kanssa. Mutta samalla ajattelen, että ihmisellä on velvollisuus pitää hyvää huolta itsestään ja tehdä itsensä onnelliseksi. Kuinka typerää ja väärin itseään kohtaan olisi viettää vuosikausia paikassa, jossa oleminen ei tuota hyvää oloa vaan vie sitä. (Ja tiedän, että esim tuo äskeinen lauseeni on joidenkin ihmisten mielestä typerää nykynuorten haihattelua, mutta olkoon).

    Tosi paljon onnea uudesta työpaikasta! Mä teen tällä hetkellä oman alan hommia freelancerina. Katselen samalla vähän ympärilleni ja mietin, mikä olisi sellaista, mitä haluan ihan oikeasti tehdä pitkällä tähtäimellä. Aikatauluni on niin piiiiitkästä aikaa melko väljä ja se on ihan outoa ja ihanaa, varsinkin viime vuoden jälkeen. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *