Katsottua: Helene-elokuva
Kävin viikonloppuna ystäväni kanssa katsomassa Helene-elokuvan, ja päätin näin hieman ex tempore kirjoitella tänne blogin puolelle ajatuksiani elokuvasta.
Ennen elokuviin lähtöä minulla ei ollut ihan hirveästi tietoa kyseisen leffan sisällöstä – paitsi tietysti se, että elokuva kertoo taitelija Helene Schjerfbeckistä ja että se perustuu Rakel Liehun samannimiseen romaaniin.
Ihan ensin täytyy todeta, että ihan mahtavaa, että kerrankin tehdään elokuva suomalaisesta naisesta. Nimittäin, muistan kyllä lukuisia kotimaisia leffoja, joiden esikuvana on kuuluisa suomalainen mies (Sibelius, Juice, Kari Tapio, Olavi Virta..), mutta en oikeastaan varmaan yhtäkään elokuvaa, joka kertoisi tositarinan suomalaisesta naisesta. Hienoa siis, että Helene-elokuva tekee sen! Tälle on tilausta.
Mielestäni Helene-elokuvalla on sekä ansionsa että puutteensa. Ansioihin lukeutuu ensinnäkin elokuvan visuaalisuus. Se oli uskomattoman kaunista katsottavaa! Kuin visuaalista karkkia, eritoten minun kaltaisilleni ihmisille, jotka rakastavat vanhoja rakennuksia ja jollain tavalla kaipaavat sielunsa syövereissä jonnekin menneeseen aikaan. Olisin voinut loputtomasti katsella kaikkia niitä upeita vanhoja huonekaluja, kauniita puutaloja ja menneen ajan tunnelmaa. Kuunnella lautalattian narinaa, siveltimen rahinaa kangasta vasten ja aaltojen liplatusta merellä. Ihastella kauniita puutarhoja, vanhoja vaatteita ja upeita vanhoja autoja. Elokuva oli kuin sarja kauniita tuokiokuvia, ja mistä tahansa sen kohtauksesta olisi voinut teettää valokuvan tai maalauksen, jonka ripustaisi mielellään seinälleen.
Myös elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat aivan erinomaisia. Laura Birn tekee huikeaa työtä Helenenä, joka on päällepäin hillitty ja vähäeleinen, mutta jonka sisällä kuohuu. Ihan erityisesti mieleeni jäi Krista Kososen suoritus Helena Westermarckina, joka oli Helenen läheinen ystävä. Kosonen tekee hahmosta rakastettavan omalaatuisen ja samalla hillityn, mutta höpsönkin. Ylipäätään pidin siitä, miten elokuvassa kuvataan näiden kahden naisen läheistä ja rakasta ystävyyssuhdetta. Pirkko Saisio on myös loistava Helenen äitinä. Sen sijaan elokuvan miehet oli kirjoitettu hieman sieluttomiksi ja mitäänsanomattomiksi.
Elokuva kesti 2 tuntia 2 minuuttia, ja sen alkupuoliskolla ehdin suoraan sanoen jo hieman tylsistyä ja epäillä, saako elokuva minua lainkaan mukaansa. Se eteni verkkaisesti ja hitaasti, ja someajan kasvatille sellainen on ikävä kyllä nykyään vähän vierasta – me kun olemme tottuneet siihen, että aina tapahtuu jotain. Ymmärrän kyllä, että juuri tuo verkkaisuus oli myös yksi tärkeä ilmaisukeino tässä elokuvassa. Toisaalta se myös sai aika ajoin oman keskittymiseni herpaantumaan – ja näin kertoi myös leffaseuralaiseni hänelle käyneen.
Tarinan keskiössä on Helenen yksipuolinen rakkaus Einar Reuteria kohtaan. Mielestäni se jäi hieman löyhäksi ja jopa mitäänsanomattomaksi – tämäkö oli tärkeintä, mitä Helenestä haluttiin tai voitiin kertoa?
Jos antaisin elokuvalle tähtiä, antaisin ehkä 3/5. Leffan alkupuolella, kun tylsistymiseni nosti päätään, olisi saattanut antaa vain kaksikin tähteä. Mutta sitten kuitenkin päästiin vähän vauhtiin, ja siksi arvosana nousi kolmoseen. Ja vaikka leffan päätyttyä oli aavistuksen hämmentynyt ja tyhjä olo, on leffa kuitenkin jostain syystä ollut viime päivinä mielessä. Ei niinkään sen tapahtumat, vaan sen unenomaisen rauhallinen tunnelma. Sen ihana miljöö ja sen rauhallinen ilmapiiri. Niissä oli jotain niin lumoavaa, että ajatukseni ovat liitäneet niihin uudestaan ja uudestaan. Siksi olen iloinen, että kävin katsomassa tämän elokuvan.
Joko teistä joku on ehtinyt käydä katsomassa Helenen? Mitä tykkäsitte?
-Netta
Lue myös: