Vuosi koronaelämää takana

Törmäsin Instagramissa Visual Diary -blogin Saaran tilillä hänen tekemäänsä videoon kotikaupungistaan Lissabonista. Jotenkin tuo pieni, lyhyt videopätkä täynnä kauniita rakennuksia ja Lissabonin auringonlaskuja herkisti mut. Se sai ajattelemaan kaikkea sitä ihanaa, joka nyt jää kokematta. Kaikkea sitä, mitä en nyt näe, koe tai voi tehdä. Löysin itseni pohtimasta, onko maailmassa tai elämässä enää jäljellä mitään kaunista ja ihanaa. On vain tätä harmautta, loskaa ja jo vuoden jatkunutta epätietoisuutta ja synkkyyttä. Uutisia täynnä kauhuskenaarioita. Rajoituksia. Sairautta ja kuolemaa. Selviytymistä, räpiköimistä, jaksamista, kestämistä, venymistä ja vanumista.

Eihän se tietenkään ole totta, ettei maailmassa ole enää mitään kaunista. Mutta niin moni asia, joka tuo (tai siis toi) itselleni iloa ja hyvää mieltä elämässä, on ollut jo pitkään kielletty, eikä niistä pysty nauttimaan, ja totta kai se surettaa ja on raskasta ja ikävää. Vuosi poikkeusoloissa ja etätyössä on pitkä aika. Ja ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että kukaan ei tiedä, kauanko nämä poikkeukselliset olot jatkuvat.

Taisi olla viime viikonloppuna, kun pääministerimme totesi haastattelussa, että hän on jo nyt huolissaan tulevan syksyn ja ensi kevään tilanteista. Väkisinkinhän tässä alkaa pohtimaan, onko maailmamme muuttunut lopullisesti ja miltä osin. Mitä kaikkea on tiedossa ja mitä kaikkea on ehkä jäänyt lopullisesti taakse. Alan ajatella, että on järkevämpää olla odottamatta liikaa tilanteen muuttumista, koska sitten tulee vain pettymään. On kai pakko yrittää kääntää ajatukset niin päin, että tilanne on nyt tämä. Täytyy elää elämää tällaisena kuin se on, päivä kerrallaan.

Hämmästelen hieman sitä, miten vähän esimerkiksi blogeissa on ollut puhetta koronan aiheuttamista ajatuksista ja tunteista. (Tai sitten en vain ole törmännyt juuri niihin blogeihin, joissa siitä on kirjoitettu). Itse koen nimittäin, että lukisin todella mielelläni toisten ihmisten tuntemuksia vertaistuen muodossa. Ymmärrän toki, että tämä aihe tietysti voi karkottaa vähän lukijoita, koska se on niin tapetilla muutenkin. Mutta sitten taas, ainakaan itse en voi sivuuttaa tätä koko aihetta täysin, koska se nyt vain on niin iso osa elämää tällä hetkellä.

Ylipäätään huomaan somessa sen, että koronan suhteen jotenkin ”täytyy” olla korostetun tsemppaava ja jatkuvasti tuodaan paljon esiin sitä puolta, että ”nyt keksitään jotain hauskaa ja kivaa tästäkin tilanteesta”. Ja se jokaiselle suotakoon, totta kai! Mutta somessakin on tietyllä tapaa olemassa sellaista toksista positiivisuutta, ja ehkä se korostuu tässä koronatilanteessakin. En tiedä kovinkaan montaa tyyppiä, jotka olisivat tuoneet esiin vaikkapa koronan aiheuttamia mielenterveyden ongelmia (tai edes mitään lievempiä apatiafiiliksiä), vaikka niitä aivan takuuvarmasti on olemassa – ihan tutkimustenkin mukaan.

Enkä tarkoita nyt sitäkään, että kenenkään tarvitseekaan tuoda esiin yhtään sen enempää kuin itse haluaa, mutta pointtini on, että ihmettelen jollain tasolla sitä, miten vähän koronan negatiiviset vaikutukset hyvinvointiin ja ihmisten fiilikseen näkyvät somessa. Itseeni kyllä nimittäin ainakin on vaikuttanut negatiivisella tavalla tämä kulunut vuosi, ja olenkin siitä täällä blogissa kirjoitellut. Mielelläni itsekin lukisin muitten kirjoituksia aiheesta, mutta en ole sellaisiin pahemmin törmännyt (ainoastaan tulee nyt mieleen Villiviini-blogi ja Visual Diary). Välillä sitä nimittäin ajautuu pohtimaan, olenko ainoa ihminen, joka kokee näitä negatiivisia olotiloja – ja elävätkö kaikki muut vain iloisina ja reippaina elämäänsä, kuin mitään ei olisikaan? Siltä se ainakin välillä näyttää, vaikka pitää toki muistaa, ettei se varmastikaan ole koko totuus. On sanottu, että some on performanssia, ja ehkä sekin korostuu tässä ajassa.

Omasta tämänhetkisestä henkisestä hyvinvoinnistani sanoisin, että se vaihtelee, mutta on ollut kuitenkin ihan yllättävän ok. Tilanne väsyttää ja harmittaa, mutta kyllä mullakin on jokin sellainen tsemppi päällä, että nyt vaan jaksetaan, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Ehkä se on se kuuluisa selviytymismoodi?  Mutta kun tulee jotain uusia isompia uutisia aiheesta, esimerkiksi uusia rajoituksia, koen kyllä aina siinä tilanteessa jonkinlaisen aallonpohjan ja alakulon. Tunnen oloni vähän itkuiseksi ja toivottomaksi, ja mieleen kumpuavat ne ajatukset siitä, että eikö tämä ikinä lopu. Tulee ahdistavia ajatuksia siitä, että olemme tuomittuja tähän tilanteeseen tästä ikuisuuteen asti. Olen surullinen ja alakuloinen joitain päiviä, kunnes taas jotenkin kaivan itsestäni sen tsempin ja draivin päälle ja päätän jatkaa eteenpäin, koska ei vain ole muita vaihtoehtoja. Ehkä teen sen siksikin, että pelkään jääväni sinne alakuloon, jos pyörin siinä liian paljon.

Ja sitten seuraavan isomman uutisoinnin kohdalla taas sama juttu – apatia, murehtiminen, epätoivo ja pyrkimys tsempata. Ja onhan sitä siis varmaan kuitenkin koko ajan yleisestikin hieman alakuloisempi pohjavire (kuin ”entisessä normaalissa”) päällä, sehän on selvää. Mutta kuitenkin ihan yllättävän hyvin olen jaksanut ottaen huomioon, että tätä on tosiaan jo vuosi takana, ja niin paljon on muuttunut, ja sosiaalisena ihmisenä tavallaan koko elämäntyylini on muuttunut paljon enemmän sisäänpäin kääntyneeksi kuin ennen. Olen kuitenkin yrittänyt löytää uusia rutiineja, ja ne ovat varmasti yksi syy, samoin kuin se että pyrin löytämään pieniä positiivisuuden ja kiitollisuuden aiheita sekä uutta tekemistä itselleni. Ja iso siunaus on tietysti olleet puoliso ja lemmikit, joista on ollut seuraa.

Luin jonkun asiantuntijan haastattelun, jossa hän kertoi, että tämä koko tilanne on tietyllä tapaa verrattavissa tsunamiin. Nyt olemme siinä vaiheessa, jossa vesi on iskeytynyt rantaan ja tuhoa syntyy. Nyt yritetään selviytyä ja pelastautua, auttaa muita. Sitten kun vesi vetäytyy takaisin ja pahin vaihe on ohi, näemme vasta ne todelliset tuhot koko laajuudessaan. Ja niiden korjaamiseen voi mennä kauan. Keskustelimme juuri ystäväni kanssa siitä, että tutkimusten 90-luvun lamalla on ollut isoja vaikutuksia silloisiin lapsiin ja nuoriin heidän aikuisuuteensa asti, joten aika ennustettavaa on, että niin tulee olemaan tälläkin kriisillä. Eikä tietenkään vain heihin, vaan varmasti moniin meistä – jonkinlaisia vaikutuksia varmaan jokaiseen. Jonkinlainen perusturvallisuuden ja ennustettavuuden tunne on järkkynyt, ja totta kai sillä on vaikutuksensa.

Toivon sydämeni pohjasta, että pääsisimme edes vähän normaalimpaan tilanteeseen pikkuhiljaa. Sellaiseen, jossa läheisiä ihmisiä voisi tavata vapaammin, ilman pelkoa ja syyllisyyttäkin. Mutta en myöskään enää halua liikaa odotella sitä, koska tulevaisuus näyttää nytkin niin utuiselta ja epäselvältä. Yritän opetella elämään päivän kerrallaan näillä eväillä, jotka juuri nyt on annettu. Toisina päivinä se onnistuu paremmin ja toisina huonommin – ja se on ihan ok.

Haleja joka ikiselle, joka painii samanlaisten tuntemusten kanssa. <3 Ette todellakaan ole yksin!

-Netta

Lue myös:

Mitä muistan näistä päivistä myöhemmin

Toivonkipinöitä ja odotusta

Koronan opettamaa: tärkeintä elämässä ovat läheiset ihmiset

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta syvallista ajattelin-tanaan
Kommentit (12)
  1. Vierailija S
    21.3.2021, 20:43

    Kiitos tästä tekstistä! Mua on (vähän) ärsyttänyt, miten vähän (lue: ei juuri ollenkaan) somessa on tätä kirjoittamaasi puolta tuotu esiin. Koska kyllähän tää vaikuttaa kaikkiin, eikä kehenkään myönteisesti. Ärsyttää, ku ehkä vähän päivitellään tätä ”kummallista” aikaa. Ihan ku tää ei muka koskettais jotain somevaikuttajia. Eli sillä lailla kiva kun kirjoitit, sain vertaistukea! Itellä ku ei oo kumppania. Asun kämppiksen kans, jonka naama (anteeksi vain) on alkanut kunnolla ärsyttää, ku joutuu koko ajan kattomaan sitä. Ku sekin, ”yllätys, yllätys” on pääasiassa kotona, kuten itekin. No joo, ehkei asumiskuviostani tämän enempäää, täytyy vaan vähän välillä päästellä höyryjä, et jotenkin jaksaa.

    Hyvin kuvattu tuo, et pitää/pakko vaan jaksaa, ku muutakaan vaihtoehtoa ei oo. Näinhän se ikävä kyllä on. Muistuttaa mun elämää tää tilanne, mul on useinkin ollut tilanteita, et on vaan pitänyt jaksaa, vaik ei ois yhtään jaksanut. Muutakaan vaihtoehtoa kun ei oo ollut. Huoh. No mutta tsemppiä sulle ja muillekin! Koetetaaan nyt vaan pysyä terveinä – ja jotenkin jaksaa.

    Ps. Aiempi sisustuspostauksesi oli kiva :). Ei tullut siihen kommentoitua. Mut miellyttää mun silmää toi teidän sisustus, itellä on vähän samantyyppinen.

    1. Kiitos kommentista <3 Ihanaa kuulla, että tällaisillekin teksteille on sijaa 🙂 Olen kokenut itse myös noin, että aika vähän kukaan ääneen kertoo tuntemuksistaan tai päivittelee tätä maailmanmenoa, vaan ainakin Instassa tosiaan pitkälti vaikuttaa, kuin suurin osa eläisi täysin normaalia elämää tai että ainakaan tämä ei aiheuttaisi mitään päänsisäisiä pohdintoja useimmille. Vaikka tosiaan, ei se varmaan mikään totuus ole, vaan jostain syystä suurin osa vaan rajaa nuo jutut somen ulkopuolelle.

      Ymmärrän hyvin, että kämppiksenkin naama voi alkaa näinä aikoina väsyttämään! Se on ihan luonnollista, kun ollaan niin hirvittävän paljon kotona. Kyllä muakin joskus välillä ärsyttää miehen naama, haha 😀 Sitten otan vähän omaa aikaa esim lenkin muodossa.

      Ja tosiaan, eihän tässä muu auta kuin koettaa yrittää jaksaa. Päivä ja hetki kerrallaan. Ja samaan aikaan totta kai myös saa olla väsynyt ja turhautunut tähän tilanteeseen. Tsemppiä ja haleja oikein kovasti sinne <3

      Ja kiitos, mukavaa kuulla! Täytyy koittaa muistaa kirjoitella sisustusjuttuja säännöllisesti tänne 🙂

  2. Mie kans...
    21.3.2021, 22:00

    Se tuntuu olevan somessa kunnia asia ollla puhumatta koronasta, vähän kuin poissa silmistä pois mielestä juttu. Siltikään korona ei katoa vaikka koronsn olemassaolon kieltäisi.korona keskustelun ei tarvitse olla lietsontaa tai surkuttelua, pikemminkin juuri sitä mainittua vertaistukea, kuinka voitte kysymykdiä, zoomi kutsuja jutteleleen mukavia ja mieltä painavia, niin että yhdistämme voimamme toisiamme tukien. Korona haastaa meitä etsimään välineitä auttamaan ja tukemaan toisiamme, minä minä minä ajatus on nyt se mikä vie ojasta allikkoon. Me yhdessä kaataa koronan, pian tai ajan kanssa.. ihminen tarvitsee sosiaaliset kontaktit tavalla tai toisella voidakseen hyvin. Puhukaamme koronasta ja sen tuomista vaikutuksista.
    Kiitos Netta oikein hyvästä kirjoituksesta. ☺️

    1. No näin juuri! En itsekään kaipaa mitään surkuttelua tai tilanteen lietsontaa, vaan avointa puhetta tunteista ja ajatuksista ja sitä kautta vertaistukea 🙂 Ja nimenomaan näinä aikoina sosiaalisten kontaktien merkitys kasvaa ja tuon vertaistuen ja yhteisöllisyyden.

      Kiitos kommentistasi! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *