Viimeiset päivät ennen lomaa ovat kidutusta

Tiedättekö sen tunteen, kun lomaan on jäljellä ”niin vähän, mutta niin paljon”? Ehkä viikko tai ehkä vain jokunen päivä, ja työnteko ja jotenkin koko oleminen tuntuu tervanjuonnilta, myrskytuulta vastaan tarpomiselta ja raskaan kivireen vetämiseltä. Itse huomaan usein juuri viikkoa tai paria ennen lomaa, että olenkin muuten aivan loman tarpeessa. Siihen saakka olen voinut jaksaa oikein hyvin ja tarmokkaasti, mutta kun loman ymmärtää olevan aivan nurkan takana, mieli ja kroppa jo jotenkin antavat periksi. Kun maaliviiva häämöttää jo edessä, en enää lainkaan jaksaisi juosta sinne asti vaan meinaan tuupertua niille sijoilleni.

Tämän poikkeuskevään jälkeen varmasti me kaikki olemme vähän ”loman tarpeessa”. Onhan tämä tavalla jos toisella ollut meille kaikille rankkaa ja erikoista aikaa, vaikka olisimmekin pysyneet terveinä ja töitä olisi riittänyt. Silti jokainen meistä on jollain tavalla joutunut venymään ja vanumaan, ja ihan vain jo negatiivisten uutisten ja uhkakuvien näkeminen mediassa on kuormittanut. Itselläni on myös ollut henkilökohtaisessa elämässä muutamia raskaampia juttuja varsinkin alkuvuonna, jotka ovat kuormittaneet jo sieltä asti. Viimeksi olen lomaillut jouluna, joten ylipäätään edellisestä lomailusta on jo tovi ja sille onki nyt oma paikkansa.

Ja vaikka etätyön tekeminen on sinänsä ollut ihan mukavaa, on sekin pidemmän päälle vähän puuduttavaa ja tietyllä tavalla lamaannuttavaa. Itselleni toimisi ehkä kaikkein parhaiten sellainen yhdistelmä, että muutama päivä viikossa oltaisiin toimistolla ja siellä saisi sosialisoida ja pallotella ideoita kollegoiden kanssa, mutta sitten vaikkapa perjantait voisin ideaalitilanteessa tehdä aina etänä, ja näin pystyisin työskentelemää esimerkiksi kesäaikaisin perjantaisin mökiltä käsin. Mutta ikuista etätyötä en jaksaisi – kaipaan ihmisiä, sosiaalisia tilanteita ja toisten ihmisten inspiroivia ajatuksia! Oman kodin seiniä katselee muutenkin aika paljon, ja nyt kun niitä on maaliskuusta asti katsellut lähes joka ikinen päivä niin työn kuin vapaa-ajan merkeissä, alkaa tämä oikeasti puuduttaa, ja myös raja työn ja vapaa-ajan välillä venyy vähän liikaa.

Puhuimme vähän aikaa sitten ystäväni kanssa siitä, että usein sitä varmaan arjessa tsemppaa ja skarppaa tosi paljon, ja sitten kun tietää pääsevänsä lomalle, uskaltaa vihdoin ”myöntää” itselleen olevansakin aika väsynyt. Niinhän se menee, että usein tunnolliset työntekijät myös sairastuvat juuri loman alussa, ja moni voi tuntea loman alkuun itsensä hyvinkin väsyneeksi ja uupuneeksi. Siksi olenkin onnellinen, että päätin tänä vuonna pitää neljä viikkoa kesälomaa – ja kaikki vieläpä samaan putkeen. Olen lukenut, että tällainen yksi, pidempi lomaputki olisi myös ammattilaisten suositus, jotta mieli pääsee kunnolla lepäämään ja irtautumaan työasioista. Itselläni ei ole tällaista pidempää lomaputkea nyt pariin vuoteen ollut, joten halusin ehdottomasti ottaa sellaisen nyt tänä kesänä. Ja jotenkin tuntuu jopa kivalta sekin, että nyt kesä kuluu ihan vain täällä kotimaassa. Vaikka ulkomaille matkaaminen on kivaa, niin tavallaan ulkomaanreissuissa on myös aika paljon stressitekijöitä ja aikatauluja, järjesteltävää ja sumplittavaa. Nyt ei tarvitse huolehtia kauheasti mistään, saa vain olla. Se tekee hyvää.

Nyt sitten pitäisi vielä jaksaa nämä muutamat jäljellä olevat päivät ennen lomaa. Miten ne tuntuvatkaan matelevan! Päivät tuntuvat loputtoman pitkiltä ja takkuisilta, ja tuntuu ettei perjantai-iltapäivä koita koskaan. Mutta niinhän se yleensäkin on, kun jotain kivaa odottaa. Ja mistä vetoa – sitten kun olen lomalla, päivät tuntuvat juoksevan eteenpäin 😀

Joko siellä ollaan lomalla? Ja onko tämä lomaa edeltävien päivien takkuaminen muillekin tuttu ilmiö?

-Netta

Lue myös:

Aika on arvokkain valuuttamme

Arvosta arkea

 

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Mitkä asiat tekevät ystävyyden?

Palataanpas piiiitkästä aikaa ystävyys-aiheen tiimoille. Tästä aiheesta olen kirjoitellut aiemmin paljonkin, mutta nyt ovat kyllä ystävyys-aiheiset postaukset loistaneet poissaolollaan täällä blogissa jo jonkin aikaa. Ilmeisesti on ollut niin paljon kaikkea muuta mielessä?

Viime aikoina olen pyöritellyt mielessäni kiinnostavaa teemaa: mitkä asiat oikeastaan tekevät ystävyyden? Tai en tiedä ovatko nuo sanat ne oikeat kuvaamaan sitä, mitä haen takaa. Olen siis miettinyt, mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka saavat kaksi ihmistä ensinnäkin tutustumaan, kaverustumaan ja ystävystymään – ja sitten vieläpä pysymään ystävinä? Eihän ystävyys, kuten rakkauskaan ,ole mikään ikuisesti stabiilina pysyvä tila, vaan pikemminkin alati muuttuva, ja ystävyyskin voi päättyä periaatteessa koska vain. Mikä sitten tekee sen, että jotkut ystävyydet päättyvät tai haalenevat, ja jotkut taas kestävät? Ja mitä ylipäätään tarvitaan, että kaksi ihmistä ystävystyy?

Lapsena ja nuorena ystävystyminen oli aika helppoa. Tavattiin hiekkalaatikolla tai koulussa, alettiin jutella ja leikkiä yhdessä. Leikkikaveriksi kelpasi useimmiten melkeinpä kuka vain, joka oli suurin piirtein samaa ikäluokkaa ja joka halusi leikkiä samaa leikkiä kanssasi. Ei siinä mietitty, onko meillä samanlaiset arvot tai samanlaisia kiinnostuksen kohteita, millaisista taustoista tullaan tai voinko luottaa sinuun. Kavereita saattoi olla paljonkin, mutta kysymys tietenkin näin jälkikäteen kuuluu, oliko kyseessä välttämättä kovinkaan syvällinen ystävyys vai enemmänkin vain saman leikin ympärillä puuhastelua ja yhdessäoloa ilman, että vaikkapa tiedettiin toisesta ihmisestä loppupeleissä kovinkaan paljoa.

Usein puhutaan siitä, että aikuisena ystävystyminen on paljon vaikeampaa – ja ehkä se johtuu myös siitä, että vaadimme enemmän. Muistan lukeneeni jostain, että aikuisiällä olemme paljon valikoivampia ystäviemme suhteen ja vaadimme juurikin enemmän jotain yhteistä ystäviemme kanssa, samoin kuin myös samanlaista arvopohjaa. Tämä johtanee siihen, että saamme uusia ystäviä paljon harvemmin, mutta toisaalta sitten kun saamme, on kyseessä yleensä jotain syvempää kuin se hiekkalaatikolla jokaisen randomin kanssa kaveeraaminen.

Minulla on jonkin verran kavereita ja lisäksi muutama ihminen, joita kutsun ystäväkseni (vaikka on myös vaikeaa määritellä rajaa, milloin ollaan kavereita ja milloin ystäviä!). He ovat kaikki tulleet elämääni kuka mistäkin, eikä kyseessä ole mikään tiivis ystäväpiiri, vaan yksittäisiä yksilöitä sieltä täältä. Kun mietin ystäviäni, niin voisin sanoa, että minussa ja heissä jokaisessa on ehkä ripaus jotain samaa, mutta myös paljon erilaista. Kumpikaan asia ei mielestäni ole vaatimus ystävyydelle – ei tarvitse olla samanlainen eikä erilainen. Myöskään ihmisten taustoilla, iällä, ulkonäöllä, siviilisäädyllä tai muulla vastaavalla ei ole merkitystä. Ystävyydessä on ehkä ripaus jonkinlaista ”magiaa”, ja ystävän kanssa sitä vain yksinkertaisesti tuntee olevansa samalla aaltopituudella ja hänen seurassaan on rento olo kaikista taustatekijöistä huolimatta.

Kun olen miettinyt, mikä minun mielestäni tekee ystävyyden tai mitä siihen vaaditaan, nousee esiin muutama tärkeä juttu. Ensinnäkin, jossain määrin samanlainen arvopohja lienee vaatimus. Ja tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi itselleni tärkeä arvo elämässä on olla ”hyvä ihminen” ja haluta toisille ihmisille hyvää. En voisi ystävystyä ihmisen kanssa, joka ei ajattelisi samoin, vaan esimerkiksi kohtelisi muita huonosti, rikkoisi lakia tai hyväksikäyttäisi muita ihmisiä jollain tapaa.

Ylipäätään ystävyydessä tärkeää on sellainen hyväntahtoisuus: mielestäni ystävän tulee pääsääntöisesti toivoa toiselle hyvää ja iloita hänen puolestaan, eikä olla kateellinen, kyräillä tai arvostella toisen valintoja. Toki, ymmärrän senkin että esimerkiksi kateus on inhimillinen tunne ja sitä voi joistain asioista ilmetäkin, mutta silloin kyseinen asia ja tuntemus on hyvä käydä keskustellen läpi ja sitten voidaan jatkaa eteenpäin. Uskon, että pitkäkestoiseen ja syvään ystävyyteen mahtuu joskus negatiivisiakin tunteita ihan kuten rakkaussuhteisiinkin, eivätkä ne välttämättä ole mikään kompastuskivi, jos asiat pystytään käymään läpi.

Tästä tullaankin seuraavaan asiaan – puhumiseen. Mitä vaikeammista ja kipeämmistä tunteista ja ajatuksista ystävän kanssa voidaan puhua, sitä parempi. Ylipäätään se, että voi olla ystävyydessä rehellinen ja oma itsensä, välillä ihan nukkavieru rätti josta ei irtoa oikein mitään, ja tulee silti hyväksytyksi – se on tärkeintä. Ettei tarvitse olla mitään, mutta saa olla mitä vain.

Vaikka sanoin, että ystävän kanssa ei tarvitse olla samanlainen, niin siitä ei tietysti ole haittaakaan, jos jotain samoja kiinnostuksen kohteita löytyy. Silloin on yleensä paljon puheenaiheita ja yhteistä tekemistä. Silti myös kahden hyvin erilaisenkin ihmisen ystävyys voi toimia erinomaisesti, jos molemmat vain pystyvät aidosti hyväksymään toistensa erilaisuuden ja toisen ihmisen juuri sellaisena kuin on. Aito kiinnostus toista ihmistä, hänen mielipiteitään ja tekemisiään kohtaan on tässä kohtaa myös avain ystävyyden toimivuuteen ja säilymiseen.

Viimeisenä mainitsen huumorin. Vaikka rakastan myös syvällisiä keskusteluja ja ystävieni kanssa saatamme analysoida ja filosofoida mitä milloinkin, niin ehdottomasti myös huumori ja hauskuus kuuluvat ystävyyteen. Se, että ankeana marraskuun päivänä ystävä heittää ilmoille niin hullunkurisen jutun, että meinaat pissata housuusi, on vain parasta! Kaikenlainen hulluttelu ja höpsöttely tuo myös ystävyyteen ja elämään ihan hirveästi iloa.

Kuten sanoin postauksen alkupuolella, niin ystävyys, kuten rakkaussuhdekin, sisältää ehkä ripauksen magiaaa. Joskus voi kuvitella jotain ihmistä tuntematta, että hänen kanssaan klikkaisi hyvin – ja sitten niin ei tosiasiassa olekaan. Ja päin vastoin: aina ei arvaakaan, miten hyvin tulee juttuun jonkun ihmisen kanssa, ennen kuin tapaa hänet ja tajuaa heti olevansa hänen kanssaan samalla aaltopituudella.

Mikä teidän mielestänne tekee ystävyyden? Mitä lisäisitte mun listalle?

Ihanaa iltaa <3

-Netta

Lue myös:

Miksi kaveruus ei syvene ystävyydeksi?

Haluan muutakin kuin vain lounaskaveruutta

Pääseekö ystävyyden päättymisestä koskaan yli?

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään Syvällistä