Puikkelehdin pikkuteillä sateen rummuttaessa tuulilasia koko ajan rajummin. Hidastin hieman vauhtia, mutta tunsin tien tilalle sen verran hyvin, etten jaksanut huolehtia sateesta tai pimeydestä. Sen sijaan omistin kaikki ajatukseni illan tapahtumille ja sille, miten Aleksis oli puhunut minusta.

Ilmankos olin hänen mielestään ansainnut hienoperseen ja koppavan primadonnan tittelit. Kyyneleet, joiden vakuutin olevan kiukun kyyneliä, valuivat pitkin kasvojani ja pyyhkäisin niitä aika ajoin pois vihaisin liikkein.

Vielä puolta vuotta aikaisemmin olisin nauranut katketakseni, jos joku olisi uskaltanut väittää, että rakastuisin  perheyrityksemme vakavaan operatiiviseen johtajaan. Ja nyt minun oli myönnettävä, että olisin tehnyt mitä vain saadakseni Aleksiksen itselleni. Edes vähäksi aikaa.

Pitkään aikaan en ollut edes huomannut poikenneeni sivupolulle tieltä, jolla niin huolettomasti olin alussa kulkenut. Olin vähätellyt vaarallista himoa, jonka olin aina aistinut väijyvän jossain taka-alalla, mutta joka ei koskaan ollut päässyt valloilleen, koska emme viettäneet milloinkaan aikaa kahden. En ollut osannut ihmetellä, miksi viihdyin Aleksiksen seurassa niin omituisen hyvin niissä kihlauksen aikaisissa tilaisuuksissa, joihin olimme yhdessä osallistuneet. Vielä senkin jälkeen, kun olimme harrastaneet seksiä, olin yrittänyt uskotella itselleni, että kaikki oli vain fyysistä halua. Ja samalla olin rämpinyt yhä syvemmälle hetteikköön, josta en enää osannut palata takaisin.

Olin luullut tietäväni, miltä tuntui rakastaa. Ehkä juuri siksi minulta oli kestänyt niin pitkään ymmärtää, mistä Aleksiksen kanssa oli kyse. Tunteeni olivat niin voimakkaat, että ne pelottivat minua. Ne eivät olleet heleää, raikasta tunnetta aurinkoisesta metsäniitystä tai laineiden kevyestä liplattelusta. Minusta tuntui kuin minua uhkaisi maanvyörymä. Se jyrisi sisälläni, vei minut tasapainosta ja sai hengityksen juuttumaan kivuliaasti kurkkuun joka kerta, kun vain näinkin Aleksiksen.

Huomasin viimein oikean risteyksen ja käännyin rivakasti tilalle johtavalle pitkälle tielle. Kyyneleet kuitenkin hämärsivät näköäni ja tunnevyöryn voimalla käänsin rattia vähän liikaa. En ehtinyt tehdä mitään, kun auto syöksähti pois tieltä. Sekunnin tunne putoamisesta, sitten rysähdys, tunne eteenpäin syöksymisestä, äkillisestä pysähdyksestä, keuhkoihin takertunut hengitys, turvatyyny pulleana vasten kasvojani.

Kului pitkä hetki, kun huohotin säikähdyksestä ja yritin käsittää, mitä oli tapahtunut. Sitten aloin vähitellen ojennella jäseniäni. Kaikki oli tallella ja ehjänä, vain polvi tuntui oudon turralta ja kipeältä. Auto oli ajautunut tieltä jyrkkää pengertä pitkin ojaan ja makasi ikävästi kallellaan. Minun pitäisi tehdä töitä, että pääsisin siitä ulos. Se tuliterästä Mini Cooperista, ajattelin kitkerästi.

En jaksanut vaivata  päätäni autolla. Minua väsytti, itketti ja halusin päästä lämpimään nuolemaan haavojani. Tarkistin ajan puhelimestani. Kymmenen. Neljä puhelua Aleksikselta. Miestä ei ollut näkynyt, kun olin syöksynyt ulos asunnosta, mutta hän oli taatusti kuullut lähtöni, kun olin paiskannut oven kiinni yhtä lujaa kuin hän aiemmin kotiin saapuessaan.

Kömmin ulos kallellaan olevasta autosta kuin kömpelö hämähäkki ja mutasin itseni perusteellisesti. Sitten lähdin tallustamaan ainakin puolentoista kilometrin matkaa sateen hakatessa vaatteet läpimäriksi hetkessä ja hiusten liimaantuessa kalloon niin tiukasti, että ne valuttivat vettä niskaani ja pitkin kasvojani. Onneksi laukku käsivarrellani oli kevyt, sillä olin nakannut mukaan vain pari paitaa ja farkut vaihtovaatteiksi.

Kun vihdoin pääsin pihalle, nappasin avaimet nihkeästä taskustani ja avasin oven. Vasta silloin muistin, miksi en kovin usein käynyt vanhassa mummolassani. Olin vakuuttunut siitä, että vanhassa rakennuksessa kummitteli joku esi-isäni. Lapsena olin parikin kertaa kuullut raskaat askeleet ja hengityksen, joka ei ollut tästä maailmasta. Niskakarvani nousivat pystyyn ja minua värisytti.

Naurettavaa, vakuuttelin itselleni ja pujottelin porstuasta ja eteisestä pirttiin. Kaikki näytti olevan hyvässä järjestyksessä. Aleksis oli käynyt parina viikonloppuna paikalla ilman minua ja hän oli selvästi huolehtinut siitä, että huoneet olivat kunnossa. Etenin pirtistä vanhan keittiön läpi huoneesta toiseen kunnes päädyin perimpään – suureen, vanhaan makuuhuoneeseen.

Värisin kylmästä, kun riisuuduin. Talon lämmitys pidettiin niin matalalla kuin suinkin, koska kukaan ei asunut siellä pysyvästi. Väänsin makuuhuoneen patterin täysille, mutta olin liian väsynyt käydäkseni läpi koko taloa. Vatsani mourusi nälästä ja muistin, etten ollut koko iltana pistänyt suuhuni mitään – edes yhtä sipsiä pussista, jonka olin ostanut paettuani Dahlian talolta. Harkitsin hetken, lähtisinkö etsimään jotain keittiön kaapeista. Siellä saattaisi olla hernekeittoa tai papuja. Väsymys voitti kuitenkin nälän ja kömmin vuoteeseen, joka tuntui hiukan kostealta. Pitäisi laittaa vuodevaatteet, ajattelin hajamielisesti, mutta en saanut aikaiseksi nousta enää.

Päivän tapahtumat kiertyivät kivuliaaksi vyyhdiksi mielessäni ja yritin hengittää ja meditoida sitä pois.

Kuvittelet. Harrastelet. Esittää. Päällepäsmäröidä. Kirjastonjohtajan palkka. 

Aleksiksen sanat tuntuivat tipahtelevan sisälleni kuin jääkylmät vesipisarat yhä uudestaan ja uudestaan. Vedin peittoa tiukemmin ylleni, kun itku alkoi taas tärisyttää minua ja puristin silmiäni kiinni. Miten minä jaksaisin jatkaa? Miten? Jos olin muutamassa viikossa tässä kunnossa, olisin vuoden päästä sisäisesti kuollut.

En jaksaisi saman katon alla Aleksiksen kanssa, kun tämä etsisi seuraa kaikkialta muualta kuin minun sylistäni. Ehkä hän löytäisi piankin jonkun vakituisen kumppanin. Jotain enemmän kuin seksiä. Aloittaisi vakavan suhteen. Rakastuisi. Kuvotus poltteli kurkussani ja käännähdin levottomasti kyljelleni.

Vaikka olin kiduttavien ajatusteni riivaama, ajauduin lopulta jonkinlaiseen horteen ja unen välimaastoon. Havahduin kuitenkin siihen, että jotain kolahti kauempana talossa. Avasin silmäni. Ulkona oli edelleen pimeää ja sydämeni alkoi takoa pelosta.

Olinko minä kuullut oikein? Oliko joku tunkeutunut sisään juuri kun minä olin paikalla? Talossa oli kerran käynyt murtovarkaita, ja siksi isä olikin järjestänyt niin, että naapurin maanviljelijä tai hänen tyttärensä kävivät tarkistamassa paikan pari kertaa viikossa. Mutta olisi kai murtovarkaasta enemmän ääniä päässyt? Vain perheenjäsenet tiesivät, missä vara-avain oli. Vai oliko se aave?

Jännityin paikoilleni ja kuuntelin. Uusi kolahdus. Sitten askelia. Mutta ne eivät olleet samalla tavalla raskaat ja laahaavat kuin jotka lapsena olin kuvitellut kuulevani. Sydämeni jyskytti entistä kovempaa. En voinut uskoa huonoa tuuriani. Vielä murtovaras kaiken päälle, eikä minulla ollut muuta kuin alushousut päällä – muut vaatteet olin jättänyt pirttiin kuivaamaan. Yöpaitaa en ollut huomannut edes ottaa mukaan.

Kuulin askelten tulevan nopeasti lähemmäs. Ne saapuivat viereiseen huoneeseen ja nousin vaistomaisesti istumaan. Siinä samassa makuuhuoneen ovi lennähti auki, valot välähtivät päälle ja minulta pääsi hätääntynyt huudahdus samalla, kun käpristyin kokoon kuin odottaen iskua.

-Isla.

Uskoin kuulevani harhoja, kun Aleksiksen ääni kantautui korviini ja nyyhkäisin samalla, kun yritin taistella vastaan hahmoa, joka tarttui olkapäihini.

-Isla, rauhoitu. Mä se vaan oon.

Rationaalinen ajattelu pääsi viimein pelon sumun lävitse ja jäykistyin paikoilleni.

-Ootko sä loukkaantunu?, Aleksiksen pehmeä, huolestunut ääni kysyi korvani juuresta.

Kirotut kyyneleet alkoivat taas puskea silmistäni. Mies ei koskaan puhunut minulle sillä äänensävyllä. Muille kyllä muttei koskaan minulle. Puistin päätäni nostamatta kasvojani.’

-Puhu mulle. Onko sulla kaikki hyvin?, Aleksis vaati.

Minulla ei todellakaan ollut kaikki hyvin.

-Mistä sä tiesit, että mä oon täällä?, töksäytin lyhyesti ja vetäydyin kauemmas peittoa eteeni haroen.

Aleksiksen ääni oli oudon epävakaa, kun hän alkoi selittää.

-En mä tiennytkään. Mä yritin soittaa sulle varmaan kakskyt kertaa ja sitten mä soitin sun vanhemmille ja Lanalle ja Susannalle ja kysyin…olitko sä niiden luona…oliko ketään, jonka luo sä ehkä…oliko hotelleja…

-Sä herätit mun vanhemmat?, kysyin kauhuissani.

-Mä selitin, että meille tuli riitaa ihan typerästä asiasta ja että…että…, Aleksis selitti vaivautuneen näköisenä.

Unohdin kauhuni, kun kipu vihlaisi taas sydäntäni.

-Typerästä asiasta. Niin tietysti, mutisin huulet jähmeinä, lattealla äänellä.

-Mä sanoin, että mun pitää pyytää anteeksi, Aleksis sanoi hiljaa.

-Mitä suotta. Sähän sanoit vaan, mitä sä ajattelet musta. Ja osa on ihan tottakin, vastasin kireästi, kuuma mielipaha kurkkua kuristaen.

-Mun pitää silti pyytää anteeksi. Mä puhuin törkeästi.

En halunnut katsoa Aleksikseen liian pitkään, sillä pelkäsin repeäväni pillittämään kuin vesiputous. Sen sijaan pakotin katseeni vanhaan vaatekaappiin. Rakastuminen oli kammottavaa, ajattelin vihaisesti. Ja tätä sitten ihmiset kaipasivat miljoonissa ja miljoonissa kirjoissa ja lauluissa.

-Mä olin just soittamassa toiseen hotelliin, kun mä hoksasin, että tilan avaimet ei oo naulassa. Ja mä olin aivan varma, että mä olin palauttanu ne siihen.

-Ei sun olis silti tarvinnu tänne asti tulla.

-Kyllä tarvi. Jo toi auto tuolla ojassa puhuu sen puolesta, Aleksis vastasi.

Syntyi jännittynyt hiljaisuus ja silmäni kääntyivät kuin magneetin vetämänä Aleksikseen. Tällä oli päällään iänikuinen nahkatakkinsa ja mustat, kuluneet farkut, mutta paita oli yksi vapaa-ajanpaidoista, jotka olin tilannut hänelle. Olin huomannut hänen käyttävän niitä aika usein, vaikka olin melkein odottanut, että hän hylkäisi ne kaapin perukoille tai veisi roskiin. Miehen tummissa hiuksissa kimalsi sadepisaroita, hänen ruskeat silmänsä tuijottivat minua levottomina, ja hänen kasvonsa olivat miltei vahamaisen kalpeat.

Vatsanpohjassani alkoi muljahdella kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Vedin peittoa paremmin eteeni ja yritin nousta polvilleni perääntyäkseni kauemmas. Siinä samassa polveani vihlaisi inhottavasti ja voihkaisin. Aleksiksen silmät kapenivat välittömästi.

-Sä oot loukannu ittes.

Sanomatta enempää hän nykäisi peiton käsistäni, tarttui vyötärööni ja ohjasi minut istumaan sängyn reunalle. Hänen kätensä liukuivat kuumina ja kuivina paljaalla ihollani ja niin lopussa kuin olinkin, ruumiini reagoi välittömästi. Purin huultani, kun ihokarvani nousivat pystyyn, nänninnipukkani kivettyivät ja reiteni puristuivat tahattomasti yhteen.

Aleksiksen pää oli painuksissa, mutta tunsin henkäisyn toisella rinnallani. Suljin silmäni ja pakotin Dahlian takapihan tapahtumat ja Aleksiksen sanat mieleeni.

-Mä oon kunnossa, sanoin yhteenpurtujen hampaiden välistä ja yritin yritin vääntelehtiä irti lujasta otteesta.

Aleksis polvistui toisen polvensa varaan eteeni, ja kun en saanut riuhdottua itseäni irti, alistuin tarkistukseen. Mies koetteli käsivarteni, kylkiluuni ja löysi suurehkon mustelman nilkassani.

-Sattuuko?, hän kysyi ja taivutteli jalkaani.

-Mähän sanoin, että mä oon kunnossa, sain pihautettua huulteni välistä.

Aloin olla uskomattoman kiihottunut ja Dahlia ja Aleksiksen loukkaukset lipuivat yhä kauemmas mielestäni. Mieleni teki pyytää Aleksista kokeilemaan jalkoväliänikin. Jos jotain kohtaa minussa särki, niin sitä.

-Ei vatsakipua tai mitään muuta?, Aleksis kysyi kuin olisi epäillyt sanojani ja tarttui hellästi polveeni.

Vinkaisin kivusta, mutta suurempi ongelma oli itse Aleksis. Minun oli saatava mies pois kimpustani, ennen kuin tekisin itseni naurettavaksi.

-Se polvi on ihan ok!, älähdin epätoivoisesti ja yritin nykiä jalkaani irti Aleksiksen otteesta.

-Ihan ok? Tää on sinipunainen ja paisunu!, mies vastasi jääräpäisimmällä äänellään.

-Sun silmä on kohta sinipunainen ja paisunu, jos sä et heti irrota!

Aleksiksen suupielet nytkähtivät ja hänen silmissään käväisi huvittuneisuus, mutta hän vakavoitui hetkessä. Hän irrotti kätensä sääreltäni ja totesi:

-Sun pitää käydä huomenna lääkärissä. Ihan kaiken varalta.  Se auto näytti menneen aika kovaa ojan pohjalle.

Yritin esittää tyyntä, vahvaa ja varmaa, jotta saisin miehen pois huoneesta sotkemasta ajatuksiani ja piinaamasta kehoani.

-Niin se meniki. Mutta ei mun mihinkään lääkäriin tartte mennä. Mä käänsin vaan rattia liian äkkiä ja ajoin ojaan. Ei siinä sen kummempaa.

Aleksiksen silmissä välähti vaarallisesti, ja jokin voimakas tunne näytti puskevan kuin väkisin hänen vahvapiirteisille kasvoilleen.

-Ei kummempaa? Tajuatko sä miten mä pelästyin, kun mä näin sen auton poissa tieltä! Sä olisit voinu loukkaantua pahasti! Tai kuolla!, hän ärähti.

Tuijotin miehen vihaista ilmettä, ja illan surkeat tapahtumat ja minua kalvavat liian voimakkaat tunteet tekivät selvää yrityksistäni esittää tyyntä, vahvaa ja varmaa. Sen sijaan sinkautin melodramaattisesti:

-Kuolla? Sehän oliski sulle lottovoitto! Saisit Koskisen ja pääsisit eroon vaimosta, jota sä pelkästään halveksit!

Yritin vetää peittoa taas eteeni ja peruuttaa taaksepäin, mutta vielä kun puhuin, Aleksis lähti liikkeelle kasvot vihaisempina kuin olin koskaan nähnyt. Hän syöksähti salamannopeasti lattialta, tarttui lantiooni kaksin käsin ja työnsi minut keskelle sänkyä selälleen. Hänen sormensa puristuivat ranteisiini ja painoivat ne tyynyyn pääni yläpuolelle ja hänen polvensa painui reisieni väliin. Kaikki tapahtui sekunneissa. Jos Aleksiksen kasvot olivat aiemmin olleet vahankalpeat, nyt ne olivat liidunvalkeat.

-Älä enää ikinä puhu mulle tolla tavalla. Mä en oo eläissäni toivonu kellekään kuolemaa, vaikka mä oon tavannu oman osani kusipäitä, mies sihisi minulle myrkyllisesti.

-Ja mä kuulun niihin, eiks niin? Kusipäihin!, sylkäisin takaisin ja yritin tempoa käsivarsiani vapaaksi.

Aleksis henkäisi kärsimättömän kuuloisesti ja laski kasvonsa melkein kiinni omiini. Tuijotin hänen korvaansa.

-Mähän sanoin, että mä haluun pyytää anteeksi! Se mitä mä sanoin oli huonosti harkittua…

-Huonosti harkittua! Musta se kuulosti hyvin harkitulta! Siihen nähden miten vähän aikaa sulla mulle on, sulla on tosi paljon sanottavaa musta, kun sä pääset vauhtiin!

Luovuin turhasta tempoilustani ja yritin sen sijaan potkaista Aleksista polvella haaroihin. Mies väisti ja painoi toisen polvensa vahingoittumattoman jalkani reidelle. Sen verran kevyesti, että siihen ei sattunut, mutta niin painavasti, etten pystynyt liikauttamaan sitä. Huohotin raivoissani miehen alla ja samaan aikaan aloin kiihottua uudestaan.

Aleksiksen kädet ranteideni ympärillä olivat lujat mutteivat väkivaltaiset. Hänen mahtava ylävartalonsa peitti kaiken muun näkyvistäni. Hänen polvensa hipoi jalkoväliäni. Hänellä oli niin kaunis, kaunis suu. Niin pitkät mustat ripset. Ja hänen silmänsä…Erehdyin katsomaan Aleksista silmiin. Kiukku oli kadonnut miehen silmistä ja kullanruskeissa syvyyksissä näytti vaanivan jotain selkäpiitä värisyttävän kuumaa. Jotain hillitöntä.

Uskomatonta, puhisin itseinhoa täynnä ja yritin unohtaa, että minulla oli olemassa vartalo. Ja aivot.

-Päästä irti!, kivahdin kireästi ja käänsin pääni sivuun, ettei Aleksis vain näkisi mitä mielessäni pyöri.

Hiljaisuus. Sitten tunsin lämpimän hengähdyksen poskellani ja Aleksiksen huulet korvallani, kun hän kuiskasi:

-Miksi sä luulet, että mä en oo halunnu viettää yhteisiä iltoja sun kans? Tai miksi mä en edes kato sua?

Sanat sujahtivat korvaani ja tuntuivat värähtelevän kehossani kuin kaiku. Sydämeni syöksyi kurkkuuni ja alkoi jyskyttää siellä vaarallisen nopeasti. Aleksis irrotti toisen kätensä ja odotti hetken. En liikahtanut milliäkään, päästin vain vapisevan henkäyksen. Hän hipaisi kokeilevasti toista rintaani. Kun en edelleenkään sanonut tai tehnyt mitään, hän nipisti kivikovaa rinnankärkeäni ja antoi kätensä kulkea pitkin kylkeäni aina pikkuhousuille asti.

Sitten hän vastasi omaan kysymykseensä.

-Koska se menee tähän. Me ei sovittu tästä ja tää on musta vieläki virhe. Ja silti, jos me ollaan viis minuuttia lähekkäin…tähän se menee.

Päässäni pyöri ja kehoni alkoi vääntelehtiä pehmeästi Aleksiksen kättä vasten, kun tämä liu’utti sormiaan lantiollani ja sitten vatsallani. Yritin saada ajatuksiani kokoon. Oli jotain. Aivan varmasti oli, miksi en voisi vain antautua…

Mies puraisi kevyesti olkapäätäni ja hänen kätensä kupertui uskomattoman suurelta ja kireältä tuntuvalle rinnalleni. Vatsanpohjassani jysähti ja selkäni kaareutui, kun himo ampaisi lävitseni niin, että näin tähtiä.

Dahlia.

-Sä oot just ollu panemassa toista naista ja nyt sä yrität…, huohotin, kun Aleksiksen suu painui avoimena ja kuumana ja niin ihanan houkuttelevana kohtaan, jossa kaula ja olkapää kohtasivat.

Aleksis keskeytti minut matalalla, karhealla äänellä.

-Oonko? Musta se tuntui rangaistusleiriltä. Se oli maailmanhistorian surkeinta seksiä enkä mä saanu itteeni ees tulemaan ennen kuin mä kuvittelin sut mun alle. Siinä oliki helvetti tekemistä.

Miehen suu vaelsi toiselle rinnalleni samalla, kun hän nosti kätensä poskelleni ja hieroi alahuultani sietämättömän aistillisesti. Hän imaisi nänniäni lujasti ja terävästi, ja vapaa käteni lennähti tukistamaan hänen hiuksiaan. Valitin nautinnosta ja painoin Aleksiksen päätä tiukasti rintaani vasten, mutta yritin silti:

-Sä et voi odottaa, että mä…mä en kyllä varmasti…en varmasti…

-Mä lopetan heti kun sä sanot ei, Aleksis lupasi silkkisesti ja siirsi toisen kätensä kulkemaan pitkin reittäni.

Yritin keskittyä ja ponnistaa yksinkertaisen sanan ulos suustani, mutta ajatukseni hajaanutuivat, kun tunsin lämpimän kämmenen reidelläni ja kostean kielen pyörähtävän nännilläni. Mitä sillä oli väliä, vaikka hän olisi pannut kymmentä naista juuri äsken?, ajattelin epäselvästi. Olin tarvinnut tätä niin pitkään, ja jos saisin sen tällä tavalla…Mutta olihan tämä nöyryyttävää…Olisin häpeäksi koko naissukupuolelle….

Aleksis päästi vangittuna olleen reiteni ja kuljetti yhtä sormeaan pikkupöksyjeni reunamaa pitkin, lantiolta kohti jalkoväliäni. Huohotin entistä raskaammin, ja kun miehen paksu sormenkärki hivuttautui liukkaalle lihalle silkkipöksyjeni alla, reiteni nytkähti auki ja suustani pääsi sarja avuttomia parkaisuja.

Aleksis naurahti.

Jalkovälini tuntui niin kireältä ja paisuneelta, että siihen miltei sattui ja tunsin, kuinka se sykähteli ja tiristi nestepurkauksen toisensa jälkeen poimuihini ja pakaravakooni. Aleksiksen sormi siveli häpyhuultani, hänen kielensä nuolaisi huuliani ja hänen toinen kätensä alkoi hieroa rintaani.

-Ihana litimärkä pieni vittu. Ootko sä aina näin valmis kaikille?, mies mutisi pehmeästi suuhuni.

Et varmasti tunnusta. Se nyt olisi kaiken huippu.

-Vain…vain su-sulle, voihkin epätoivoisella, pienellä äänellä.

-Hmmm. Ne taiteilijat on siis romanttisia, mutta sun pillua ne ei saa vuotamaan? Sillä nyt tää vuotaa, kulta pieni. Ja kovaa. Eiks se oo susta outoa? Mä kun en osaa piirtää tikku-ukkoakaan, Aleksis kuiskaili ja suukotti suupieltäni.

Aleksisko muka asiallinen? Asiallinen?.

Kuin todistaakseen asiansa mies sujautti sormensa nestettä täynnä olevaan vakooni ja työnsi sen muitta mutkitta sisääni. Voihkaisin, koko ruumiini jännittyi kireäksi kuin jousi ja pilluni kouristui valtavalla voimalla Aleksiksen sormen ympärille. Aleksis murahti jotain epäselvää. Ehkä kirosanan.

En saanut enää ajatuksista kiinni. En vaikka henkeni olisi riippunut siitä. Puristin kouristuksenomaisesti Aleksiksen hiuksia toisessa kädessäni, ja toinen käteni hakeutui nahkatakin alle, leveälle hartialle. Mies painoi pehmeän suudelman huulilleni samalla, kun hän hieroi ja nipisteli rintaani ja nussi minua hitain, lujin työnnöin sormellaan. Ääntelin syvällä, murisevalla äänellä, ahmin Aleksiksen huulia ja makua ja painauduin selkä tiukasti kaarella hänen kättään vasten.

Aleksis nosti huulensa suultani ja näykkäisi sitten korvanlehteäni. Hän irrotti otteensa rinnastani ja siveli taas huuliani.

-Nyt olis hyvä hetki sanoa ei, Aleksis mumisi korvaani.

Nykäisin takkia pois miehen harteilta. Aleksis henkäisi, työnsi sormensa lujasti sisääni ja komensi:

-Mä haluan kuulla. Sano ei. Tai kyllä.

En oikein tajunnut, mitä Aleksis puhui. Olin liian kaukana korkeuksissa, joihin hänen sormensa oli minut työntänyt. Voihkin oudolla äänelläni, liikutin lanteitani kärsimättömästi saadakseni Aleksiksen kiihdyttämään sormensa tahtia ja imaisin miehen peukalon suuhuni.

-Ei. Tai kyllä. Ne on ihan yksinkertasia sanoja, Aleksis yllytti käheästi ja nousi päältäni.

-Älä…, ähkäisin onnettomana, kun miehen sormi katosi jalkovälistäni.

Näin sumuisin silmin, että Aleksis heitti takkinsa lattialle. Seurasin katseellani miehen liikkeitä, kun tämä kiskaisi paitansa takakautta yhdellä sulavalla liikkellä tiehensä. Niin jumalaisen upea, mielessäni viivähti, kun silmäni kiertelivät ahneesti hänen paljaalla ylävartalollaan.

-Älä mitä?, Aleksis kysyi matalasti ja lopetti riisuutumisensa.

Hän kumartui taas ylleni ja tarttui pöksyihini niin, että niiden kangas upposi hänen kouriinsa.

-Älä…lopeta. Kyllä. Mä sanon kyllä, sopersin hiljaa ja tuijotin silmiin, jotka näyttivät muuttuneen mustiksi himosta.

En ollut koskaan nähnyt Aleksiksen katsovan minua sillä tavalla. Olin nähnyt himon hänen kasvoillaan, mutta se oli ollut pidäteltyä tunnetta, joka oli kiristänyt miehen kasvot jäykiksi. Kun olimme harrastaneet seksiä, hän oli ollut takanani. Nyt näytti siltä, että edessäni oli vieras ihminen. Kaikki pidättyvyys ja rauhallisuus oli kadonnut Aleksiksen kasvoilta. Hänen silmänsä paloivat ja hänen piirteensä olivat miltei vääristyneet. Villit.

Vapisin paikoillani, ja kun Aleksis ei hetkeen tehnyt mitään, kiemursin tuskissani vartaloani, avasin reisiäni ja kuiskasin:

-Ota mut. Ole kiltti.

Tunsin nykäyksen lantiollani, kuulin kankaan repeämisestä aiheutuvan risahduksen ja tajusin, että Aleksis oli repinyt pikkupöksyt yltäni. Repinyt. Niin helposti. Kuin paperin. Omituinen hymy leikitteli miehen huulilla, kun hän heitti vaatekappaleen riekaleet taakseen, tarttui reisiini ja avasi ne ammolleen.

-Alatko sä taas kerjäämään? Sä taidat tykätä siitä.

Hän painoi kämmenensä tiiviisti paksun nestekerroksen peittämää häpyäni vasten ja suustani pääsi nautinnon ja tuskan sekainen nyyhkäisy. Sitten hän nykäisi minua toisella kädellään tukasta niin, että kaulani paljastui kunnolla.

Tunsin miehen hampaat ohuella iholla, nipistyksiä, puraisuja, imaisuja. Käsi pillussani lähti vaeltamaan kosteana vatsalleni ja rinnoilleni. Käsivarteni kiertyivät Aleksiksen niskaan ja suljin hänet säärilläni syliini samalla, kun huohotin yhtä aikaa kristallinkirkkaasta ja syvän pimeästä kiimasta, jonka kaltaista en ollut koskaan kokenut.

Aleksiksen järkälemäinen vartalo niittasi alavartaloni kiinni patjaan, mutta ylävartaloni teki kaikkensa saadakseen miehen nopeuttamaan tahtia. Rintani hieroutuivat karheaa karvoitusta vasten,  selkäni kaartui, sormeni juoksivat Aleksiksen vahvoilla kyljillä ja selällä. Pantterilla, mielessäni käväisi. Raapaisin kokeilevasti ja Aleksis sihahti ihoani vasten.

Mies kohottautui sen verran, että tajusin hänen avaavan farkkujaan. Kohotin sääriäni niin, että sain varpaani nykimään kangasta hänen lanteiltaan, mutta Aleksis ehti ensin. Tunsin paksun, pitkän, raudankovan kullin hierovan jalkoväliäni, kuulin miehen nautinnollisen, matalan kehräyksen ja sitten Aleksis jysäytti kullinsa sisääni niin voimalla, että luulin repeäväni kahtia. Suustani pääsi avuton, kovaääninen aaaaahhh, silmissäni pimeni ja kynteni iskeytyivät miehen selkään.

Aleksis ähkäisi ohuen hien peittämää ohimoani vasten ja puski uudelleen sisään. Sitten hän alkoi nussia minua kovin, armottomin työnnöin.

-Oh…oh…oh…

Kiimaiset, kireät huokaukseni täyttivät ilman. Olin niin täynnä, minua porattiin niin taivaallisen kovaa ja syvälle, ja koko jalkovälini sykähteli ja leiskui niin, että näin valkoista tulta silmieni takana.

Aleksis ruhjoi suunsa huulilleni. Hampaamme kolahtivat yhteen ja hän imi alahuuleni suuhunsa. Mies puristi rintaani kourassaan ja hän väänsi nänniäni, tiukasti. Kivunsekainen mielihyvä ampaisi sähköisenä kaikkialle vartalooni ja huokailuni muuttui nautinnolliseksi valitukseksi ja läähätykseksi.

Sitten minua takova kulli kiihdytti tahtia. Pilluni kiristyi entisestään ja ahmi Aleksista sisäänsä, se alkoi kouristella niin että koko kehoni tärisi. Sisälläni alkoi tuntua jyrinää, kuin siellä olisi purkautumassa tulivuori.

-Aleksis…Aleksis…voi luoja…multa tulee…tulee…, huohotin käsittämättä lainkaan, että edes puhuin.

Aleksis murahti ja kohotti päätään. Luisuin entistä lähemmäs orgasmia, kun huomasin tuijottavani kultaisina ja kesyttöminä liekehtiviin silmiin.

-Näytä mulle.

Hänen kalunsa aurasi sisääni entistä vihaisemmin. Valoa, pimeää, hajoamisen tunnetta, nautintoa, joka ei ollut enää inhimillistä. En pystynyt pitämään enää katsekontaktia Aleksikseen, kun koko vartaloni luhistui kuin purkutöissä räjäytetty rakennus, ja tulikuuma syöksy kuin sulaa metallia ampaisi jalkovälistäni ja vatsanpohjastani kaikkialle ruumiiseeni. Eläimelliset, hurjat rääkäisyni kaikuivat huoneessa, vartaloni vääntyili ja nytki, sääreni puristivat Aleksista kuin eivät koskaan aikoisi päästää tästä irti ja kynteni kaivautuivat hänen selkäänsä entistä lujemmin.

Sätkin vielä hirmumyrskyn kaltaisessa kliimaksissani, kun Aleksiksen liikkeet kävivät nykivimmiksi, vielä rajummiksi. Käänsin päätäni puolitiedottomana, levitin sormeni hänen niskalleen, tavoitin hänen suunsa ja kuiskasin hänen suuhunsa hänen nimensä. 

Aleksis.

Mies jäykistyi. Hänen käsivartensa tunkeutui äkisti takapuoleni alle, ja hän  puristi lantioni kulmaan, jossa hän sai iskettyä sisääni vielä hiukan syvemmälle. Hänen kouransa puristi hiuksiani nyrkkiinsä niin että silmissäni salamoi. Hänen kasvonsa painautuivat kaulaani vasten. Sitten hän päästi syvältä sisältään kumean, matalan huudon. Pari pitkää, ihanaa työntöä lisää, jotka saivat mielettömän onnentunteen sisälläni paisumaan vielä mielettömämmäksi, ja tunsin raukeana ja tyydytetympänä kuin koskaan, kuinka Aleksiksen vartalo vapisi päälläni ja kalu nytkähteli sisälläni.

Kesti pitkään, ennen kuin liikahdimme. Minä olisin voinut kernaasti jäädä siihen ja litistyä hitaasti hengiltä Aleksiksen alla, mutta lopulta mies käännähti kyljelleen. Pelkäsin hänen katuvan, ehkä olevan vihainen ja lähtevän, joten jännityin jo valmiiksi, mutta hän vetikin minut rintaansa vasten ja kiskoi peiton päällemme.

-Sä oot uskomaton näky kun sulta tulee. Olinko mä liian kovakourainen? Teinkö mä sulle kipeää?, mies mutisi hiuksiini.

-Et tietenkään. Ei kai multa muuten olis tullu, kuiskasin sydän onnesta syrjällään.

-Sun polvi…, Aleksis aloitti ja minä kohotin kasvoni hänen kasvoihinsa.

-Kuinka monta kertaa se pitää sanoa? Se on kunnossa. Siinä on vaan iso mustelma, vakuutin ja hidas värähtely alkoi soida sisälläni, kun näin miehen silmät.

Ne olivat vieläkin intohimosta sumeat ja tutkivat kasvojani, huuliani ja siirtyivät kaulalleni, olkapäilleni. Rinnoilleni.

-Mun täytyy saada sut uudestaan.

Saada sut uudestaan. Vartaloni sävähti kuumaksi, mutta päässäni liikkui joitain järjen rippeitä. Minun todella pitäisi saada puolustusmuurini kasaan tai itsekunnioitukseni olisi pian muisto vain.

Oli jo tarpeeksi paha, että olin harrastanut Aleksiksen kanssa seksiä noin vain, vaikka hän juuri oli pannut Dahliaa ja haukkunut minut maan rakoon. Mutta kiihottaessaan minua Aleksis oli sanonut, että seksi kanssani oli virhe. Ja nytkö minun vain odotettiin antautuvan taas uuden loukkauksen jälkeen, kun herran täytyi saada minut uudestaan, normaali ylpeä minäni kapinoi.

Ajatukseni keskeytyivät, kun Aleksiksen käsi kulki pitkin selkääni takapuoleni kaarelle ja painoi sitten lantioni kiinni miehen lantioon. Naisellinen mielihyvä löi ylitseni niin, että haukoin henkeä. Vatsaani vasten painautui kalu, joka oli jo hyvää vauhtia paisumassa yhtä kovaksi kuin vain hetkeä aiemmin, ja joka värähteli herkullisesti ihoani vasten.

-Sä sanoit, että tää on virhe, sanoin vapisevalla äänellä.

Aleksis puristi pakaraani ja liimauduin entistä tiukemmin häntä vasten. Tuijotin tummina palaviin silmiin, ja jo valmiiksi heikko kapinallisuuteni alkoi taas murtua.

-Tää onkin. Mutta ehkä tätä…ongelmaa voi käsitellä järjellä, Aleksis vastasi pehmeään, hiukan pohtivaan sävyyn.

Virhe. Ongelma. Järjellä.

Sydäntäni vihlaisi, mutta en pystynyt liikahtamaan Aleksiksen sylistä nyt, kun olin siihen päässyt. Olin toivonut saavani miehen edes vähäksi aikaa itselleni. Ehkä tämä oli tilaisuuteni.

Hittoon kaikki itsekunnioitus. Kuka sillä mitään tekee.

Katsoin Aleksista ripsieni välistä ja puraisin huultani.

-Ehkä mä en halua uudestaan. Ehkä mä sanon ei tällä kertaa.

Aleksiksen huulille levisi hidas, paheellinen hymy, joka tuntui saavan sisuskaluni vääntymään uuteen uskoon.

-Ihanko totta? Sittenhän sun täytyy sanoa ei.

Miehen sormet livahtivat pakaravakooni ja siitä jalkoväliini ja hänen suunsa painautui huulilleni. Koko kehoni vapisi niin, että Aleksis tunsi sen varmasti kaikkalla, missä vartalomme koskettivat.

-Sanotko sä nyt heti ei? Vai myöhemmin?, hän kysyi matalalla, käheällä äänellä.

Mä…, minä aloitin, huokaisin ja puristin miehen hartiaa.

En jaksanut edes leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

-Pane mua. Heti.

Aleksis virnisti minulle säädyttömän seksikkäästi. Jo pelkästään se hymy tuntui oikeuttavan selkärangattoman käytökseni.

-Sitähän mäkin, hän kuiskasi ja kieräytti minut alleen.

Kun häistä oli kulunut viikko, olin löytänyt paikan useammallekin omalle tavaralleni. Aleksis ei ollut sanonut mitään, kun olin asettanut olohuoneen pöydälle Espanjasta tuomani suuren punaisen maljakon, laskostanut sohvalle samanvärisen, pehmeän torkkuhuovan ja tuonut ikkunalle pari suurta, vanhaa kaktusta, jotka minulla oli ollut ikuisuuksia. Suuremmista huonekaluista vain tummanpunainen nojatuolini oli päätynyt asuntoon Aleksiksen vanhan harmaan tuolin tilalle, mutta en oikeastaan kaivannut mitään muuta omasta asunnostani. Sänkyni oli uusi ja tukeva, huonekalut Aleksiksen huoneistossa hyvälaatuisia ja tyylikkäitä ja tunnelma lyömätön.

Kodikkaaksi en silti oloani asunnossa tuntenut. Aleksis tuntui suorastaan karttelevan minua, ja hääyön jälkeisenä viikonloppunakin olimme vain siivonneet yhdessä. Muutoin mies meni menojaan ja luovutti suosiolla olohuoneen ja keittiön minulle. Tunsin olevani kuin ei-toivottu mutta pakollinen alivuokralainen ja niin järjetöntä kuin tiesinkin sen olevan, tunne loukkasi minua uskomattoman paljon.

Olin alkanut suhtautua muutenkin minun ja Aleksiksen väliseen suhteeseen niin tunteellisesti, etten uskaltanut tutkia reaktioideni syitä liikaa. Hääyön jälkeisenä aamuna olin ottanut vihaisena taksin kotiin ennen miestä. Miehen vetäytyminen omiin harrastuksiinsa ja joka ilta varhain, hiljaa ja päättäväisesti kiinni painettu makuuhuoneen ovi saivat rintani pakottamaan ilkeästä, polttavasta kivusta, jota en oikein ymmärtänyt. Seksi Aleksiksen kanssa välkkyi päässäni alituiseen kuin tasoristeyksen punainen valo.

Muistot siitä olivat kuin taivas ja helvetti yhtä aikaa. Kävin jokaisen kiihkeän, rajun hetken läpi kerta toisensa jälkeen. Jopa nöyryyttävä kerjäämiseni tuntui minusta pelkästään kiihottavalta. Kuka olisi osannut arvata, että Aleksis osaisi olla niin…ankaran dominoiva? Tai ehkä sen olisi voinut arvata, korjasin mielessäni. Sitä en vain olisi arvannut, kuinka paljon kaikesta nauttisin. Pelkkä muisto sai minut värisemään kiihkosta – ja toisaalta epätoivosta, koska Aleksis oli ilmoittanut, että se olisi ainut kerta.

Nyt seisoin huoneessa, joka oli virallisesti vierashuone mutta oikeasti minun makuuhuoneeni ja kallistin päätäni arvostelevasti peilin edessä. Lana ja hänen miehensä Jere olivat tulossa käymään vierailulle. Kalenterimme oli buukattu ystävien ja sukulaisten vierailuja täyteen pitkälle syyskuulle, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun uuteen kotiimme oli tulossa vieraita. Tai no, minun uuteen kotiini.

Olin pukenut päälleni pienimmät farkkusortsit, jotka omistin ja lyhyen, hihattoman, taivaansinisen topin, joka paljasti reilun kaistaleen vatsaani. Olin päättänyt, että jos Aleksis kerran halusi kiusata meitä typerillä periaatteilla, minä voisin kiusata häntä hiukan vaatteillani tai niiden puutteella.

Olipa mies minusta mitä mieltä hyvänsä, ainakin hän halusi vartaloani. En pohjannut tietoani edes pelkästään hääyön ja sen jälkeisen päivän tapahtumiin. Heinäkuun säät olivat olleet lämpimät, ja olin ollut sivusilmällä ollut huomaavinani, että samaan tilaan sattuessamme Aleksis mittaili usein bikinien yläosaan ja pieniin sortseihin tai lyhyeen kesämekkoon puettua vartaloani tavallista pitempään. 

Olin puhutellut itseäni ankarasti toiveajattelusta. Olin itse surkean tietoinen miehestä aina, kun hän oli lähelläni ja olin pitänyt kaikkea oman mielikuvitukseni tuotteena. Kerran olimme kuitenkin sattuneet vastatusten ulkoportailla ja toisen kerran siivotessamme, kun olin nostanut lattialle pudonneen paperiroskan miehen kuljettaman imurin tieltä. Silloin olin nähnyt.

Miten paljastavan tummilta hänen silmänsä näyttivät. Miten kireiltä hänen kasvonsa. Ja miten masentavan päättäväisiltä hänen liikkeensä, kun hän kääntyi pois.

Astuin ulos huoneestani ajatuksissani, enkä heti edes huomannut, että Aleksis oli jo olohuoneen puolella ja tuijotteli ulos ikkunasta. Hänellä oli yllään harvinaisen hyvännäköiset polviin ulottuvat vaaleanharmaat cargosortsit – ja sitten toisaalta kammottava oranssi t-paita, joka oli ostettu ehkä jostain isojen miesten liikkeestä. Paita kiristi harteista, mutta roikkui muuten hänen ympärillään kuin lakana.

Täydellinen tekosyy, mielessäni välähti ja hyökkäsin toimintaan, ennen kuin ehdin ajatella yhtään enempää. Askelsin päättäväisin askelin Aleksiksen luo ja pyörähdin miehen eteen. Tartuin hirveän vaatekappaleen helmaan molemmin käsin, nostin sen hänen rinnalleen ja painoin pieneksi nautinnolliseksi hetkeksi käteni lämmintä, kovaa, hiukan karvaista rintaa vasten. Aleksis astahti taaksepäin ruskeat silmät varuillaan, mutta minä seurasin perässä.

-Tätä rääsyä sä et pane päälles. Joku raja sentään.

Miehen kasvoille levisi tuttu itsepäinen ilme ja hän murahti:

-Me grillataan. Mitä helvetin väliä sillä on…

-Mun silmiä särkee, kun mä katon tätä. Ja tää…tää roikkuu sun päällä kuin teltta!

-Sehän vois toimia tasapainottavana elementtinä. Koska sun päällä ei ainakaan roiku mikään, Aleksis tuhahti ja heitti pitkän, merkitsevän katseen pieniin vaatteisiini.

Loistavaa. Asustani oli hyötyä heti kättelyssä, ajattelin riemuissani ja kiskaisin Aleksiksen hämääntymisen turvin paidan hänen päänsä yli taakse ja siitä käsivarsille. Käteni liukuivat pitkin lihaksikkaita käsivarsia ja nielaisin. Vatsanpohjaani raastoi tuttu kipeä himo, nenäni värisi ympärilläni leijuvasta miehekkäästä tuoksusta ja reisieni välissä tuntui tiukka jyskytys. Ennen Aleksista en ollut tainnut oikein edes tietää, mitä himo todella oli, mielessäni käväisi.

-Sulla on upea vartalo. Laita joku kunnollinen t-paita. Niistä liian pienistä, sanoin niin käskevästi kuin osasin.

-Mä oon päättäny ite mun vaatteista kymmenvuotiaasta lähtien!, Aleksis jyrähti.

Mies ei yleensä jyrähdellyt. Hätkähdin sisäisesti, mutta en antanut sen näkyä. Kiinnitin katseeni silmiin, joiden pohjalla tuntui tanssivan outo myrsky, ja sain keskittyä kaikin voimin, että pystyin sanomaan, mitä halusin.

-Ja tulokset on nähtävillä. Onneks sulla on koppava primadonna vaimona. Sellanen tietää, miten menestyvän yrityksen pääjohtaja ja keulakuva puetaan. Arkena sä voit panna päälles, mitä mä netistä just pari päivää sitten tilasin. Ne on mittatilaustyötä, kun mä sain sun mitat siitä liikkestä, jossa sun vihkipuku tehtiin. Tilataan sitten pari hyvää pukua lisää. 

En malttanut olla nakkaamatta Aleksiksen käyttämää haukkumanimeä vasten hänen kasvojaan. En aivan ymmärtänyt, miksi olin sen ansainnut. Hyvä on, olin pakottanut Aleksiksen muutamaan kulttuuritapahtumaan, huokaillut miehen vaatteita ja erehtynyt arvostelemaan hänen kouluttamattomuuttaan, mutta ensimmäiset eivät tietääkseni olleet mikään synti, toista oli tehnyt äitinikin vuosia ja kolmatta olin pyytänyt anteeksi.

Aleksis avasi suunsa kulmat kurtussa, mutta astahdin lähemmäs ja siirsin käteni koettelemaan mahtavia lihaksia miehen selässä. Liu’utin sormiani puolella, jolla tiesin pantterin kuvan olevan, painauduin hetkeksi hänen rintaansa vasten ja huokaisin mahdollisimman huomaamattomasti, kun koko vartaloani alkoi pakottaa niin hallitsemattomasti, että pysyin tuskin tolpillani. Nostin katseeni ja henkäisin mahdollisimman viattomasti:

-Voit sä olla ilman paitaaki jos sä haluut.

Aleksiksen suu puristui viivaksi ja hänen silmissään välähti, kun hän peruutti nopeasti irti otteestani ja lähti mutisten kohti makuuhuonettaan. Olin kuulevinani ainakin sanat tyhjänpäiväistä ja hienostelua. Kaappasin oranssin t-paidan lattialta ja kiidätin sen roskiin, ennen kuin Aleksis kelpuuttaisi sen vielä takaisin hyllyynsä.

Lana ja Jere saapuivat juuri, kun Aleksis palasi huoneestaan huomattavasti parempi, vaaleansininen paita päällään. Puuhasimme kaikki grillin ympärillä, kunnes Aleksis komensi meidät ystävällisesti mutta päättäväisesti tiehensä sillä perusteella, että oli grillannut grillillä jo ainakin sata kertaa, kun meillä muilla ei juuri kokemusta näyttänyt olevan.

Söimme kasvisvartaita, halloumia, lammasta ja kanaa, kunnes olimme aivan täynnä ja juttelimme niitä näitä. Aleksis selitti Lanalle, mitä eroa oli operatiivisen johtajan ja toimitusjohtajan välillä, ja jonkin aikaa hän kuunteli kaikessa rauhassa Jeren näkemyksiä teollisuuden päästöistä. Lanan mies olisi voinut pauhata luonnonsuojelusta 24/7, mutta Aleksis vastasi häiriintymättä uteluihin Koskisen tehtaan ympäristövaikutuksista, latoi pöytään luvut, jotka olivat julkista tietoa ja viittasi teollisuudenalan yleisiin normeihin.

Minä istuin lähinnä kuunteluoppilaana Aleksiksen vieressä ja katselin miehen profiilia ja verkkaisesti elehtiviä käsiä sydän raskaasti jyskyttäen. Hän puhui niin päättäväisellä, pehmeällä äänellä. Niin vakuuttavalla. Hän ei lipsunut vääränlaiseen tunteiluun keskustelussa, jossa se oli helposti mahdollista. Ja hän katsoi ihmisiä silmiin niin tiiviisti, että tuntui kuin hän pystyisi lukemaan ajatuksia.

Olin aina vannonut inhoavani liike-elämän asiallisia miehiä ja tässä minä nyt olin. Kuolaamassa asiallista, määrätietoista, näennäisen kiihkotonta aviomiestäni niin, että minun oli painettava kynnet kämmeniini, jotten olisi käynyt hänen kimppuunsa. Mutta Aleksis ei ollutkan mikä tahansa liikemies. Hän ei ollut tavallinen mies. Rauhallisen pinnan alla hän oli kiihkeän omapäinen, hänen huumorinsa oli veitsenterävää ja hän oli monella tapaa intohimoinen. Oikeassa ympäristössä hän oli kaikkea muuta kuin asiallinen.

Ja minä olin hulluna häneen. Niin hulluna, että minun oli päästävä Aleksiksen lähelle tavalla tai toisella. Edes hetkeksi. Äsken saamani ohikiitävä hetki olohuoneessa ei riittänyt mihinkään.

Kun Aleksis lopetti ateriansa viimeisenä, Lana oli alkanut lörpötellä Firenzen matkasta, jota hän oli suunnittelemassa Jeren kanssa, ja minä huomasin tilaisuuteni tulleen. Nousin ja istahdin Aleksiksen syliin ulkotuoliin, joka oli täyspuuta ja mukavan leveä. Tunsin miehen jäykistyvän allani, mutta hän ei sanonut mitään ja kun Lana kysyi, kiinnostaisiko meitä lähteä mukaan, kiersin käsivarteni Aleksiksen niskaan ja loihdin kasvoilleni sädehtivän hymyn.

-Sehän olis ihana idea, eikö vaan?, kysyin mieheltä pehmeästi ja suukotin hänen korvantaustaansa ja sitten poskea.

Mieleni teki voihkaista onnesta, kun tunsin vahvan vartalon kehoani vasten ja lämpimän, hyvältä tuoksuvan ihon huulieni alla. Tiesin, että vedin show’n hiukan överiksi, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Ei minkäänlaisia.

Lipaisin Aleksiksen poskea kielelläni ja aistin parransängen karheutta, hentoa suolaisuutta ja miehen päihdyttävää makua. Tunsin miehen värähtävän ja vahvojen sormien pureutuvan tiukasti lyhyen topin paljastamalle paljaalle iholle vyötärölläni. Minäkin värähdin. Liikautin takamustani miehen sylissä tiedostamattomasti ja tunsin suuren kalun nytkähtelevän takareisiäni vasten. 

Kohotin kulmiani aavistuksen, kun Aleksis käänsi kasvonsa minua kohti niin, että nenämme miltei koskettivat. Ulkopuolisen silmin hänen asentonsa ja ilmeensä näyttivät varmaan rennoilta, mutta minä huomasin, että hänen silmänsä kimalsivat varoittavasti, ja hänen kasvonsa olivat pingottuneet tavalla, jolla hän tuntui aina katsovan minua.

-Pitää kattoa, voinko mä ottaa lomaa silloin, Aleksis sanoi kuuluvasti ja rypisti minulle hienoisesti kulmiaan, kun hieraisin tahallani nenääni hänen nenäänsä vasten.

Saatoin kuvitella, että Aleksiksen tapainen mies voi suurin piirtein pahoin sellaisesta hellyydenosoituksesta.

-Sulla on pitämättömiä lomia vaikka kuinka, kujersin yllyttävästi autuaan tietämättömänä Aleksiksen lomien todellisesta määrästä ja annoin toisen käteni lähteä vaeltamaan miehen ihanan leveällä rinnalla ja vatsalla samalla, kun juoksutin sormiani hänen niskahiuksissaan.

Aleksis liikahti allani nopeasti, tarttui liikkeellä olevaan käteeni ja puristi sen rautaiseen otteeseensa samalla, kun hän nykäisi minut aivan itseään vasten. Sitten alkoi tapahtua. Mies punoi sormensa tukkaani, kiskaisi suortuviani niin kipeästi että henkäisin ja pakotti pääni paikolleen. Näin ärtymyksen leimahtavan kullanruskeissa silmissä ja sitten lujat, vihaiset huulet painuivat huulilleni.

Aleksis piti sitä varmaan jonkinlaisena kurinpidollisena toimenpiteenä. Hän halusi ehkä rankaista minua. Eikä hän olisi voinut epäonnistua surkeammin.

Mies näykkäisi alahuultani, sitten hän puraisi sitä niin, että maistoin veren suussani ja minä painauduin tiukemmin hänen syliinsä. Hän kieritti hiuksiani sormissaan entistä tuskallisemmin, painoi suuni tiukasti omaansa vasten murskaavalla voimalla ja minä voihkaisin tajunnanpimentävästä kiihkosta. Hieroin kielelläni Aleksiksen kieltä ja tunsin takapuoleni alla, kuinka miehen jo valmiiksi puolikova kalu kovettui nopeasti. Hyvin nopeasti.

Jonain päivänä, ajattelin kaukaisesti, kun antauduin rajun suudelman revittäväksi. Jonain päivänä hän antaa periksi, lupasin itselleni.

Tunsin Aleksiksen irrottavan otteensa käsivarrestani, kun hänen kätensä livahti pieneksi hetkeksi toppini alle ja siitä takamukseni kaarelle. Miehen sormenpäät käväisivät sisäreidelläni. Reiteni puristuivat yhteen, otteeni Aleksiksen niskasta tiukentui kouristuksenomaiseksi ja unohdin täysin, että meillä oli yleisöä.

Äkkiä Lanan ääni tunkeutui usvaiseen mieleeni ja Aleksis vetäytyi minusta kiivaasti hengittäen.

-Te kaks ootte toivottomia. Te tarvitte sen kuherruskuukauden. Vaikka tuskin teille kuukausikaan riittäis. Jos te lähdette sinne Firenzeen niin sovitaan, että teidän ei tarvi ees nähdä meitä kuin illallisella. Tai jos viittitte lähteä kattoon jotain nähtävyyksiä, ystäväni ilmoitti kiusoittelevalla äänellä.

En saanut sanaa suustani ja tuijotin Aleksiksen ilmettä silmiäni räpytellen. Miehen silmissä hehkui ja hänen hymynsä oli oudolla tavalla uhkaava.

Joimme sisällä vielä kahvit ja söimme jäätelöä jälkiruoaksi, mutta sitten Lana ja Jere alkoivat tehdä lähtöä. Heti kun ovi ystävieni takana kolahti kiinni, Aleksiksen sormet tipahtivat olkapäältäni ja hän sanoi tasaisella, ilmeettömällä äänellä:

-Istu vielä kerran mun syliin millä tahansa tekosyyllä, niin mä tiputan sut lattialle, maahan tai vaikka kaivoon, jos sellanen on mun edessä. Sä sait mut mukaan tähän näytelmään, mutta mä en vittu varmasti oo sun leikkikalu.

Jäykistyin paikoilleni ja rinnassani poltti inhottavasti. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että härnäämällä ajaisin Aleksiksen vain kauemmas. En kuitenkaan vieläkään aivan ymmärtänyt, miksi Aleksis oli niin ehdoton. Hän aivan selvästi halusi minua. Ja minä…minä olin alkanut pelätä, etten ollut sanonut tahdon Koskisen panimon pelastamisen tähden vaan jostain aivan muusta syystä.

-Mitä mä oon tehny, että sä…, aloitin, mutta Aleksis oli jo kääntynyt kannoillaan ja matkalla makuuhuoneeseensa, ennen kuin ehdin muodostaa lauseen lopun.

Mitä mä oon tehny, että sä tunnut vihaavan mua niin paljon?

___________________________

Seuraavat viikot olivat raskaampia kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Ystäviä ja sukulaisia virtasi uuteen kotiimme tervehtimään ja onnittelemaan nuorta paria, ja minä teeskentelin rakastunutta vastavihittyä naista niin hyvin kuin taisin. Kiehnäsin maltillisesti Aleksiksen kyljessä, kiersin hänen käsivartensa ympärilleni, koskettelin häntä kädelle syödessämme ja turhauduin aina vain enemmän.

Vieraiden läsnäollessa Aleksis ei työntänyt minua koskaan pois, mutta hänen totinen stoalaisuutensa repi hermojani. Hänellä oli tapana sipaista joskus hiuksiani tai suukottaa ohimoani jonkin sopivan tilaisuuden tullen, mutta muutoin hän oli kuin kiihkeää, maailmoja mullistavaa rakkaustarinaamme ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

Totta kai hän jutteli ja piti seuraa. Hän oli suorastaan hurmaava. Seurasin kateellisena ja outo kaipaus rinnassani, kun hän kiusasi ilkikurisesti Lanaa tämän hajamielisyydestä ystäväni etsiessä lasejaan ympäriltään kolmatta kertaa, keskusteli hyväntuulisesti ystävänsä vaimon raskauden etenemisestä kuin olisi itse viiden lapsen isä tai syventyi kuuntelemaan väittelyä moottoripyörien korjaamisesta ystäväporukkansa kanssa.

Minulle sellaisia huomionosoituksia ei suotu. Aamuisin Aleksis oli jo lähdössä, kun minä vasta heräsin. Iltaisin hän suuntasi vintille, jonne hän oli joutunut siirtämään sähkökitaransa kuulokkeineen ja painonnostopenkkinsä tai sitten hän meni makuuhuoneeseensa lukemaan. Muutoin mies oli aina töissä, salilla tai liikeillallisilla. Välistä hän oli töiden takia yötä pois. Tai niin hän ainakin sanoi.

Yritin monta kertaa ehdottaa, että istuisimme joskus iltaa ja tutustuisimme toisiimme kunnolla. Viettäisimme vain vähän aikaa yhdessä. Kerran viikossa tai kahdessa viikossa.

-Joskus toiste. Mä en ehdi tänään, oli miehen rauhallinen vakiovastaus.

Mä en ehdi huomenna. Ei perjantaina. Ei maanantaina. Ei silloin. 

Hän ei vaikuttanut vihaiselta, ärtyneeltä tai kyllästyneeltä, joten jatkoin yrittämistä. En nähnyt Aleksiksen syövän iltaisin koskaan mitään lämmintä, joten tein pari kertaa ruokaa ja kerran asettelin juustotarjottimen hedelmineen ja kekseineen tarjolle, mutta seurani ei kelvannut koskaan. Mies lappoi kermaista sieni- tai tomaatti-vuohenjuustopastaa lautaselleen, söi sen nopeasti, kiitti ja jätti minut sitten yksin. Juustoihin hän ei edes koskenut.

Vaikka minulla oli aina ollut terve itsetunto, aloin tuntea itseni hylätyksi, typeräksi ja kaiken kaikkiaan ihmiseksi, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa. Yritin puhua itselleni järkeä ja muistuttaa itseäni siitä, että Aleksis sai tehdä minun puolestani mitä ikinä huvitti, kunhan yhteiset tapaamiset muiden kanssa sujuisivat mutkitta.

Järjellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä vastaan taistelin, ja olin päivä päivältä onnettomampi. Tunsin hukkuvani kaikkiin tunteisiini, toiveisiini ja haluihini. Halusin Aleksiksen näkevän minut. Halusin hänen haluavan minua samalla kipeällä tavalla kuin minä halusin häntä. Halusin hänen juttelevan ja nauravan kanssani samalla tavalla kuin ystäviemme kanssa. Pitävän minusta. Edes vähän.

Kuvitelmat miehen iltamenoista ja toisista naisista kiduttivat minua päivin öin.  Kiukku, pahoinvointi ja mustasukkaisuus tuntuivat nyrkkeilevän keskenään kilpaa päässäni aina, kun kuulin taas uudesta illallisesta tai työmatkasta. Murheeni hiipivät jopa öihini. Aloin nukkua huonosti. En olisi myöntänyt sitä ikinä kellekään, mutta yhä useammin minua myös itketti.

Kun häistä oli kulunut kaksi kuukautta, alennuin eräänä torstaina todella omituiseen käytökseen. Olimme olleet kerran, harvinaista kyllä, samaan aikaan keittiössä ja olin sivusilmällä nähnyt, mikä Aleksiksen PIN-koodi oli. Kun mies eräänä iltana saapui kotiin ja meni suoraa päätä suihkuun, minä kaivoin sydän pelon ja toivon sekaisesta tunteesta hakaten puhelimen hänen farkkujensa taskusta esiin.

En heti löytänyt mitään arveluttavaa tekstiviesteistä, mutta Aleksishan oli saattanut poistaa kyseenalaiset viestit. Selasin hänen kalenterinsa ja tapaamiset, jolloin hän oli ollut poissa kotoa – ne näyttivät pitävän kutinsa. Hän oli ollut Ruotsissa ja Tanskassa. Ehkä hänellä oli nainen siellä? Entä jos hän käytti sähköpostia? Siirryin nopeasti Outlookiin, mutta tulokseni oli yhtä laiha.

Sitten katseeni osui viestiin henkilöltä Dahlia Bergman. Osoite oli tunnetusta tilintarkastusfirmasta muttei omastamme.

Mieheni on poissa ensi viikolla. Haluaisitko tavata?

Alla oli osoite, päivämäärä seuraavalle päivälle, kellonaika sekä kuva mutrusuisesta vaaleaveriköstä, joka oli suurin piirtein ikäiseni. Hänen kasvojensa lisäksi kuvassa oli hänen hoikka ylävartalonsa – alastomana. Näin heti, että naisella oli silikonit – ja suuret sellaiset. Tuollaisistako luntuista Aleksis piti?, ajattelin veri suonissani jäätyen. Kuulin suihkun kohinan lakkaavan ja ennen kuin tungin puhelimen takaisin miehen housujen taskuun, ehdin huomata vain sen, että Aleksis ei ollut vastannut viestiin. Se oli tullut viikkoa aiemmin, mutta sehän ei tarkoittanut, ettei mies ollut viestinyt Dahlialle jollain toisella tapaa.

Olin jo vedenkeittimen luona laittamassa itselleni teetä, kun Aleksis saapui keittiöön. Vihasin sitä, että minun oli pakko katsoa häntä. Vihasin sitä, miten hyvältä hän näytti tummanvihreässä kylpytakissa, jalat paljaina ja kosteat hiukset mustina. Vihasin koko miestä sydämeni pohjasta.

-Mulla on treffit huomenna. Voi mennä myöhään, Aleksis sanoi ja tuijotti jonnekin pääni yläpuolelle.

Vai niin. Minun olisi pitänyt arvata, ettei minun olisi tarvinnut vakoilla Aleksista. Ilmeisesti hänellä oli ollut aiemmin vain liian kiire, jotta hän olisi ehtinyt järjestää panotreffejä. Nielaisin vaivalloisesti ja yritin kuulostaa vain lievästi uteliaalta:

-Huomenna? Kenen kans?

-Eihän sillä ole mitään väliä. Mä kerron vaan varmuuden vuoksi, jos sun on pakko keksiä jokin valhe, Aleksis vastasi silmää räpäyttämättä.

Tiesin, että käytökseni oli järjetöntä, mutta aloin henkisesti valmistautua vakoiluoperaatioon. Tiesin, että minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni, siirtyä eteenpäin ja unohtaa Aleksis, mutta minun oli nähtävä. Nähtävä Aleksis naisensa kanssa. Ehkä silloin tämä hulluus laantuisi, tyyntyisi ja lakkaisi.

Niinpä kun miestä ei sitten seuraavana päivänä kuulunut töistä kotiin, hyppäsin vähän ennen kuutta Miniini ja lähdin liikkeelle. Dahlian antama osoite oli gps:n mukaan Laajasalossa ja kun saavuin alueelle, huomasin sen olevan kohtalaisen arvokkaalla omakotitaloalueella. Ajattelematta järkyttävän hölmöä käytöstäni joka ei sopinut millään lailla siihen, mistä olimme sopineet, hyppäsin autosta ulos ja silmäilin ympärilleni. Aleksiksen auto oli parkkeerattu parikymmentä metriä omani taakse.

Kitkerä, myrkyllinen maku suussani hiivin pihatien reunamia ja aloin kiertää taloa varovaisesti ja ympärilleni pälyillen kuin itse Jason Bourne. Kaksi etuikkunoista oli pimeänä ja keittiön ikkunan takaa häilyi himmeää valoa. Siirryin nurkan taakse ja kohti takapihaa. Siinä samassa pysähdyin, kun kuulin naisen äänen sanovan:

-Mä jo luulin, ettet sä oo enää kiinnostunu.

Tauko. Sitten Aleksiksen tuttu ääni.

-Mä en oo kiinnostunu varatuista naisista. Mä tartten vaan pillua.

Nielaisin, kun myrkky suussani uhkasi puhkoa kitalakeni. Nainen, ilmeisesti Dahlia, nauroi flirttailevasti.

-Sä oot kamala. Iteki oot varattu. Mutta mäkin tarvin seksiä. Martti ei anna läheskään tarpeeks.

-Ehkä se johtuu siitä, että se on sua 35 vuotta vanhempi. Tuu tänne kulta. Haluutko sä saada vierasta aviovuoteessa vai muualla?

Uskaltauduin kurkistamaan nurkan taakse. Siellä näytti olevan suuri lasiterassi porealtaineen, lepotuoleineen ja ruokailuryhmineen. Aleksis oli porealtaassa Dahlian kanssa, mutta seisoi ja oli tarttunut naista kädestä. Lasiterassin oven oli pakko olla raollaan, kun kuulin niin selvästi parin keskustelun.

-Me-mennään tohon lepotuolille, Dahlia sopersi, kun Aleksis tarttui hänen toiseen suureen rintaansa ja nipisti nänniä.

-Sun naapurit kuulee, Aleksis virnisti varoittavasti.

-Ei…mä oon hiljaa, Dahlia lupasi.

Katsoin kuvotus ja raivo sisälläni kuplien, kun Aleksis  veti Dahlian altaasta, työnsi naista taaksepäin ja kaatoi tämän hoikan vartalon lepotuoliin selälleen. Hän tarttui naisen rintoihin, suuteli nopeasti suulle ja levitti naisen reidet. Sitten mies kuljetti kättään pitkin Dahlian vatsaa samalla, kun hän leipoi tämän toista rintaa ja imi toista.

Dahlia alkoi inistä. Näin, kuinka Aleksiksen käsi vaelsi naisen trimmattuun jalkoväliin ja alkoi hieroa klitorista. Dahlia alkoi huohottaa.

-Sä kostut kovasti, kulta. Ootko sä ollu kauan ilman?

-Joo. Siitä on jo viikkoja, Dahlia vaikeroi ja parkaisi, kun Aleksiksen sormi sukelsi hänen pilluunsa samalla, kun peukalo jatkoi liikettään naisen vaossa.

-Tuhma tyttö. Vieraissa ja vielä kotonaan, mies moitti matalasti.

En melkein voinut katsoa, mutta katsoin silti. Dahlian suuret rinnat paisuivat entisestään Aleksiksen suusta ja kädestä, hän vaikeroi niin että naapurit taatusti kuulivat ja hänen lantionsa kiemurteli aviomieheni käden hyväillessä hänen pilluaan. Nussiessa hänen pilluaan.

-Kato nyt mitä sä oot saanu aikaseks. Sun mehut vuotaa tälle kankaalle. Muistelepa sitte tätä, kun seuraavan kerran rentoudut tässä Martin kans.

-Ehkä…ehkä ne voi…pestä…, Dahlia huohotti silmät kiinni.

Aleksis levitti toisella kädellään naisen reisiä lisää ja runkkasi muutaman kerran silmät kiinni, ennen kuin kieritti kondomin kalunsa ympärille. Sitten hän painautui naisen ylle ja työntyi sisään. Dahlian suusta pääsi nautinnollinen naukaisu, ja kun Aleksis alkoi naida häntä nopeasti ja syvälle, hän alkoi ähkiä ja vaikeroida. Näin pitkät, punaiset kynnet pureutuneina miehen selkään, kuulin märän pillun litinän ja Aleksiksen raskaan hengityksen.

Mies puristi Dahlian toista rintaa kädellään ja puri hänen olkapäätään samalla, kun kiihdytti tahtiaan niin, että lepotuoli kirskui laatoituksen alla.

-Ah…ah…ah…ooooh, Dahlia voihki – jo niin äänekkäästi, että se saatettaisiin kuulla jopa Senaatintorilla.

Näin kuinka hänen säärensä alkoivat jäykistyä ja vartalonsa vapista tulevan orgasmin ansiosta ja katsoin Aleksiksen profiilia, joka oli kiristynyt omituisesta nautinnon ja kärsimyksen sekoituksesta. Hänen silmänsä olivat kiinni, eikä hän sanonut sanaakaan. Dahlia menetti hallintansa ja alkoi kiljua mielihyväänsä, ja hänen vartalonsa vääntyi Aleksiksen alla.

Aleksis ei kuitenkaan ollut valmis. Hän takoi ja iski vieraan naisen pilluun, puristi tämän rintoja, teki kaikkensa. Hänen kasvonsa näyttivät kiristyvän entisestään, hän irrotti otteensa Dahlian rinnoista ja nojasi sen sijaan lepotuolin reunoihin ja puristi silmiään kiinni entistä tiukemmin. Kun hän lopulta laukesi, hänen suustaan pääsi ähkäisy, ja hänen silmänsä rävähtivät miltei saman tien auki – ja hän peruutti nopeasti lepotuolilta huonosti peitelty inho kasvoilta paistaen.

Mies kiskaisi kondomin pois kalultaan, sulki sen ja nakkasi lattialle. Sitten hän sulki silmänsä ja hieroi kasvojaan kädellään. Hän näytti väsyneeltä ja hiukan…järkyttyneeltä.

-Se oli ihanaa, kulta, Dahlia henkäisi ja nousi lepotuolilla istumaan.

Aleksis ei sanonut sanaakaan, käveli vain ruokailuryhmän luokse, jolla huomasin nyt vaatepinon. Hän alkoi pukea nykivin liikkein ja tajusin sisälläni kiehuvasta vihasta huolimatta ihmeissäni, että mies oli lähdössä. Saman huomasi myös Dahlia.

-Ei sun tarvi lähteä. Meillähän on koko ilta aikaa, nainen liversi, mutta Aleksis ei lopettanut pukeutumistaan.

-Mä meen nyt. Mä muistin, että mulla on muuta menoa, mies vastasi tavanomaisen vakaalla äänellään.

Sitten hän lisäsi:

-Musta on parasta, että tää ei toistu.

Dahlia ilme muuttui loukkaantuneeksi ja vihaiseksi.

-Mitä tapahtui? Miksi sä oot tommonen? Itehän sä annoit sun yhteystiedot.

-Mä vaan muutin mun mieltä.

En tiedä, jatkuiko keskustelu, sillä näin Aleksiksen vetävän jo paitaansa päälle ja kiiruhdin äänettömästi talon etupuolelle. Ehdin tuskin Miniini, kun näin miehen tulevan pihasta kuin piru kannoillaan ja suuntavan omaan autoonsa. Paniikki velloi hetken rinnassani, kun mietin mistä voisin olla muka tulossa tähän aikaan illasta, jos Aleksis ehtisi ennen minua kotiin.

Ruokakauppa? Ruokakauppa. Voisin selittää, että olin halunnut jäätelöä tai jotain.

Käynnistin auton ja lähdin ajamaan kotiin. Vapisevin käsin.

____________________________

Kun saavuin kotiin jäätelöpakkauksen ja sipsipussin kanssa, oloni oli vihainen, turta ja lyöty.

Dahlian terassilla tapahtunut kohtaus pyöri päässäni kuin elokuva ja loppuun päästyään alkoi aina alusta. Jokainen kohtaus tuntui palaneen verkkokalvoilleni, mutta siitä huolimatta aivoni keksivät selityksiä.

Aleksis ei ollut näyttänyt kovin intohimoiselta. Hän ei ollut näyttänyt kovin innokkaalta. Hän oli näyttänyt itse asiassa siltä, kuin olisi pannut Dahliaa pelkkää velvollisuuttaan. Ja lopussa…häntä oli inhottanut.

Lopeta. Lopeta. Lopeta.

Yritin saada selittelevät, toiveikkaat ajatukset pysähtymään – turhaan. Työnsin jäätelön pakasteeseen, avasin sipsipussin ja kävin vaihtamassa ylleni yöpukuna käyttämäni topin ja sortsit. Ehdin tuskin keittiöön takaisin, kun ovi kolahti. Itse asiassa se pamahti sellaisella voimalla, että kerrankin se kuului painuvan lukkoon kertarysäyksellä.

Terästin itseäni kohtaamiseen, kävelin jääkaapille ja otin itselleni oluen. Vilkaisin nopeasti Aleksista. Hänen ilmeensä oli ärtynyt ja ahdistunut yhtä aikaa, ja jos olisin ollut jonkinlaisessa hallitussa mielentilassa, olisin ehkä osannut varoa.

Valitettavasti minä en ollut, enkä osannut.

-Oliko kivaa?, kysyin ivallisesti.

-Mitä?, Aleksis kysyi nopeasti ja kuin varuillaan ja sanoi sitten:

-Anna mullekin.

Työnsin olutpullon miehen käteen ja kysyin sitten huolettoman kuuloisesti:

-Millanen se Arsi on? Osaako se pitää salaisuuksia? Musta vähän tuntuu, että se kattelee mua sillä silmällä ja mä…hmm…se vaikuttaa mukavalta kaverilta.

Uskoin sohivani ilmaa, mutta yritin silti. Arsi oli Aleksiksen sinkkukaveri. Hän oli erään pienpanimon omistaja ja olin huomannut hänen silmäilevän minua tiettyyn tapaan, vaikka hän olikin yrittänyt peitellä kiinnostustaan.

Aleksis näytti siltä kuin häntä olisi motattu naamaan. Voitonriemu kihahti päähäni ja lisäsin:

-Ja onhan se hyvännäköinenkin omalla tavallaan. Ties vaikka meistä tän sopimuksen päätyttyä vois tulla jotain oikeeta…

-Se nyt kattelee kaikkia hyvännäköisia naisia. Sä et mun kavereita ala panemaan, Aleksis ärähti ja hörppäsi oluttaan.

-Miksen?, minä ihmettelin ja lisäsin:

-Siis mähän kysyn sulta just siksi, että mä tietäisin, millanen se Arsi on ja voisko siihen luottaa. Mä tietty voin kertoa, että tää on vapaa suhde ja silleen.

Aleksis kiersi ruokapöydän ja käveli aivan kiinni minuun. Hänen silmänsä putosivat pienelle yöpuvulleni, ahmivat vaaleaa ihoani, hyväilivät pienen topin ja sortsien peittämää vartaloani, ja vastentahtoinen himo puski jokaisesta ihohuokosestani. Mies ei ollut tietääkseni koko avioliittomme aikana katsonut minua niin pitkään, mutta muistutin itseäni ja naurettavan heikkoa ruumistani siitä, mitä juuri olin nähnyt.

-Ei.

-Sä oot just ollu nussimassa toista naista, ja mä en saa käydä vieraissa niinkö? Niinkö tää sopimus toimiikin?, tivasin vihaisesti.

Aleksiksen ilme venähti, mutta hän piilotti sen nopeasti hänelle tyypillisen rautaisen rauhallisuuden alle. Hän aukaisi suunsa, ja hänen kätensä nousi käsivarrelleni. Minä puistin käden nopeasti pois.

-Irti. Heti.

-Sä et makaa Arsin kans, Aleksis murisi.

-Okei. Sitten mä makaan jonku muun kans. Ja pian. Mä oon viivytellykki tässä ihan liian kauan, kun mä oon joutunu järkkään yksin ruokaa täällä kotona, kun on vieraita rampannu koko ajan, ja sä oot aina myöhässä. Töiden tai jonkin muun takia. Älä ihmettele, jos mä en tuu joka ilta heti töiden jälkeen kotiin.

-Ootko sä muka ite tehny ne ruoat, jotka täällä on ollu tarjolla?

Olin ollut jo valmiiksi raivoissani, mutta nyt kaikki yksinäiset illat ja turhat yritykseni kommunikoida Aleksiksen kanssa kasvattivat vihani ekspotentiaaliselle tasolle ja paljon mustempi, synkkä kauna pulppusi suoniini.

-MISTÄ VITUSTA SÄ LUULIT, ETTÄ SE RUOKA TULEE? TAI SE PASTA MITÄ MÄ SULLE TARJOSIN?, ärjäisin niin, että Aleksiskin hätkähti.

Mies nielaisi ja perääntyi askeleen.

-En mä tiedä. Ehkä pitopalvelusta tai valmiina jostain…, hän mutisi ja hörppäsi kiusaantuneen näköisenä oluttaan.

-Pitopalvelusta, toistin miltei hysteerisenä ja jatkoin:

-Jos sä viittisit oikeesti olla mun kans sekuntiakaan ja yrittää tutustua muhun ees sen verran, että joku vielä kuukausien päästä uskoo, että tää avioliitto on totta, niin sä tietäisit, että mä tykkään kokata. Mä oon hyvä kokkaamaan. Mä en vaan lämmittele tai tilaa pitopalvelua joka paikkaan.

Aleksis näytti kerrankin olevan poissa tasapainosta, ja nautin tilanteesta niin, että minua melkein huimasi.

-Osaatko sä kokata? Sä oot  saattanu syntyä Jakiksessa, mutta sulta on sellaset taidot tainnu unohtua, kun sä oot ollu isoa johtajaa jo niin helvetin kauan, valutin niin hunajaisesti, että Aleksis peruutti toisen askeleen.

-Mulla ei oo aikaa…, mies aloitti.

-Ei tietenkään. Mutta sulla on aikaa panna muita naisia sen sijaan, että sä viittisit edes yhden illan yrittää tutustua muhun!, ärähdin.

-Se kuuluu meidän sopimukseen!

-Niin kuuluu. Mutta niin kuuluu sekin, että me näytetään oikeilta! Ei kukaan usko meitä, jos sä et edes tiedä, että mä osaan kokata!

Aleksis sulki hetkeksi suunsa, ja itsepäinen ilme nousi hänen kasvoilleen.

-Ei kokkaaminen susta mitään maijameikäläistä tee, Aleksis sanoi kylmästi.

-Mitä helvettiä tuo oli tarkoittavinaan?, tuiskaisin takaisin.

Aleksiksen silmät kapenivat ja hän alkoi latoa sellaisia asioita päin naamaani, joita en koskaan ollut osannut kuvitellakaan. Joita en koskaan ollut kuvitellut kenenkään ajattelevan tai sanovan minusta.

-Sitä mitä sä oot. Sä teet muka töitä kirjastossa johtajana, mutta anna mä arvaan. Toivolla oli jotain tekemistä sen kans, että sä oot siinä asemassa ton ikäsenä. Sä teet töitä, kun sä kuvittelet, että se lähentää sua tavalliseen rahvaaseen ja todelliseen maailmaan. Oikeesti sä harrastelet. Sä varmaan pyörittelet päivät pitkät kynää sun hyvinhoidetuissa sormissa sun toimistossa sillä aikaa, kun muut hoitaa oikeat duunit. Sun ei tarttis tehdä töitä päivääkään, mutta sä haluut esittää joviaalia ja maanläheistä ja ennen kaikkea kulturellia. Ja onhan se mukava tapa tavata niitä sun luovia ihmisiä, joita sä niin kauheesti arvostat. Arvostaisitko sä sun köyhiä taiteilijapoikaystäviä niin paljon, jos sulla ei itellä olis niin paljon rahaa, että sun ei tarvi huolehtia siitä, mitä parisuhteen mies tuo taloon? Vai arvostatko sä niitä just siksi, kun niitä on sun rahavarannoilla helppo päällepäsmäröidä? Ootko sä koskaan yrittäny pärjätä pelkällä kirjastonjohtajan palkalla edes yhtä kuukautta? Ootko? Tiedätkö sä ees sun nettopalkan, ja mitä sillä saa? Sillä mä tiedän. Sun alalla tienaa huonommin kuin opettaja, vaikka koulutus olis minkälainen, ja mitään vitun tuliteriä Mini Coopereita sillä palkalla ei hankita.

Aleksis ei ollut puhunut minulle menneinä viikkoina kertaakaan niin monisanaisesti ja pitkään. Tuijotin miestä uskomatta kuulemaani ja polttava mielipaha väänsi vatsaani niin, että voin melkein pahoin. Kyllä minä tiesin, että olin etuoikeutettu ja varmaan hemmoteltukin –  ja että minulla ei olisi ollut varaa moniin asioihin, joita taustani minulle turvasi, mutta että Aleksis ajatteli…vaikka olihan hän tietyissä asioissa oikeassa. En ollut koskaan pärjännyt pelkällä kirjastonjohtajan palkalla, enkä ollut koskaan ajatellut, mitä tarkoittaisi, jos joutuisin elämään sillä – varsinkin, jos olisin liitossa, jossa mieheni ei tienaisi käytännössä mitään. Lauttasaaren asuntokin oli ollut isäni omistama sijoitusasunto, josta olin maksanut vain hyvin nimellisen vuokran.

Mutta työpaikkani olin ansainnut itse. Olin ollut samassa työpaikassa pitkään, tehnyt töitä kovasti, ja kun johtajan paikka oli pari vuotta aiemmin auennut, isälläni ei ollut ollut mitään tekemistä valintani kanssa. Olin ahkera, tein töitä koko ajan myös tiskin takana, osallistuin tapahtumien ideointiin ja toteuttamiseen, enkä ikinä, ikinä, kuvitellut harrastelevani. Pidin työtäni tärkeänä, mitä se olikin – monilla eri tavoilla.

Mieleni teki kuristaa Aleksis, mutta aiemmin väkisin pois pakottamani vihan ja surun kyyneleet uhkasivat puskea silmistäni ja peruutin olohuoneen puolelle ja valahdin sohvalle istumaan.

-Mitä nyt? Osuiko liian lähelle?, Aleksis kysyi takaani omahyväisellä äänellä ja rojahti sitten nojatuoliin.

Aloin puhua värittömällä äänellä kuin robotti, tajuamatta edes itse, että tein niin.

-Kiitos, kun mä sain viimein tietää, mitä sä musta ajattelet. Mutta tiedokses. Mun isällä ei oo mitään tekemistä mun työpaikan kans. Mä menin jo opiskeluaikana siihen kirjastoon töihin ja sain paikan kirjastonhoitajana heti kun valmistuin. Johtajan paikkaan ei hakijoita ollu paljon ja mä olin paras. Mä en pyörittele kynää tai teeskentele. Mä oon valmistellu viime viikot senioripäiviä maanantaisin. Ääneen lukua ja sit ne saa seurustella tauoilla…maahanmuuttajille simppeleitä suomen kielen juttuja….tietoa Suomesta…nuorten fantasiailtoja…kehitysvammaisten vierailuja…runoiltoja…Harry Potter -viikkoja lapsille. Sinne tulee sellasiaki lapsia, jotka ei muuten lukis. Me ollaan tehty…tehty…sieppejä…Hedwigejä kattoon…semmoisia, joilla on oikeat höyhenet ja kaikki, Tylypahkan kutsukirjeitä, lajitteluhattu…

Kurkustani pääsi pieni, inhottava nyyhkäys.

-Tupatestejä…ja okei, mä en oo yrittäny pärjätä kirjastonjohtajan palkalla, mutta mä lupaan yrittää seuraavat puoli vuotta. Musta mun työ on tärkeetä. Jos sä antaisit mulle mahdollisuuden…puhuisit ees mun kans niin sä tietäisit, että…

Käänsin pääni pois, vaikka tiesin miehen taatusti jo huomanneen poskilleni kierähtäneet kyyneleet.

-Isla…, Aleksis aloitti, mutta en voinut katsoa mieheen.

Minä en jaksaisi tänään enempää. Minusta tuntui, kuin minut olisi jauhettu lihamyllyn lävitse ja tuska jyskytti joka solussani. Minun oli päästävä pois. Heti. Sillä siunaamalla.

Nousin nopeasti sohvalta ja kävellessäni kohti huonettani kuulin Aleksiksen askeleet perässäni.

-Isla…

Paukautin oven selkäni takana kiinni ja ryhdyin pakkaamaan. Jos aioin pärjätä kirjastonjohtajan palkalla, kuten olin luvannut, minulla ei ollut varaa hotelleihin. Mutta minun oli päästävä pois ja siihen kävisi loistavasti yksi paikka, jossa ei tähän aikaan vuodesta käynyt juuri kukaan koskaan. Koskisen tila.