En ehkä koskaan tiedä, mikä musta tulee isona

Kun olin lukion viimeisellä luokalla ja piti alkaa miettiä jatkokoulutusta, olin kuin tulisilla hiilillä. Mulla ei ollut hajuakaan minne hakisin opiskelemaan tai mitä haluaisin tulevaisuudessa työkseni tehdä, vaikka tuntuikin siltä, että juuri nyt, heti, tässä ja nyt se asia on päätettävä ja lyötävä lukkoon ikuisiksi ajoiksi. Ravasin opinto-ohjaajalla ja työvoimatoimiston ammatinvalintatesteissä. Googlasin yötä myöten, enkä keksinyt mitään. En ainakaan mitään, mikä olisi sykähdyttänyt ja herättänyt itsessäni suuria tunteita.

Lapsesta lähtien mulla oli ollut päässäni ajatus, että musta tulee näyttelijä. Se pohjautui lähinnä siihen, että koko ala-asteen ajan harrastin näyttelemistä ja rakastin sitä silloin kaikista eniten. Kuvittelin tai ainakin toivoin lapsena ihan oikeasti, että musta tulee näyttelijä. Mutta yläasteella ja lukiossa en kuitenkaan näytellyt enää sekuntiakaan. Ylä-asteaikainen koulukiusaaminen nakersi itsetuntoni ja itseluottamukseni niin onnettoman pieneksi repaleeksi, etten olisi koskaan uskaltanut ja kehdannut nousta lavalle, vaikka kuinka olisinkin halunnut. Mutta ei sillä, enää en edes halunnut – en olisi halunnut mennä kiusaajieni eteen naurunalaiseksi. Mutta silti, vaikka näytteleminen olikin jäänyt taakse jo vuosia sitten, korvieni välissä unelma-ammattini ei ollut päivittynyt mihinkään. Olin vähän kuin loukussa oman vanhan haaveeni kanssa, joka ei oikeastaan enää istunut harteilleni kovinkaan hyvin.

Onneksi sen sentään tajusin, että Teakin pääsykokeisiin ei varmaan ole järkeä mennä, jos ei ole vuosiin näytellyt ja uskallustakaan tuskin olisi. Pähkäillessäni mahdollisia koulutusvaihtoehtoja totesin, että olen myös aina ollut hyvä kielissä ja tykännyt niistä. Aika rationaalisesti katselin hakutilastoja ja järkeilin asioita, ja hain sitten Helsingin Yliopistoon opiskelemaan kääntäjäksi ja tulkiksi. Pääsin sisään, ja suoritin opintojen aikana myös muun muassa opettajan pedagogiset opinnot, jotta olisin myös pätevä kielten opettaja. En voi väittää luoneeni opintojeni aikana mitään suurta rakkaussuhdetta alaani. Kipuilin paljon, mutta se johtui hyvin paljon myös yliopiston henkilökunnasta. He saivat monet muutkin ympärilläni kipuilemaan. Omalla käytöksellään he saivat minut ja kanssaopiskelijani useammankin kerran itkemään (jälkikäteen ajateltuna heidän käytöksensä on ollut suoranaista simputusta ja kiusaamista). Koska olen kuitenkin aika sitkeä sissi ja eritoten suorittaja, jatkoin hammasta purren ja välillä kyyneleitä tirautellen opintojani niin kauan, kunnes sain maisterin paperit käteeni. Se olikin opintojeni paras ja onnellisin päivä, toki sitsien, vuosijuhlien ja muiden ei-opintoihin-liittyvien aktiviteettien lisäksi.

Opintojen aikana olin töissä kahviliikkeessä, lisäksi tein opintojen aikana myös harjoittelun isossa pohjoismaisessa kosmetiikan verkkokaupassa kääntäjänä. Viimeisen opiskeluvuoden ajan olin töissä opettajana, vain todetakseni, että ainakaan ala-asteen opettajan työ ei todellakaan ole minun palani kakkua. Sen jälkeen työskentelin hetken freelance-kääntäjänä ja osa-aikaisena copywriterina, ja nyt olen vuoden ajan työskennellyt kääntäjänä, jolla on myös hieman muita työtehtäviä. Olen siis ollut siitä onnellisessa asemassa, että olen oikeasti saanut tehdä oman alani töitä. Opiskeluaikoina nimittäin paljon varoiteltiin siitä, että kaikki eivät oman alan töitä saa tai moni joutuu esimerkiksi hieman vasten tahtoaan alkamaan freelanceriksi tai yrittäjäksi.

Mutta vaikka olen tehnyt montaa ja monenlaista juttua (ja jo kauan ennen opiskeluaikaakin), niin en tiedä voinko sanoa, että tekisin ihan sitä omaa juttuani kuitenkaan. En tiedä olenko koskaan voinut niin sanoa, enkä tiedä tulenko koskaan voimaankaan. Ja sehän on tietysti periaatteessa täysin ok. Koska työn voi varsin hyvin pitää työnä ja vapaa-ajan vapaa-aikana. Työ voi olla tapa tienata rahaa, ja vapa-aika olla se, jolloin tekee niitä itselleen mieluisampia juttuja. Mä en  kuitenkaan tiedä, onko sellainen elämä mua varten. Olen hyvin pohdiskelevainen ja asioita kyseenalaistava ihminen. Ja jos tunnen tekeväni 8 tuntia päivässä asioita, jotka ei ole ehkä mun intohimoa, rupeaa mun mieli väkisin laukkaamaan siihen, että onko olemassa jotain,mikä olisi mulle intohimo ja jota tehdessä mun päivät kiitäisivät positiivisella tavalla eteenpäin ja voisin tuntea jonkinlaista flow-tilaa.

Sitten tullaankin siihen, että en tiedä. En tosiaankaan varmuudella tiedä, ja harvahan toki tietääkään muuta kuin kokeilemalla. Mutta kokeilemisessa on sitten taas omat riskinsä toki – ei voi ihan päättömänä säntäillä työpaikasta ja -tehtävästä toiseen. Mä tykkään monesta asiasta ja mulla on paljon kiinnostuksen kohteita – moni niistä näkyy täällä blogissakin, kuten vastuullinen muoti, luonnonkosmetiikka, sisustaminen, koti, remontointi, mökkeily, piha ja puutarha. Mutta miten niistä saisi työn itselleen? Tai haluaisiko niistä edes työtä?

Toinen lapsuuden haaveammattini oli kirjailija. Haaveilin siitä, että kirjoittaisin oman kirjan. Sittemmin surkea itsetuntoni kertoi mulle, että enhän nyt tietenkään mitään kirjaa voi kirjoittaa. Niitä kirjoittaa oikeat kirjailijat ja ihmiset, jotka ovat tosi hyviä kirjoittamaan. En siis minä. Mutta nykyään tämä vanha haave on nostanut päätään mun sisällä. Musta ei ehkä tullut näyttelijää, se haave multa ikään kuin vietiin, mutta ehkä musta voisi tulla kirjailija? Tai ehkä mä ainakin yhden kirjan saisin kirjoitetuksi ja vieläpä julkaistuksi. Ei se ehkä kuitenkaan aivan rakettitiedettä ole. En tosin ole vielä kirjoittanut sivuakaan, mutta ehkäpä vielä jonain päivänä kirjoitan.

Ylipäätään ikiaikainen rakkauteni kirjoittamiseen on jotenkin kasvanut ja voimistunut viime vuosina ja ihan viime aikoinakin. Mulla on yhä useammin tunne, että haluan kirjoittaa jotain. Ja sellainen positiivinen tunne, että se sujuu multa ihan kivasti. Että sitä mä voisin tehdä enemmänkin. Rehellisesti sanottuna, kyllähän mä mielelläni kirjoittaisin tätä blogia vaikka joka ikinen päivä ja olisin onnellinen, jos saisin siitä palkkaa, mutta valitettavasti fakta on, että ainakaan Suomessa yksikään bloggaaja ei tietääkseni ole elättänyt itseään blogillaan vain siksi, että siinä olisi kaunista tekstiä. Siinä tarvitaan niin paljon kaikkea muutakin. Juliaihminen kertoi viime syksynä Lilyn bloggaajatilaisuudessa pitämässään puheenvuorossa, että blogin on paljon helpompaa menestyä kivoilla kuvilla kuin kivoilla teksteillä. Uskon sen.

Onneksi kirjoittaa voi toki muuallakin kuin blogissa. Tosin, en tiedä missä se sitten olisi. En haluaisi kirjoittaa liian faktapitoista tekstiä, eli mitään uutistoimittajaa musta ei ainakaan saa. Olen kyllä välillä miettinyt journalismiopintoihin hakeutumista, mutta en tiedä onko sellainen kirjoittaminen kuitenkaan ihan sitä, mitä haluaisin tehdä.

Ja mikäli työskentelee freelance-kirjoittajana, joutuu kohtaamaan monia uusia haasteita, kuten ajoittaisen yksinäisyyden ja taloudellisen epävarmuuden. Nautin nykyisessä työssäni paljon siitä, että tiedän tarkalleen, koska on palkkapäivä ja paljonko saan rahaa tilille. Toisaalta kolikon kääntöpuoli on se, että en voi omilla toimillani kasvattaa jonkun kuukauden palkkapussia, toisin kuin yrittäjänä voisi.

Huh. Pahoittelen tätä  sekavaa tajunnanvirtaa! Tuli olo, että tämä täytyy suoltaa ulos, ja nyt sen tein. Olen miettinyt näitä asioita viime aikoina paljon. Kahdeksan tuntia päivässä töissä on pitkä aika. Todella pitkä, ja todella iso osa elämästä. Siksi on tärkeää aika ajoin pysähtyä ja miettiä, miten sen aikansa käyttää. Käyttääkö sen niin, ettei harmita nyt, tai sitten myöhemmin? Käyttääkö sen niin, ettei se ime kaikkea energiaa niin, ettei jaksa vapaa-ajalla tehdä mitään?

Oma tilanteeni on siis kyllä nyt ihan hyvä. Paljon parempi, kuin esimerkiksi silloin kun työskentelin opettajana ja olin henkisesti aivan loppu. Mutta luonteeseeni kuuluu silti juurikin tuo mainitsemani asioiden kyseenalaistaminen ja pohtiminen. Joku sellainen prosessi on taas käynnissä. Mutta kuten tämä tekstin otsikkokin kertoo, alan myös uskoa, että olen yksi niistä ihmisistä, joka ei välttämättä koskaan löydä sitä yhtä ja ainoaa ”kutsumustaan”. On monia asioita, joista tykkään ja joissa olen hyvä. Sitten on erilaisia työtehtäviä, joissa voin käyttää näistä eri ominaisuuksia. Nyt olen yhdessä sellaisessa, ja kenties joskus tulevaisuudessa jossain toisessa.

Omista epävarmuuksista ja keskeneräisistä ajatuksista kirjoittaminen tuntuu tavallaan hassulta. Somessahan annetaan nykyään nimenomaan kuva ”valmiista” ihmisestä, jolla kaikki on #best ja #goals. Mutta ehkä sekin on yksi niistä ”mun jutuista”, että mulla ei ole tarvetta siihen. En koe tarvetta esittää, että olisin yhtään sen parempi tai vähemmän keskeneräinen, kuin todellisuudessa olen. Koska uskon, että sitä me kaikki oikeasti ollaan, mutta jostain syystä se nykyään usein piilotetaan pois näkyvistä.

Olisikin kiva kuulla, onko siellä muita, joilla on samanlaisia pohdintoja kuin mulla? Tai joku, joka on tästä tilanteesta päässyt johonkin uuteen vaiheeseen? Kommenttiboksissa on sana vapaa <3

-Netta

Lue myös:

Sinä omistat tarinasi

Vaikeuksista ja vahvuudesta

Aika on arvokkain valuuttamme

Seuraa blogia myös Instassa @nettafrancesca <3 

Kommentit (19)
  1. Hei ihana!
    Mä kanssaelän täällä todella paljon sun tekstin kanssa, vaikka mun opinto ja urapolku on ollut hyvin erilainen. Mulle on selvää se, että ei oo erikseen ”työminää ja vapaaminää”, on vain yksi minä. Mun hyvinvointi. Vaikka palaan kesäksi takaisin tekemään tarjoiluduuneja, jotka ei oo mulle niitä kaikista mielekkäämpiä – tiedän sen olevan väliaikaista. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en tiedäkään.

    Samanlaisia fiiliksiä mullakin kirjoittamisen suhteen. Haluaisin kirjoittaa kirjan. No, mikä estää mua? Eipä mikään varsinaisesti estä, paitsi omat ajatukset kirjan kirjoituksen edessä. Olen saanut positiivista palautetta kirjoituksistani, mutta aina sieltä takaa tulee sellainen ”mutta”. Ja tuo mutta on mun tekstien oikeinkirjoitus. En oo ollut joskus äidinkielen tunneilla hereillä ja vaikka palo kirjoittamista kohtaan on suuri, tiedän, että voisin kirjoittaa oikeaoppisemmin. Saan siitä myös tutuilta palautetta, jotka selkeinä pilkkupoliiseina mainitsevat ja se ehkä ärsyttää eniten. Ettei ole valmis kirjoittamaan kirjaa. No, eikö sitä varten ole olemassa alan asiantuntijat..

    yst. Pinja Mitrovitch // http://www.pinaycoco.fi

    1. Kiitos kommentista Pinja <3

      Musta ois kans aika hankalaa, jos ois erikseen todella erilaiset ”työminä” ja ”vapaa-ajan minä”. Ymmärrän toki että töissä voi olla tiettyjä sääntöjä joita on pakko noudattaa jne, mutta jos vaikka olisi iso arvoristiriita näiden kahden minän välillä niin se ei vaan toimisi. Ideaalein tilann on ehdottomasti se, että joka tilanteessa voi olla oma itsensä ja toteuttaa itseään just siten kuin haluaa. 🙂

      Mä ymmärrän niin tuon, että omat ajatukset on se pahin este! Oon joskus sanonut, että olen itse itseni pahin vihollinen, ja se pätee tässäkin. Miten sitä onkin välillä itseään kohtaan niin hemmetin vaativa? Tiedän monia ihmisiä jotka on kirjoittaneet kirjan, ja ei kai hekään nyt kaikki olen jotenkin 10 miljoonaa kertaa ”parempia” kuin minä. Enemmänkin se on niin, että he on päättäneet alkaa tehdä töitä unelmansa eteen, toisin kuin minä, joka vaan pähkäilen asiaa omassa päässäni.

      Hitsi mua suututtaa sun puolesta, että sun tutut on ottaneet tollaisen noin mälsän asenteen! Sen sijaan, että huomauttelee toiselle jostain kielioppivirheistä, voisi keskittyä tekstin sisältöön ja sanomaan! Jos kirjoittaa kirjan, niin tärkeintähän siinä on se sisältö ja tyyli. Kustannustoimittaja ja muut sitten kyllä voivat auttaa kieliopissa. Oon kyllä itsekin törmännyt tollaiseen, että osa omista tutuista on varsinaisia lannistajia. 🙁 En tajua yhtään, mitä he siitä saa. Ilmeisesti saavat tuntea hetken aikaa itsensä jotenkin paremmaksi.

      Mukavaa vappua sinne! <3

  2. Anna/Niittykukkia
    29.4.2019, 21:32

    Olipas jotenki kiva lukea tätä! Vitsi että olisin onnellinen, jos tietäisin mikä miun unelmatyö olisi. Ei miulla ole koskaan ollut sellaista. Jotain yksittäisiä haaveita kyllä, muttei niistä ehkä varsinaista uraa rakenneta. Tykkään nykyisestä työstäkin, mutta en tiedä näenkö itseäni tekemässä sitä vuosikausia, sen verran kuormittavaa ja alipalkattua se on suureen vastuuseen nähden.

    Miäkin haluaisin vielä julkaista kirjan, mutta siinä olisi kuvat pääosassa. Jotain tekstiäkin voisi olla, mutta minkälaista, se on vielä pohdinnassa! Joku kaunis teos siitä toivottavasti tulisi.. 🙂

    Ihanaa vappua!

    https://www.niittykukkia.fi

    1. Kiitos kommentista Anna! <3

      Unelmatyö, joo, mikä se sellainen on.. 😀 Enemmänkin just niin, että on monta juttua, joita olisi kiva tehdä ja joissa pääsisi käyttämään eri vahvuuksiaan ja mielenkiinnon kohteitaan. Mä oon ollut nykyisessä työssä nyt vuoden, ja oon todennut, että tää on ihan kivaa ja mukavaa, mutta tällaisenaan tää ei jotenkin ”riitä” mulle, vaan kaipaan hieman lisää haasteita ja uusia tehtäviä tulevaisuudessa. Mutta milloin ja millaisia, niin se on sitten toinen kysymys…

      Ihanaa, kun täällä on monta, joita kiinnostaa oman kirjan julkaisu! <3 Täytyy vaan oikeasti alkaa itse uskoa siihen, että se on täysin mahdollista, ja sitten alkaa tehdä hommia asian eteen. Sun kirjan kuvat ois kyllä niiiiin ihania! <3 Aivan varmasti luen sen, kunhan tulee julkaisuun 😉

      Ja hei oikein mahtavaa vappua sinnekin! Ulkona näyttää olevan varsin perinteinen vappukeli. 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *