Paheellinen Hotwife – reunalla tuli äänikirjapalveluihin ja e-kirjakauppoihin jo viime viikonloppuna, mutta minulla oli sen verran puuhaa, että unohdin postailla siitä tänne blogiin (jos kiinnostaa, tsekkaa hinnat Adlibris/Suomalainen/Elisa kirja – ne vaihtelevat!). Tarinahan on itsenäinen jatko-osa alkuperäiseen Hotwifeen, eikä meno ole yhtään säädyllisempää, vaikka Raakel on toteuttanut itseään hotwifenä jo vuosia.

Minulla oli alun alkaen vähän sellainen viha-rakkaus-suhde ajatukseen jatko-osasta. Oman kokemukseni mukaan kirjojen jatko-osat eivät yleensä tarinaa paranna tai tuo kauheasti lisäarvoa (kuten eivät useimmat leffajatkotkaan), ja vaikka sain nimen omaan tästä tarinasta jatkopyyntöjä, minulla ei sellaista ollut aikomusta kirjoittaa. Sitten vain tapahtui jotain, ja aloin vähän vahingossa säätää mielessäni Raakelin seuraavia edesottamuksia. Ehkä vähän pahanilkisesti, kun pari jatko-osasta haaveilevaa lukijaa antoi ymmärtää, että he olisivat halunneet, että tarina kulkisi samaa latua. Eli hotwife-Raakel panee ketä haluaa ja aviomies Sakari läähättää kiihkosta. 😀

No, en ole mikään Nobel-kirjailija, enkä halua ollakaan, mutta johan sellaista nyt olisi tylsä kirjoittaa. Niinpä kaivoin Manuelin naftaliinista ja työnsin hänet taas Raakelin tielle.

Ehkä lopetin tarinan niin kuin lopetin myös siksi, että minua juuri silloin pisti silmään lehdistössä kovasti auvoisena markkinoitu avoin/vapaa suhdemuoto. En tiedä, oliko vaikutelmani oikea, mutta osuin lukemaan lyhyen ajan sisällä useamman artikkelin siitä, kuinka upeaa on olla polyamorinen tai avoimessa suhteessa.

Erilaisten suhdemuotojen esille tuominen on minusta pääasiassa oikein hyvä juttu, ja olen itsekin sitä mieltä, että seksielämän ei tarvitse rajoittua yhteen partneriin, jos molemmat osapuolet ovat asian kanssa sinut. Se, mikä minua häiritsee, on näiden juttujen kritiikittömyys. Kerrotaan vaikeista ajoista, eron partaalla kärvistelystä, väsymyksestä ja sitten ahaa-elämyksestä. Siitä kuinka moniavioisuus tavalla tai toisella on pelastanut elämän.

Uskallan puhua tästä siksi, että minulla on itselläni asiasta kokemusta. Olen siitä tässä blogissa aikanaan kirjoittanutkin, mutta kerronpa lyhyesti uudestaan: minä ja ex-mieheni kun yritimme pelastaa liittoamme avoimella suhteella.

Mieheni sairasteli, minä sairastelin, liitossamme oli hirveästi pahaa verta ja myös vuosien seksittömyys painoi erityisesti minua. Osasimme ongelmista huolimatta keskustella asioista ja lopulta nostin kissan pöydälle. Minä tarvitsin seksiä. Tulisin hulluksi, jos en saisi miestä. Piste.

Mieheni myönsi, että aikaa oli kulunut liikaa, ja että tilanne ei voisi jatkua samalla tavalla. Kun kysyin suoraan, hän sanoi vieläkin pitävänsä minua haluttavana, mutta silloin seksistä ei vain tullut mitään. Minä esitin avointa suhdetta.

Pohdimme asiaa jonkin aikaa, ja lopulta sovimme, että sain järjestää itselleni seuraa. Se onnistui helposti. Minulla oli kokeilumme aikana useampi rakastaja. Muutama yhden illan juttu, kolme pidempää suhdetta.

Aluksi olin suorastaan huumaantunut. Oli ihanaa saada huomiota, kehuja, käydä treffeillä ja naida. Viettää paheellisia öitä hotelleissa ja yhden kerran jopa erään miehen kotona, kun vaimo oli poissa. Puhelimeni lauloi jatkuvasti, pääni kihisi uusia öitä suunnitellessa ja ajatukseni totta vieköön irtosivat välillä arjesta.

Sitten tuli kiukku. Olisin toivonut, että mieheni olisi kysellyt enemmän ja ollut mustasukkainen. Hän olikin tavallaan. Joskus hän kyseli, voisiko tulla suunnittelemalleni viikonloppureissulle mukaan ja aina minä lupasin. Huomasin olevani aivan valmis perumaan seksitreffini, jos olisin saanut treffit mieheni kanssa. Siitä huolimatta, että näimme toisiamme joka päivä ja melkein joka päivä riitelimme.

Tajusin jonkin ajan kuluttua, että minä en lopulta viihtynyt avoimessa suhteessa. Se ei sopinut luonteelleni. Kuten aiemminkin kirjoitin, olen ihminen, joka ei helposti taivu rutiineihin eikä oikein siedä rajoja (ainakin niitä pitää aina koetella, jos ne tuntuvat tarpeettomilta). Parisuhteen rajaa minä kuitenkin kaipasin – se tuntui jotenkin niin perimmäiseltä, turvaa tuottavalta tekijältä.

Reilun vuoden kokeilun jälkeen intoni lopahti, ja huomasin, ettei kuvio vain ollut minua varten. Se ei pelastanut avioliittoani, vaikka väitän, että rakastimme yhä toisiamme. Asiat menivät vain monella eri tavalla todella solmuun ja ehkä lopulliseen päätökseen vaikutti avoin liittokin siksi, että minä olisin kaivannut mustasukkaisuutta ja rajoja, vaikka siinä ei ollut tietenkään järjen tasolla mitään järkeä. Eihän minun mieheni mitään pahaa ollut tehnyt.

Meille kävi sillä tavalla hyvin, että olemme parin vuoden etäisyyden jälkeen palanneet tärkeäksi osaksi toistemme elämää. Yhteinen lapsi pakotti siihen, mutta nykyisin vietämme yhdessä juhlia, nautimme viiniä, puhumme politiikasta tai elokuvista, olemmepa käyneet läpi avioliittomme kipupisteitäkin. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.

Minusta vain tuntuu, että näin 7-8 vuotta kokeiluni jälkeen avoimesta liitosta tai polyamoriasta on alettu kirjoittaa vähän turhan palvovasti. Ei mikään suhdemuoto yksistään suhdetta pelasta, jos siinä on ongelmia, ja koska ihmiset ovat vajavaisia ja aika usein huonoja kommunikoimaan (ainakin Suomessa), vaarana on, että tällaiseen kuvioon lähdetään liian helposti.

En itse tiedä, lähdinkö liian helposti avoimeen suhteesen, kun tilanne oli mikä oli. Ainakin olisin voinut vaikka pyytää miestäni mukaan. Olemme molemmat vähän kinkyilyyn taipuvaisia, enkä näin jälkeen päin käsitä, miksei se tullut silloin mieleeni. Parinvaihto tai ryhmäseksi yhdessä sopisi todennäköisesti minulle huomattavasti paremmin.

Polyamoriaa en itse ole kokeillut enkä kokeile (ainakaan rinnakkaisia seksiä sisältäviä suhteita), koska minua uuvuttaa pelkkä ajatus useammasta sitoutuneesta parisuhteesta. Ex-mieheni pyörii nykyisin aika paljon bdsm-/sidontapiireissä, ja hän kertoi, että siellä polyamoriaa tapaa paljon. Melkein yhtä paljon kuulemma myös kännistä valitusta siitä, kuinka nais-/miesystävä 1 ei saa tarpeeksi huomiota, kun nais-/miesystävä 2 tai 3 vie puolisolta liikaa aikaa (siitäkin huolimatta, että kertojalla numero 1 itsellään olisi myös monta suhdetta).

Olen huomannut, että aika monissa artikkeleissa kyllä muistutetaan keskustelun tärkeydestä tällaisista suhteista sopiessa, mutta hei. Kuinka hyviä me suomalaiset olemme puhumaan vaikeista asioista ja mikä on seesteisen sopusoinnun todennäköisyys, jos kuvioon liittyy esim. 4-6 ihmistä?

En ollenkaan väitä, ettei polyamoria tai avoin suhde olisi mahdollinen ja onnea tuottava suhdemuoto. Väitän vain, että ihmiset ovat erilaisia erilaisine odotuksineen ja vaara tulla onnettomaksi on aivan yhtä todellinen kuin monogaamisessa suhteessa.

Tai ehkä minä olen vain tunkkainen pessimisti, kun omalla kohdallani homma ei toiminut. Mutta mihinkäs muuhun sitä nojaisi mielipiteensä kuin omiin kokemuksiinsa?

Nyt kuitenkin hyvää viikonloppua! Toivotaan, että Käärijä pärjää maailmalla – minusta olisi iso juttu jo viiden parhaan joukkoon sijoittuminen!

t. Lilith

TEOSLUETTELO – LILITHIN TARINAT E-KIRJAKAUPOISSA JA ÄÄNIKIRJAPALVELUISSA (OMA KAUPPAKIN VIELÄ VÄHÄN AIKAA AUKI!)

Hyvää vappua!

Hautajaiset putkahti e- ja äänikirjana äänikirjapalveluihin ja e-kirjakauppoihin. Samaan aikaan kun Sonjan ja Erikin kamppailu intohimon kourissa ilmestyi tämän upean kannen kera, minä jouduin ikävä kyllä oikeisiin hautajaisiin.

Uskallan kirjoittaa sen tännekin, koska edesmennyt ihminen oli jo hyvin iäkäs ja lähti nopeasti ja ilman turhaa kärsimystä. Vaikka kuolema aina tarkoittaa surua, oman kokemukseni mukaan ihminen on sataa vuotta lähestyessään jo valmis lähtemään. Niin tässäkin tapauksessa. Elämä oli valmis, ja sairaus oli ottanut niskalenkin elämästä siten, että itsenäistä elämää ei enää ollut.

Olen sivunnut useammassakin tarinassa uskoa ja uskontoa, ja kokemani hautajaiset saivat minut mietteliääksi. Vainaja edusti muuta uskontokuntaa kuin evankelisluterilaista kirkkoa ja kaiken kaikkiaan tilaisuus eteni kunnioittavasti puolin ja toisin, vaikka me perheyhteisön jäsenet olemme luterilaisia tai sitten eronneet kirkosta kokonaan.

Ohjelmassa oli kuitenkin tämän toisen uskontokunnan edustajien, vainajan seurakunnan läheisimpien ystävien puheenvuoroja. Puheet olivat yleisesti ottaen sitä, mitä hautajaisissa yleensä saattaa odottaa. Muistoja vainajasta ja miten hän oli vaikuttanut toisen ihmisen elämään, millaisena toiset edesmenneen ihmisen muistivat.

Sitten oli eräs vanhempi herra, joka päätti alkaa lähetystyöhön kesken hautajaisten. Muistelut vaihtuivat puheen loppua kohden siihen, kuinka kovasti vainaja oli toivonut, että hänen sukunsakin löytäisi oikean uskon. Se saattaa pitää paikkansa, mutta lähtökohtaisesti sellainen avautuminen oli vähän erikoinen, kun ihminen, jonka hautajaisissa olimme, ei ollut koskaan tyrkyttänyt uskoaan. Hän puhui siitä kyllä,vastasi kysymyksiin, eikä peitellyt vakaumustaan, mutta ei hän koskaan painostanut tai julistanut ikävällä tavalla.

Nyt sellaista kuitenkin oli edessä. Saimme paatoksella kuulla, kuinka tärkeää olisi, että ymmärtäisimme ja ottaisimme vastaan oikean uskon ja tekisimme vainajan samalla iloiseksi.

En voinut olla pohtimatta, kuinka sopivaa sellainen ulostulo on surujuhlassa. Eihän mies kauaa puhunut, mutta minusta sellainen sormella osoittaminen ei kuulu hautajaisiin.

Minulla on oma vakaumukseni, joka pohjaa kristinuskon opetuksiin ehkä siksi, että olen kristityssä maassa ja sen perinteiden keskellä kasvanut. Kuulun kirkkoon, mutta enemmänkin sen tekemän sosiaalityön ja Jeesuksen opetusten kunnioituksesta kuin puhdasoppisuudesta. Ei kai minusta nyt mitään puhdasoppista koskaan saisikaan – pornokirjailijasta, joka kapinoi heti, kun haistaa jonkun asettavan perusteettomia rajoja.

Joukossa kuitenkin oli myös niitä, jotka ovat kokeneet sitä pahinta, mitä uskonnot ja ideologiat saavat aikaan: hyökkäyksiä, suvaitsemattomuutta ja puhdasoppisuuden vaatimuksia, ulkopuolelle sulkemista. Tuskin sellainen ihminen saa keskellä vanhan sukulaisensa hautajaisia yhtäkkiä ahaa-elämystä ja herätystä. Todennäköisemmin hän ärtyy entisestään, ehkä loukkaantuukin.

Olen tuntenut ja tunnen useita ihmisiä, jotka ovat uskossa, ihan papista lähtien, ja minulla on ollut sillä tavalla hyvä tuuri, että en ole juuri kohdannut suvaitsemattomuutta. Tai olen, mutta hyvin lyhytaikaisesti ja jo niin vanhana, että huonot tilanteet ovat olleet mitättömän lyhyitä kohtaamisia hyviin verrattuina. Kaikilla ei ole kuitenkaan ole ollut yhtä hyvä onni, eikä silloin ole ihme, että karvat nousevat helposti pystyyn.

Meidän seurueesta suurin osa taisi ottaa koko purkauksen lopulta huumorilla, mutta kyllä se jokaisen korvaan oli pistänyt. Kun kättelin tämän uskonsoturin, kehuin tilaisuutta, jossa muisteltiin vainajaa siunauksen yhteydessä. Se on aivan tosi mielipide – luterilaisessa kirkossahan ei juuri muistopuheita kuule kuin vasta kahvittelun yhteydessä ja aika harvoin pappi tuntee vainajan niin, että pystyisi pitämään henkilökohtaiselta kuulostavaa puhetta. Totesin reippaasti, että olen luterilainen ja käytännöstä voisi ottaa mallia omaan kirkkoon. Mies väänsi naamansa välittömästi ruttuun ja käänsi selkänsä.

Se ei ollut kovin odottamatonta. Kun nyt olen viime vuosina seurannut somekeskusteluja Twitterissä, Instassa tai vaikka täällä Lilyssäkin, tuntuu siltä, että fanaattisuus ja radikaalit mielipiteet elävät yhä ja voivat yhä hyvin. Ne eivät koske ehkä uskontoa, mutta kyllä nykymaailma näyttää ottaneen mallia vanhoilta kunnon uskonnoilta, kun katsoo miten äärilaidat keskustelevat  tai ovat keskustelematta toistensa kanssa.

Uskon itse, että usko on yksi ihmisen tarve, ominaisuus, jonka puute voi tehdä onnettomaksi. Enkä nyt tarkoita,että jokainen kokee tarvetta uskoa jumalaan. Enemmänkin sitä, että ihminen uskoo aina johonkin. Äidilleni se on avioliittoinstituutio ja perhe, tyttärelleni kommunismi (ainakin tällä hetkellä :)), jollekin se on ateismi, jokin muu poliittinen suuntaus tai vaikkapa filosofia.

Uskoipa sitten mihin tahansa, minusta olisi tärkeää pystyä puhumaan myös ulkomaailman kanssa. Niidenkin jotka eivät omaa oppia tunnusta. Toisesta vaihtoehdosta kun ei yleensä ole seurannut mitään hyvää.

Tulipas sitten henkinen vappupostaus. Jos jotain kevyempää kaipaa, sitä löytyy allaolevasta Teosluettelosta. Siellä ei uida kovin syvissä vesissä – tai jos uidaan, sieltä pärskähdetään nopeasti pintaan ja takaisin viihteen maailmaan. 😀

T. Lilith

TEOSLUETTELO  JA ENSIMMÄISET LUVUT – LILITHIN TARINAT