Muista rajasi myös ystävyyssuhteessa

Olen blogissa useampaankin otteeseen kirjoittanut ystävyydestä, onhan se meitä kaikkia tavalla tai toisella koskettava aihe. Jopa silloinkin, kun ei omaisi yhtäkään ystävää, koska silloin todennäköisesti kaipaa ystäviä. Ajattelinkin vinkata mielenkiintoisesta artikkelista, joka julkaistiin hetki sitten Hesarissa. Jutun nimi on ”Onko hän ystävä vai hyväksikäyttäjä? Asiantuntijat neuvovat, mistä tunnistaa tosiystävyyden ja milloin ystävyyttä on turha yrittää pelastaa”.

Juttu oli todella mielenkiintoinen, mutta valitettavasti se on luettavissa vain Hesarin tilaajille. Hesarin sivuilla voi tosin käsittääkseni ottaa käyttöönsä ilmaisen kokeilujakson, jonka aikana tämänkin artikkelin pääsee lukemaan. Artikkelin pääpointtina on joka tapauksessa se, että kaikkia ystävyyssuhteitakaan ei ole luotu kestämään ikuisesti, ja joskus voi olla tarpeellista myös itse luopua ystävyydestä, jos se jatkuvasti ottaa enemmän kuin antaa. Ajattelin tässä postauksessa lyhyesti referoida tuota kyseistä artikkelia ja tuoda esiin sen pintaan nostamia ajatuksia – onhan tämä ystävyys aina vain yhtä kiinnostava ja universaali aihe.

1) Ystävyys tarvitsee vastavuoroisuutta

Jutussa haastateltu ystä­vyyttä tutkinut pro­fessori Katariina Salmela-Aro toteaa, että ystävyyssuhteet hiipuvat pois, jos niiden eteen ei tehdä työtä. Ystävyys tarvitsee vastavuoroisuutta, ja siksi ystävyydessä pitäisi muistaa olla myös antava osapuoli, ei pelkästään ottava, toteaa Salmela-Aro.

Tämähän on niiiin klassinen ystävyysklisee kuin olla ja voi, ja kun sen tutkijakin toteaa, niin se lienee aivan 100 % varmasti totta. Kaikki ovat varmaan joskus kuulleet hajatelman ”ystävyys on kuin kukka – sitä tulee kastella”. Kaikista parhaimmiksi ystävyyssuhteiksi koen itsekin ne, joissa molemminpuolisesti pidetään tasaisesti yhteyttä, tehdään asioita yhdessä ja joissa molemmat kokevat olevansa tärkeitä toisilleen.

Erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä pointti on juurikin tuo vastavuoroisuus. Jos itse koen, että ystävyyssuhteessa olen jatkuvasti itse yksin se, joka joustaa, auttaa ja antaa omastaan ilman että toinen tekee samaa, on seurauksena takuuvarmasti turhautuminen jossain vaiheessa. Tai kukapa meistä nyt haluaisi olla aina se, joka ehdottaa tapaamista, kysyy kuulumisia, viestittelee ja niin edelleen? Noissa asioissa vastavuoroisuus on tärkeää, vaikkakin olen myös sitä mieltä, että toki pitää antaa ymmärrystä myös toisen ihmisen elämäntilanteelle – stressi, isot elämänmuutokset jne voivat aiheuttaa sen, että toinen ei juuri siinä hetkessä ehdi pitää yhteyttä. Mutta jos tilanne on jatkuva, alkaa vastavuoroisuuden puute jossain vaiheessa nakertaa ja tuntua ikävältä.

2) Vaikeista asioista puhuminen ystävyyssuhteessa

Hesarin jutussa todetaan, että ystävyyteen kuuluu myös vaikeista tunteista puhuminen. Ystävääkin kohtaan voi tuntea kateutta, mutta avoimesti keskustelemalla tällaisetkin asiat voidaan purkaa ja sitten jatkaa eteenpäin.

Itse olen sitä mieltä, että puhuminen on ensisijaisen tärkeää kaikissa ihmissuhteissa. Ja samalla se on maailman hankalinta, haastavinta ja vaikeinta – ja silti tärkeintä. Jos ei kerro ihmisille todellisia ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan patoaa jatkuvasti jotain sisäänsä, on kohta olemassa ihan jättimäinen möykky, joka puristaa rintaa. Ymmärrän kuitenkin, että ystävyyssuhteissa ei ole yhtä helppoa puhua vaikeista asioista kuin vaikkapa parisuhteessa. Usein ehkä ajatellaan, että ystävyyden pitää olla sellaista hauskaa, keveää, kepeää ja kuplivaa, eikä se saa tuoda esiin negatiivisia tunteita tai ajatuksia. Mutta eihän se niin mene. Mitä pidempään on tuntenut jonkun ihmisen, sitä todennäköisemmin ihmissuhteeseen mahtuu erilaisten tunteiden kirjo. Ei aina voi olla vain hauskaa ja kivaa. Mutta se, miten näitä ajatuksia ja tunteita käsittelee ystävän kanssa, on tietysti haastava kysymys.

Koen itse, että eräs ystävyyssuhteeni päättyi juuri siksi, että ikävän paikan tullen emme osanneet keskustella asioista ja yhdessä selvittää niitä, vaan toinen osapuoli halusi keskustelemisen sijaan valita ”helpomman” vaihtoehdon ja lähteä eri suuntiin. Ja se hänelle suotakoon tietysti ihan täysin – ehkäpä hän koki muutenkin, ettei ystävyytemme enää antanut tarpeeksi hänelle. Myös jotkut muut ystävyyteni ovat päättyneet tai oikeastaan ”hiipuneet” varmaankin juuri siksi, että on ollut niin paljon kertynyttä taakkaa ja painolastia, jota ei missään vaiheessa ole purettu ja siten puhdistettu ilmaa. Hampaankoloon on vuosien varrella kertynyt sen verran kaikkea, että on ollut ”helpompaa” antaa yhteydenpidon hiipua ja ystävän lipua kauas pois, selvittämättä asioita sen kummemmin.

Mutta kysymys kuuluukin, olisivatko nämä ihmiset ystäviäni edelleen, jos olisimme osanneet ja voineet keskustella myös niistä ikävistä asioista? Annoimmeko ystävyyden lipua pois liian helposti? Olen kuitenkin myös joidenkin ystävien kanssa käynyt hedelmällisiä, rehellisiä ja todella rakentaviakin keskusteluja vaikeistakin aiheista, ja se on ehdottomasti vahvistanut ystävyyttä ja luonut sen olon, että tämän ihmisen kanssa voin olla oma itseni ja suhteemme on syvä, koska voimme puhua muistakin kuin iloisista asioista.

3) Kaikkia ystävyyssuhteita ei voida pelastaa

Väestöliiton psykoterapeutti Heli Vaaranen toteaa Hesarin jutussa, että jos ystävä on toiminut tavalla, joka ei kerro ystävyyden tunteista, on viisasta punnita, kannattaako tähän ihmissuhteeseen enää panostaa. ”Jos ystävyyssuhde on osoittanut olevansa jotain muuta kuin ystävyyttä, eihän ole mitään mieltä sen säilyttämisessä”, toteaa Vaaranen. Jos ystävältä saa osakseen pelkkää negatiivisuutta, eikä tältä saa enää mitään tukea itse, kannattaa miettiä, mikä sen ystäväsuhteen rooli enää silloin on, sanoo Salmela-Aro.

Tässä on itselleni asia, jota olen oppinut ajattelemaan vasta viime vuosina. Olin elänyt lapsenomaisessa käsityksessä, että tietyt ihmiset pysyvät elämässäni aina. Mutta mikään ei ole varmaa, ei myöskään ystävyydessä. Ihmiset muuttuvat yksilöinä jatkuvasti, ja siksi myös ihmissuhteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Jos joku kokee, ettei hän saa enää ystävyydestä kanssani mitään, ei hänen tietenkään, missään tapauksessa ole silloin pakko olla ystäväni. Toki toivon, että tämä asia käydään silloin aikuismaisesti keskustellen läpi ja että mieluiten saan mahdollisuuden yrittää kehittyä ihmisenä ja parantaa käytöstäni. Mutta sama pätee myös toisinpäin. Myöskään minun ei tarvitse olla kenenkään ystävä vain tavasta ja tottumuksesta.

Ystävyyden määrä ja luonne mitataan aina nykyhetkessä – ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Ystävyys tai ystävä ei saa rikkoa minun rajojani, tuottaa toistuvasti pettymyksiä tai pahaa mieltä. Ystävältä tulee saada tukea, kannustusta, lohtua ja iloa. Tässä kohtaa kuvaan astuu tietysti jo edellä mainittu keskusteleminen – olisi hyvä kertoa ystävälle, jos kokee, ettei ystävyyssuhde tällä hetkellä anna sitä, mitä sen toivoisi antavan. Keskustelun pohjalta voi sitten punnita, mihin suuntaan suhdetta lähtee viemään.

—

Blogimaailmassakin on viime aikoina paljon puhuttu siitä, että saako ihmisiä ”konmarittaa” eli poistaa omasta elämästään. Olen lukenut useammankin kirjoituksen, joissa todetaan, että ei saa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ihmisten poisheittäminen omasta elämästä ilman mitään syytä on julmaa, kylmää ja hirveää. Mutta olen myös sitä mieltä, ettei ketään voi tai tarvitse pitää elämässään väkisin. Siis niin, että kyseinen ihmissuhde ei enää anna itselle mitään, tai vielä pahempaa – mikäli se antaa vain negatiivisia tunteita.

Jos ihmissuhteessa rikotaan jatkuvasti omia rajoja ja siitä aiheutuu toistuvasti mielipahaa, ja varsinkin jos keskusteleminenkaan ei auta, ei jäljelle jää oikeastaan mitään muita vaihtoehtoja, kuin ottaa etäisyyttä kyseiseen ihmiseen. Kyse on siinä vaiheessa jo omasta hyvinvoinnista ja mahdollisesti mielenterveydestäkin. Tämä koskee toki ystävyyden lisäksi kaikkia muitakin suhteita – ihan yhtälailla esimerkiksi sukulaissuhteitakin.

Mielestäni koko keskustelu tästä aiheesta on erittäin tärkeää, koska ainakin useat liiallisesta kiltteydestä kärsineet ihmiset ovat vuosikausia sietäneet huonoa kohtelua niin sukulaisilta, puolisolta kuin ystäviltäkin, koska ”niin kuuluu tehdä”. On mielestäni erittäin hyvä, että nykyään tuodaan julki sitäkin näkökulmaa, että ei todellakaan kuulu. Kenenkään ei kuulu eikä tarvitse asettua toisen ihmisen kynnysmatoksi, lapaseksi tai keittiörätiksi.

Olisi kiva kuulla teidän mietteitä asiasta! Oletko joskus lopettanut ystävyyssuhteen? Tai onko ystäväsi lopettanut teidän välisen ystävyyden?

-Netta

Kuvat: Pixabay

Muita ystävyys-aiheisia tekstejäni:

Kun aikuinen haluaisi löytää uusia ystäviä

Pitääkö ystävyyden olla vastavuoroista?

Kun ystävyys päättyy

Pääseekö ystävyyden päättymisestä koskaan yli?

Haluan enemmän kuin vain lounaskaveruutta

Mistä tunnet sä ystävän?