Viime aikoina blogimaailmassa on ollut taas monia todella hyviä postauksia, jotka ovat inspiroineet ja pistäneet miettimään asioita. Juliaihminen kirjoitti hyvin kateudesta ja Homevialaura-blogissa Laura taas pihistämisestä ja panostamisesta sekä siitä, kuinka bloggareilla on kulutuskeskeisessä blogimaailmassa oikeastaan velvollisuus puhua taloudesta ja olla antamatta nuorille lukijoille epärealista kuvaa rahasta ja siitä, että kaikilla muilla olisi ”kaikkea”. Kolmistaan-Karoliina puolestaan kirjoitti fiksusti siitä, kuinka somessa esille tuotu onnellisuus ja kauneus leimataan usein epäaidoksi, ja kuinka esimerkiksi perheblogeilta jopa toivotaan ennemminkin valitusta. Karoliinan postauksen kommenttiboksissa eräs lukija kommentoi, kuinka häiritsevää on, jos onnellisuuden vastapainoksi ei anneta tarpeeksi myös harmaan sävyjä, koska ”yhdenkään ihmisen elämä ei ole pilvissä liitelyä ja on tekopyhää esittää, että näin olisi”.

Nämä kolme huippuhyvää postausta ovat keskenään itseasiassa ihan erilaisia ja eri aiheista, mutta mun päässä ne jotenkin kietoutuivat samaan verkkoon. Ihan ensinnäkin ajattelen, että luojan kiitos mä en ole diginatiivisukupolvea. Tietokoneet ja internet alkoivat yleistyä pikkuhiljaa mun siirtyessä ala-asteelta yläasteelle, mutta vasta lukioiässä mä taisin käyttää tietokonetta käytännössä päivittäin (ja siltikin paljon vähemmän kuin nykyään, koska mulla oli nettiajat kotona).

Älypuhelimia, saati sitten Instagramia, Snapchattiä tai vaikkapa Jodelia ei ollut vielä olemassakaan. Mulle ei onneksi ehtinyt teininä syntyä netin kautta mitään sellaisia harhaluuloja, että kaikilla muilla olisi ”jotain”, mitä mulla ei. Julkkikset olivat silloin ihan erillinen ryhmä meistä tavallisista pulliaisista, ja heidän edesottamuksistaan luettiin Demistä tai Suosikista, ja mitään yksityiskohtaista kuvaa heidän elämästään ei näiden lehtien sivujen kautta välittynyt. Toisenlainen ryhmä onkin sitten nykyajan bloggaajat, tubettajat ja Insta-julkkikset, jotka keikkuvat nykyään jossain ihmeellisessä välimaastossa. Heidän elämäänsä pystyy seuraamaan hyvinkin reaaliaikaisesti ja yksityiskohtaisesti, ainakin joissain tapauksissa, ja se voi luoda seuraajille ihan vääränlaista kuvaa asioista.

Olen tyytyväinen, että en joutunut vertailemaan itseäni teininä omanikäisiini somejulkkiksiin, vaan sain elellä ihan pumpulissa. Esimerkiksi mun ala-asteen luokalla oli paljon lapsia vähävaraisista perheistä ja tiesin olevani etuoikeutettu, kun mulla oli asiat paremmin kuin heillä. Meidän perhe auttoi monin tavoin huonommassa asemassa olevia, joten näin aina monenlaisia tapoja elää. Olen vähän hämilläni ja surullinenkin, että nykyään tietokoneet, some, blogit ja Tube ovat niin iso osa ihmisten arkipäivää, että se oikeasti tietyllä tapaa hämärtää ihmisten ajattelua. Voin aivan täysin kuvitella ja uskoa sen, että monelle ihmiselle (eikä siis vain teineille) nimenomaan some aiheuttaa isoja ristiriitoja ja paineita. Niin ulkonäön, omaisuuden kuin vaikkapa ammatinvalinnan suhteen. Siksi mä oon iloinen, että Homevialaura-blogi nosti esiin sen, että tässä bloggareilla on itsellään mahdollisuus vaikuttaa asiaan raottamalla vähän kulisseja ja tuomalla esiin myös sen, että priorisointia se elämä kaikilla on.

Karoliinan postaus ”Älä missään nimessä ole onnellinen S(u)omessa!” herätti mussa myös aika samansuuntaisia ajatuksia. Että onneksi en ollut vielä teininä (tai edelleenkään) niin somemaailman sokaisema, että mulle pitäisi erikseen muistuttaa, että iloisten Insta-kuvien takaa voi löytyä vaikka mitä surujakin. Vähän samaa aihetta olenkin jo käsitellyt postauksissa ”En naureskele vanhoille Instagram-kuvilleni” ja ”Olen mitä postaan, tai ehkä en?”. Mutta jotenkin tuo Karoliinan kommenttiboksin kommentti, että on ”tekopyhää”, jos ei säännöllisin väliajoin postaa myös ankeista asioista, on kyllä puhutteleva. Että onko ihmisten medialukutaito nykyään tosiaan sitä luokkaa, että jos suruista ja murheista ei erikseen huudella, se tarkoittaa, että niitä ei ole olemassa??

Mä olen itsekin siis kyllä sitä mieltä, että täysin sliipatut ja täydellistä pintaa esittelevät some-tilit ovat tylsiä, ja jotain aitoa elämää voisi joskus näkyä. Mutta ei se aitous mulle tarkoita sitä, etteikö somessa saisi näyttää omaa onneaan, jos on onnellinen. Mulle se aitous on enemmänkin sitä, että esimerkiksi julkaisee hassun kuvan, vaikka se olisi rakeinen tai vähän sumea, tai julkaisee kuvan vaikka oma ilme onkin hassu mutta kaveri näyttää julmetun hyvältä, tai julkaisee sitten vaikka kuvan muuttohässäkkäsekoilusta. Se on myös sitä oikeaa elämää, mutta ei kai kenenkään tarvitse kaikkia henkilökohtaisia surujaan ja kipujaan laittaa nettiin vain, jotta ihmiset muistaisivat, että bloggaaja/somettaja on oikea ihminen, jolla on oikeat ongelmat. Ja erityisesti, ei kai somessa tarvitse omaa onneaan piilotella, jotta kenellekään muulle ei tulisi paha mieli tai liian hohdokas kuva jostain ihmisestä. Jotain vastuuta tässä pitää jäädä kuvan katsojallekin.

Tähän ajatukseen mä yhdistin vielä Julian tekstin ”Kateus ohjasi minut tähän pisteeseen”. Meillä suomalaisillahan kateus jää yleensä sellaiseksi yksipuoliseksi kyräilyksi ja se voi pahimmassa tapauksessa jopa rikkoa tai etäännyttää ihmisten välejä. Mutta kateuden puuskassa kannattaa muistaa, että jokaisella ihmisellä on omat ristinsä kannettavinaan. En henkilökohtaisesti usko, että on olemassa ketään ihmistä, jolla ei olisi ollut joskus ollut vaikeaa tai joka olisi aina saanut kaiken juuri sillä tavalla kuin itse haluaa. Jos muhun hiipii kateuden tunne, yritän nykyään ajatella niin, että tuolla ihmisellä on nyt tuo asia, mutta mulla saattaa puolestani olla jotain, mitä hän vielä toivoo elämäänsä. Lisäksi ajattelen niin, että yleensä ihmiset ovat nähneet tosi paljon vaivaa, tehneet töitä ja ehkä luopuneet muista asioista päästäkseen siihen pisteeseen, jossa nyt ovat. Kateus on toki luonnollinen tunnetila, jota kaikki ihmiset joskus tuntevat, eikä sitä tarvitse varsinaisesti kieltää tai hävetä. Mutta esimerkiksi sosiaalisen media aiheuttamaan kateuteen kannattaa suhtautua järkevästi. Kuvissa näkyvät kalliit tuotteet ja tavarat voivat olla kuvauslainassa, bloggaajakin on voinut säästää kuukausikaupalla ostaakseen uuden lempilaukkunsa, yhteistyökamppis voi tuoda bloggaajan lapsille puuron pöytään tai joskus kuva voi olla täysin lavastettukin.

Jälleen kannattaa muistaa, että some tuo esiin vain sen pienen palasen ihmisten elämää ja ihan hirveästi kaikkea muuta jää kulisseihin. Ja kateuteen kannattaa ehdottomasti suhtautua myös Julian mainitsemalla tavalla: se kannattaa valjastaa omaksi motivaattoriksi ja polttoaineeksi. Kannattaa ehdottomasti pysähtyä ja miettiä, mistä se kateus kumpuaa ja mitä voisi tehdä asioille, jotta pääsisi samaan tilanteeseen kuin se kateuden kohde (ja samalla kateudesta eroon). Kateus kertoo meille todella paljon siitä, mitä me itse haluamme ja kaipaamme. Siksi kateutta kannattaa käyttää suunnannäyttäjänä, koska se mikä sinut tekee kaikkein kateellisimmaksi, on varmaan se juttu, mitä kaikkein eniten haluat. Jos on kateellinen hyvälle ystävälle tai perheenjäsenelle, voi asiasta yleensä myös puhua avoimesti ja sekin jo voi auttaa omaa oloa kummasti. Kun olin itse tosi pitkään sinkku, olin ”kateellinen” seurusteleville ihmisille, mutta sanoin sen ääneen, ja niinpä en jäänyt kyräilemään yksinäni. Yksi ystäväni puolestaan on kertonut olevansa ”kateellinen” meidän mökistä, ja musta se oli vaan hauskaa, ja kutsuin hänet tietysti mökille kylään ja ryhdyimme yhdessä miettimään, miten hän itse voisi toteuttaa haaveensa omasta mökistä.

Tästä kirjoituksesta tuli hieman monipolveilevaa tajunnanvirtaa, mutta haittaakos tuo. Jos tiivistäisin ajatukseni pähkinänkuoreen, sanoisin vain että  a) onneksi en ole someajan lapsi, b) kannattaa opetella medialukutaitoa ja c) kateuteen kannattaa suhtautua järkevästi ja ottaa siltä oppia siihen, mihin suuntaan haluaa omaa elämäänsä viedä.

Kiitos blogikollegoille erittäin inspiroivista teksteistä!

-Netta (Seuraa Instassa @nettafrancesca)

(Kuvat: Pixabay)

PS. Postauksen otsikko on Homevialauran postauksesta nyysitty. Siinä vasta fiksu kulutusfilosofia!