SOPIMUS 1

Makasin Lassen vuoteessa alastomana ja suustani pääsi pieniä, tyytyväisiä huokaisuja. Miehen kiharat ruskeat hiukset kutittivat rintakehääni, kun hän suukotti rintojani ja nuolaisi aika ajoin. Levitin sääriäni ja kutsuin häntä sanoitta lähemmäs. Hänen kätensä siveli reittäni, hänen huulensa nousivat kaulalleni ja kuulin hänen sopertelevan korvaani:

-Tää on kuin runoutta, rakas. Taikaa.

Upotin sormeni Lassen hiuksiin ja mutisin:

-Pane mua.

Lasse nousi hetkeksi kyynärpäidensä varaan ja hänen sinisenvihreät silmänsä loistivat kiihkosta. Hän suuteli minua, silitteli rintaani ja alkoi hivuttautua hitaasti sisääni. Olin liukas ja kiihottunut. Ja rakastunut. Niin rakastunut. Vartaloni värähteli, kun miehen kulli työntyi yhä pidemmälle ja kiersin sääreni Lassen lantion ympärille.

-Voi Isla, tää on kuin aurinko ja kuu yhtä aikaa, päivä ja yö…, Lasse henkäili ja suljin silmäni.

Lasse oli taiteilija, enkä yrittänytkään ymmärtää hänen mielikuviaan seksin aikana. Sen sijaan puristin häntä lähemmäs ja kehotin:

-Nopeammin.

Mies suuteli kaulaani ja silitti tummanruskeaa polkkatukkaani.

-Aina niin kärsimätön…nautitaan…ennemmin…

En kuullut enää, mitä Lasse puhui. Työnsin lantiotani häntä vasten ja melkein pakotin hänet liikkumaan päälläni nopeammin. Hänen kalunsa työntyi sisääni paksumpana, hänen kätensä puristi rintaani. Orgasmi alkoi kasvaa sisälläni kuin maasta työntyvä kasvi. Pilluni sykähteli ja puristin miestä tiukemmin sisääni. Sisälläni kasvava verso paisui, kiertyi ja puhkesi lopulta kukkaan. Voihkaisin nopeasti ja terävästi, kun nautinto välähteli jalkovälissäni ja kulki pitkin vatsaani.

Lasse huohotti jo äänekkäästi nautinnollisesti kaartuvan vartaloni päällä ja hän mutisi jotain selittämätöntä. Pitelin miehestä kiinni ja lopulta hänkin korahti ja laukesi pitkään ähisten.

Lepäsimme sängylläni pitkän hetken sylikkäin, ja sitten Lasse sanoi:

-Se oli ihmeellistä, rakas. Mä toivoisin, että…

Lassen ääni häipyi ja hän katsoi minua valloittavilla suurilla silmillään harvinaisen vakavasti.

Sisälläni läikähti hento toivo. Pyytäisikö mies viimein, että muuttaisimme yhteen? Hän voisi hyvin muuttaa luokseni. Vai ehkä…voisiko hän pyytää minua kihloihin? Olimme kuitenkin seurustelleet jo kohta vuoden ja tunnustaneet rakkautemme kymmeniä kertoja.

-Niin?, kysyin henkeäni pidätellen ja riemukas odotus selkäpiitäni pitkin juosten.

-Mä lähden Willin kans New Yorkiin. Nää suomalaiset piirit ei ehkä ymmärrä mun taidetta, mutta Nykissä on isommat markkinat ja tsänssit päästä tosi pitkälle.

Yritin niellä karvasta pettymystäni ja kuulostaa pirteältä ja kannustavalta:

-Totta kai. Mutta et sä parissa viikossa siellä ehdi mitään, jos sulla ei oo näyttelyä valmiiksi sovittuna. Vai onko sulla? Sehän olis hienoa…

-Ei, ei kulta. Mä lähden pysyvästi. Se on mun unelma.

Pettymykseni muuttui vatsassa kirveleväksi suruksi, sitten suuttumukseksi ja työnsin Lassen kauemmas. Nousin sängyssä istumaan ja kysyin kipakasti:

-Eikö mun pitäny olla sun unelma?

-Totta kai. Mutta sä oot toteen käyny unelma ja kylhän me voidaan tavata. Sä voit tulla käymään useinki…Sitä mä toivonki. Että sä tukisit mua tässä.

Mieleni teki läimäistä Lassea, mutta pakottauduin sanomaan rauhallisesti:

-Kyllähän mä tuen. Mutta mulla on töitä. Mä en voi rampata New Yorkissa jatkuvalla syötöllä.

-Mut sun perheellä on rahaa. Sulla on rahaa. Mehän voitais hyvin muuttaa yhteen New Yorkissa…

Katsoin Lassea uskomatta korviani. Oliko tämä ollut hänen taka-ajatuksensa koko ajan? Että minä lähtisin matkaan mesenaatiksi ja hylkäisin työni, jota rakastin. Perheeni, jota rakastin – sen omituisuuksista huolimatta. Sitten mieleeni juolahti, ettei Lassen olettamus ollut kovin kaukaa haettua. Miehellä oli tapana saada monenlaisia päähänpistoja, ja minä olin aika usein tempautunut niiden mukaan. Maksanut hotelleja, vuokrattuja veneitä, ravintolaillallisia ja seurannut häntä kuunvalossa pitkin Nuuksion kansallispuistoa ja melkein eksynyt.

Olin kammottavan loukkaantunut, sydämeni tuntui puristuneen jäiseksi kuulaksi ja tunsin, kuinka itku alkoi tehdä tuloaan. Tämä oli niin tyypillistä minun seurustelusuhteilleni. Lyhytaikaisia kohtaamisia, jotka päättyivät aina ennemmin kuin myöhemmin. Aiemmin en ollut välittänyt niin kauheasti. Pidin seksistä, enkä ollut ajatellut tulevaisuutta kovinkaan vakavasti, mutta Lasse oli saanut minut toivomaan…ja kun olin jo 29-vuotias, olin alkanut yllättäen haikailla jonkin pysyvämmän perään.

-Mä en lähden mihinkään New Yorkiin. Ja koska sä oot edes menossa?, totesin kireällä äänellä.

Lasse ymmärsi sentään näyttää nololta.

-Ylihuomenna. Mä…anna anteeks Isla, mutta mä en osannu..jotenki tuntu vaikeelta kertoa tästä. Sä oot mulle niin tärkee. Tosi tärkee. Rakas ja muusa ja…

-Lopeta toi vitun lässytys, sihahdin miehelle vihaisesti todennäköisesti ensimmäistä kertaa suhteemme aikana.

Sitten lisäsin:

-Ja ulos mun sängystä.

_____________________________

Kuukausi myöhemmin yritin selviytyä Helsingin iltapäivän ruuhkassa kohti vanhempieni merenrantakotia Kuusisaaressa. Oli aurinkoinen huhtikuun päivä, ja kaupunkilaiset olivat ilmeisesti lähdössä kuka minnekin viettämään varhaista, kaunista kevätpäivää. Minäkin olisin iloinnut, jos olisin ollut menossa yksinkertaisesti nauttimaan äitini ja isäni suuresta pihasta ja kauniista maisemasta, mutta äitini oli saanut päähänsä järjestää suurehkot kekkerit hänen ja isän 30-vuotishääpäivän kunniaksi.

Talo ja piha olisi täynnä sukulaisia, isän bisnestuttavia  ja äidin ystäviä tämän missi- ja juontajauran ajoilta, eikä sen kaltainen sirkus kiinnostanut minua sillä hetkellä lainkaan. Minulla ei ollut ollut aavistustakaan, mitä ostaa lahjaksi parille, jolla oli jo kaikkea, joten olin päätynyt hankkimaan lahjakortin ylelliseen day spahan. Äiti saisi isän ainakin kerran kanssaan paikkaan, joka kiinnosti häntä itseäänkin.

Kun viimein saavuin pihaan, pihatie ja katu olivat jo autoja täynnä ja parkkeerasin alistuneena sakkopaikalle. Tarkistin auton peilistä meikkini. Ystäväni sanoivat aina, että ulkonäköni perusteella minua olisi voinut luulla tulisieluiseksi taiteilijaksi eikä pienehkön helsinkiläisen kirjaston johtajaksi. Paksut, suorat hiukseni oli leikattu kleopatramaiseen polkkamalliin ja otsatukka laskeutui tummina kaartuvien kulmien ylle. Silmäni olivat suuret ja tummansiniset ja kasvoni kapeat ja kalpeat. En ollut perinteisellä tavalla kaunis, mutta vartaloni oli pitkä ja hyvinmuodostunut, ja äitini olikin yrittänyt painostaa minua nuorempana mallimarkkinoille.

Olin kuitenkin jo alle parikymppisenä tiennyt täsmälleen, että itseni esitteleminen valokuvissa tai lavalla oli vihoviimeinen asia, mitä toivoin. Kun olin sitten päättämättömyyksissäni – ja siksi että rakastin kirjoja – valinnut opiskelualakseni informaatiotieteen, äitini oli pillahtanut itkuun. Eikä kyseessä ollut ollut pieni nyyhkäys vaan vesiputousmainen, hysteerinen kohtaus.

-Minun tyttäreni! Sä voisit tienata JA tavata oikeita ihmisiä mallin uralla ja sä alat kirjastonhoitajaksi! Piiloudut jonki arkiston nurkkaan!

-Mikään ei takaa, että mä menestyisin mallina. Enkä mä haluu malliksi, olin vastannut itsepäisesti.

-Mun suhteet takaa sulle mitä vaan!

-Mä en haluu hillua vanhojen tai uusien Miss Suomien kans, ja mitä niitä muita nyt on!

Siinä kohtaa äitini silmät olivat siristyneet ja hän oli sähissyt:

-Mä oon entinen Miss Suomi. Mitä vikaa siinä on?

Riita oli lähtenyt käsistä kuin villiintynyt hevosvaljakko, ja välejämme oli ollut vaikea korjata, vaikka en mielestäni ollut sanonut mitään loukkaavaa. Ainakaan sen yhden varomattoman kommentin jälkeen. Silitin kirkkaansinisen, yksinkertaisen kotelomekkoni helmaa ja pakotin itseni autosta ulos.

Lasse käväisi mielessäni ja rintaani ahdisti. Minulla olisi ollut paljon hauskempaa, jos hän olisi ollut mukanani. Mies lähetti aika ajoin tekstiviestejä, mutta ensimmäisten päivien jälkeen ne olivat alkaneet harventua, ja minä olin saanut nuolla haavojani ja nieleskellä hylättyä ja pahaa oloani samalla, kun olin suunnitellut lastenosaston tapahtumia, paikallisten opiskelijoiden taidenäyttelyä ja hoitanut normaaleja päivittäisiä työtehtäviäni.

Ovi asuntoon oli auki ja vastailin tervehdyksiin pakotettu hymy huulillani. Väistin taitavasti isotätini, joka tuomitsi naisten työssäkäynnin varsinkin, jos se ei ollut taloudellinen pakko. Hän paasaisi minulle asiasta vähintään puoli tuntia, jos jäisin kiikkiin. Hilpaisin nopeasti sivuun, kun havaitsin äidin oikein todella pinnallisen ja jos aivan suoraan sanottiin – kanamaisen – ystävättären, joka oli kai jokin perintöprinsessa 1980-luvun lopulta. Näin veljeni Iston parin autoilla ja veneillä itsetuntojaan paisuttavan ystävänsä kanssa ja kuulin jo kaukaa sanan Porsche. Ja sitten Ferrari.

Huokaisin ärtyneenä ja katselin ympärilleni. Lopulta näin äidin ja isän terassilla. Marssin sinne suorinta tietä kieltäytyen samppanjalasista ja tervehdin molempia halaamalla.

-Oikein kaunis mekko, äitini kehui vilpittömän kuuloisesti ja lisäsi:

-Sopii sun väreihin.

-Joo. Kiitos, vastasin vähän varuillani.

Minulla oli välillä tapana käyttää paikallisten käsityöläisten värikkäitä koruja ja vaatteita, jotka eivät edustaneet äidin mielestä korkealaatuista designia ja halusin lopettaa keskustelun vaatteista lyhyeen.

-Onnea nyt merkkipäivän johdosta, heläytin nopeasti ja työnsin lahjakortin äidin käteen.

-Tällä sä saat isän pakotettua yhdessä jonneki mistä sä tykkäät, lisäsin sitten ja vilkaisin isääni.

Olin perinyt väritykseni äidiltäni, mutta kasvonpiirteeni vaalealta ja jo harmaantuneelta isältäni. Isän vihertävät silmät välähtivät kiusoittelevasti ja hän sanoi:

-Älä vaan sano, että ne on jotku paikat muotiviikoille.

-Ihanaa, kiitos Isla, äiti sirkutti vierestäni.

-Me päästään yhdessä day spahan. Vielä Helsingin parhaaseen.

Isäni huokaisi kärsivän kuuloisesti, mutta sipaisi äitini käsivartta hellästi. Sellaisina hetkinä minä kadehdin heitä. Äiti osasi olla hankala ja isä suorastaan mahdoton, mutta he tuntuivat yhä rakastavan toisiaan aidosti. Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin takaani lisää saapuvien vieraiden hälinää ja katsoin taakseni.

Serkkuni Silja oli juuri pujottautumassa ihmisten joukosta sulhasineen kohti äitiä ja isää. Hän oli menossa pian naimisiin. Hääpuheita minä en kestäisi. En niin pian Lassen jälkeen.

-Mä haen samppanjaa. Jutellaan myöhemmin lisää, töksäytin vanhemmilleni ja pingoin poispäin sekä Siljasta että samppanjatarjottimesta, pihalle.

Silmäilin hetken ympärilleni pihamaalla, jota kai olisi voinut kutsua jopa puutarhaksi ja näin sitten Aleksiksen istuvan talon parvekkeen alla, varjossa. Ja yksin – luojan kiitos. Silmäsin miestä lyhyesti ja purin poskeeni, etten olisi nauranut ääneen.

Aleksis näytti pysyneen uskollisena tyylilleen juhlista huolimatta. Taas. Hänen karhumainen, suuri vartalonsa oli puettu siisteihin farkkuihin, musta Iron Maiden-paita pingottui mahtavan leveille hartioille, ja mies oli heittänyt iänikuisen, ruskean nahkarotsinsa viereisen puutarhatuolin selkänojalle.

Aleksis oli perheemme olutpanimon operatiivinen johtaja. Hän oli tullut taloon 24-vuotiaana ilman hienoja tutkintoja ja takanaan vain muutama vuosi työkokemusta toisen panimon tuotannossa. Parissa vuodessa hän oli edennyt tuotannon tiimipäälliköksi ja kymmenen vuotta myöhemmin hän vastasi käytännössä kaiken toiminnan johtamisesta.

En tuntenut Aleksista pintaa kummemmin, sillä kävin panimolla harvoin ja lähinnä vain hallituksen kokouksissa, eikä mies ollut mikään moottoriturpa tai seurapiirihai. Pidin hänestä kuitenkin jo siksi, että hän uskalsi uhmata liikemaailman kirjoittamattomia sääntöjä ja sai esimerkiksi äitini epätoivon partaalle edustustilaisuuksissa.

-Oli sillä raukalla jokin pikkutakki tällä kertaa, mutta se ratkesi kesken illan olkapäästä. Sen miehen pitäis teettää vaatteensa. Se näyttäis upealta räätälöidyssä puvussa, äitini oli minullekin kerran vaahdonnut.

Siinä äitini oli oikeassa, tuumin, kun kävelin Aleksista kohti. Mies tuskin löysi vaatteita helposti ruumiinrakenteensa takia. Hän ei ollut mahdottoman pitkä – ehkä 185-senttinen – mutta hän vaikutti jättiläiseltä pitemmänkin miehen vierellä järkälemäisen vartalonsa ansiosta. Aleksis ei ollut mistään kohtaa ylipainoinen, mutta hän oli lihaksikas, leveä, vahva, raavas…

Vatsaani kiertyi outo solmu, sitten toinen, kolmas ja henkäisin kärsimättömästi. Kyllä, Aleksis oli varmasti haluttava monen naisen mielestä, mutta minä en ollut koskaan välittänyt liikemiehistä. Olin tietenkin pistänyt merkille hänen vartalonsa ennenkin kuten varmasti jokainen terve nainen, mutta se oli vain pinnallista ihailua. Vähän kuin katsoisi äärimmäisen maskuliinista taideteosta.

-Hei!, tervehdin saapuessani puutarhan nurkkaan.

Aleksis nosti katseensa jostain buutsiensa suunnasta ja katsoi minua ilmeettömällä, vakavalla tavallaan. Hänen silmänsä olivat kauniin kullanruskeat ja tukkansa kuriton, miltei musta pehko, joka olisi pitänyt leikata arvioni mukaan ainakin kolme kuukautta sitten. Olin joskus miettinyt, oliko miehessä ulkomaalaista verta, niin epäsuomalaisen näköinen hän oli. Hänen kulmansa olivat voimakkaat, kuten kaikki hänen piirteissään, poskipäänsä leveät ja korkeat, nenänsä suuri ja suora, ja jos hänessä jotain hienostunutta oli, se oli hänen leveä, kaunismuotoinen suunsa.

-Moi, mies vastasi ja minusta tuntui, etten ollut aivan tervetullut.

-Ootko sä pakosalla?, virnistin Aleksikselle – ja pitkästä aikaa aivan aidosti.

-Onko se niin ilmiselvää?, Aleksis murahti ja pyöritteli lasiaan, jossa näytti olevan kokista.

-No tää on pihan kauimmainen nurkka, ja sä oot parkkeerannu vielä niin, että sä oot ton tuijan takana.

-Hienosti päätelty. Oliko sulla mulle jotain asiaa? Mä nimittäin voisin olla ihan rauhassa ja lähteä täältä sitten hel…hiiteen.

Kohotin kulmiani. Aleksis oli vaitelias ja vakava, mutta pahantuulinen hän oli harvoin. Tietääkseni. Minun oli myönnettävä, että tietoni miehen luonteesta olivat lähinnä toisen käden tietoa. Päätin hiukan kiusata Aleksista.

-Ooksä saanu palautetta sun Maiden-paidasta? Se sun kyllä täytyy niellä, kun se sattuu pistään silmään aika…

-Voi jeesus. Aivan ku mä piittaisin hevonvittua, mitä joku mun kuteista sanoo, mies melkein ärähti.

-Okei okei. Sulla on huono päivä. Mä lupaan istua ihan hiljaa. Saat murjottaa rauhassa, ilmoitin iloisesti ja vedin toisen puutarhatuolin pöydän vastapäiseltä puolelta.

Aleksis henkäisi kärsimättömästi ja mulkaisi minua kuin olisin ällöttävä rupikonna. Katsoin ihmeissäni miehen profiilia, mutta suljin suuni ja pidin sanani. Sille en kuitenkaan voinut mitään, että sormeni naputtelivat pöydän pintaa, ja silmäni vahtivat Aleksiksen ilmettä kuin haukka. Ei kulunut minuuttiakaan, kun mies huokaisi, sotki tukkaansa entisestään suurella kourallaan ja sanoi:

-Lopeta.

-Mitä? Mä en sanonu mitään.

-Ei sun tarttenu. Toi on ärsyttävämpää kuin jos sä pakottaisit mua small talkiin.

-Small talk voi olla monia eri asioita. Sä osaat varmasti puhua Bruce Dickinsonista ja siitä, kuinka kestävää materiaalia nahka on. Kuinka vanha toi takki on?

Aleksis ähkäisi ja katsoi minua kuin uskomatta korviaan.

-Te ootte samanlaisia koko sakki. Mä saan ihan tarpeeks muka hienovaraisia vihjeitä mun pukeutumisesta sun äidiltä ja veljeltä. Mä en tartte niitä sulta, Aleksis laukoi.

-Ei se ollu mikään vihje. Se oli vaan esimerkki small talkista, vastasin tyytyväisenä ja jostain syystä huomattavasti piristyneempänä kuin vielä kymmentä minuuttia aiemmin.

-No. Sun ei tartte huolehtia mun rotsista eikä puheista. Mä vaihdan työpaikkaa muutaman kuukauden päästä. Pidän sitä ennen lomaa, joten mulla on enää pari kuukautta jäljellä.

Olin juuri nojannut tuolillani taaksepäin niin, että taiteilin pystyssä kahden taaimmaisen jalan varassa, ja olin lennähtää yllätyksestä selälleni.

-Mitä! Miksi?, suustani pääsi, ennen kuin ehdin estää.

Eiväthän Aleksiksen uravalinnat tietenkään olleet minun asiani, ja hän oli ollut kauan firmassamme. Olin vain ajatellut…niin, minä ja aika moni muu hallituksessa oli ajatellut, että Aleksis nousisi toimitusjohtajaksi isän jälkeen. Siinä samassa vatsanpohjaani kouraisi pahaenteisesti, ja ennen kuin ajatus ehti aivan kirkastua, Aleksis vastasi tasaisesti:

-Mulla ei ehkä oo paljon koulutusta, mutta siivoojaksi mä en rupee.

-Mitä sä tarkoitat?, kysyin, vaikka arvelin jo tietäväni, mistä oli kysymys.

-Mä en jää selvittään sun veljes sotkuja.

-Mutta eihän Isto…eihän siitä oo puhuttu ees hallituksessa ja isä…ei se oo sanonu, että se jää eläkkeelle…

Aleksis kääntyi katsomaan minuun ja siinä samassa sain tietää ainakin yhden syyn siihen, miksi mies osasi olla vakuuttava puhumatta paljoa. Hänen katseensa oli niin terävä, että se olisi voinut puhkoa rekka-auton renkaat.

-Mä kysyin sun isältä suoraan. Se on nyt vihjaillu eläkkeelle jäännistään vuoden toista ja mä kysyin suoraan, onko mulla saumaa toimariksi. Ei oo.

Minun ei tarvinnut kysyä miksi. Olin väitellyt asiasta isän kanssa vanhempieni luona käydessäni useampaan otteeseen aivan teoreettisella tasolla. Isän mielestä firman johdon piti pysyä tiukasti perheessä. Minä olin eri mieltä.

En ollut ajatellut Aleksista tai ketään muutakaan – vain sitä, että Istosta ei kerta kaikkiaan ollut johtajaksi. Hän oli lämmin, antelias ja hauska, mutta myös nautinnonhaluinen, lyhytjänteinen ja vaikutuksille altis. En tietenkään ollut haukkunut veljeäni avoimesti isälleni, mutta kehottanut häntä vakavasti miettimään suvun ulkopuolisen henkilön ottamista johtoon. Olin uskonut isän tulleen järkiinsä, kun veljeni suoritukset myynnissä olivat jatkuvasti korkeintaan keskinkertaisia ja isä oli itse sanonut, että Isto raahautui töihin melkein aina myöhässä.

-Mutta eihän Isto voi…sehän pärjää nippa nappa myynnissä! Isän täytyy aatella jotakuta muuta!, kysyin jo kauhuissani ja lojaliteettini perhettäni kohtaan täysin menettäneenä.

Tässä ei ollut kyse pelkästään johtajan penkistä. Tässä oli kyse myös hallituksen puheenjohtajan penkistä. Firman tulevaisuudesta. Ja minunkin taloudellisesta turvastani, myönsin sitten itselleni.

-Ketä sitten? Ei oo ketään muuta. Sä ja Silja ette oo alalla ollenkaan ja sun setä on kuollu. Toivo sanoi, että se koulii kyllä Istosta liikemiehen, Aleksis lateli ivallisesti ja päästi sitten syvän, ilottoman naurunröhähdyksen.

-Koulii…, toistin järkyttyneenä.

Monia asioita saattoi koulia, mutta Istosta olisi yhtä helppo koulia toimitusjohtaja kuin savolaisesta savupirtistä Versailles’n palatsi. En voinut uskoa, että isä saattoi edelleen olla niin jääräpäinen ja…ja…tyhmä. Tyhmä, ajattelin äimistyneenä.

-Se sanoi, että mä en oo perhettä. Että jos olisin, paikka olis heti mun. Mutta perheyritykseen ei voi sen mukaan ottaa vierasta, jos oma poika on tarjolla.

Istuin hetken aivan hiljaa ja kuulin Aleksiksen kysyvän:

-Et sä olis sittenki kiinnostunu liike-elämästä? Etkö sä oo joku kirjaston johtaja? Ei se ainakaan huonompi vaihtoehto oo kuin…

Mies rykäisi ja sulki suunsa, ennen kuin ehti loukata työnantajiansa enempää.

-En mä tietenkään…voi luoja, voihkaisin ja yritin sitten kerätä itseäni.

En olisi todellakaan tarvinnut näitä uutisia juuri nyt, vielä kun olin toipumassa suhteesta, jota olin kuvitellut elämäni rakkaudeksi.

-Mihin sä oot menossa?, kysyin sitten hajamielisesti, kun koetin keksiä epätoivoisesti ratkaisua ongelmaan, johon ei ollut ratkaisua.

Aleksis mainitsi suuren, kansainvälisen juoma-alan yrityksen.

-Mä meen osastonjohtajaksi. Mä en välittäis ylikansallisesta suuryhtiöstä, mutta siellä ei sentään oo väliä sillä, kelle on sukua. Ainakaan samalla tavalla.

-Ne voi pakottaa sut pitään pukua, en malttanut olla kuittaamatta huonoista uutisista huolimatta.

-Mä teen niin hyvää jälkeä, että mä pukeudun vaikka toogaan, jos mä haluun, Aleksis vastasi rauhallisesti.

Tirskahdin, kun ajattelin Aleksiksen valtavaa vartta lakanaan kiedottuna.

Puhelimeni kilahti, ja otin sen laukustani esiin aivan tavan vuoksi. Facebook-päivitys, huomasin erityisemmin kiinnostumatta, mutta kuin huomasin, että päivittäjä oli Lasse, avasin sovelluksen. Mies skoolasi ison ihmisjoukon keskellä kasvot ja silmät loistaen ja hänen vierellään oli hoikka vaalea tyttö. Laskeskelin, että New Yorkissa kello oli vasta kaksitoista päivällä. Nieleskelin sappea kurkustani, mutta painavaa tunnetta rinnastani en saanut pakotettua pois.

Suljin puhelimen ja äkkiä sain ajatuksen. Mielettömän, järjettömän, pähkähullun ajatuksen. Mutta eikö sitä sanottu, että hulluuden ja nerouden raja oli veteenpiirretty viiva?

Olin kyllästynyt suhteisiin, jotka eivät johtaneet mihinkään. Totta kai olin itsekin jättänyt joitain poikaystäviäni, mutta Lassesta ja minusta olin uskonut enemmän. Ehkä voisin uhrata unelmani oikeasta rakkaudesta ainakin joksikin aikaa, jos…Puraisin huultani mietteissäni ja katsahdin Aleksikseen, joka laski lasinsa pöydälle ja kurottautui kohti nahkatakkiaan.

-Ei niin nopeasti, tokaisin nopeasti.

Aleksis ei lopettanut kätensä liikettä, vaan tarttui takkiinsa ja veti sen päälleen.

-Tuleeks sulla ikävä? Haluutko sä mun puhelinnumeron?, mies kysyi sarkastisesti.

-Älä oo typerä, puuskahdin.

-Sä se et miehen tunteita säästele.

-Ei kun mulla on idea. Mutta se vaatii uhrauksia. Sulta. Ja multa. Mutta ei varmaan loppuiäksi.

Aleksis kiinnitti taas levottomuutta herättävän tiiviin katseensa silmiini, ja minun oli hetken vaikea muistaa, mikä kuningasideani olikaan ollut. Sitten muistin.

-Jos sä olisit mun kans naimisissa, sä olisit perhettä. Muodollisesti naimisissa, tietenkin. Ei seksiä…tai mitään sellasta.

Aleksiksen kasvoille levisi typertynyt ilme, hänen kasvonsa vääntyivät oudosti, ja sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja räjähti nauramaan. Kumeaa, karheaa, äänekästä naurua, joka kaikui varmasti talon sisälle asti.

-Ole hiljaa! Se on hyvä idea, sähähdin hiukan loukkaantuneena ja lisäsin:

-Mä tiedän. Isä sanoi mulle joskus, kun me riideltiin sen tyhmästä periaatteesta, että mun pitää vaan löytää sopiva mies vävypojaksi, niin se lasketaan sukulaiseksi, jos se osaa johtaa. Mun poikaystävät vaan ei koskaan…no, liikemiehet ei oo mun tyyppiä.

-Mutta nyt ne on, kun sä pelkäät sun rahojen ja perinnön puolesta?, Aleksis hekotti ja pyyhki silmiään.

-Sä et haluu siihen uuteen paikkaan.

-Mä pääsen vielä minne vaan, mies vakuutti.

-Pari vuotta toimarina hyvillä tuloksilla ja silloin sä pääset ihan varmasti minne vaan. Tai sä voit jatkaa meillä. Siihen mennessä Isto on taatusti kyllästyny leikkiin myyntimiestä ja ajelee Porschella päivätyökseen. Ja isän silmät on avautunu. Ja…

Heilautin kättäni dramaattisesti ilmassa.

– …siihen mennessä me voidaan erota!

-Miksi sä johdat kirjastoja? Sun pitäis tuottaa materiaalia niihin!, Aleksis hirnui.

-Mä en oo sillä tavalla luova, totesin ylhäisesti.

-Niin. Sä oot vaarallisemmalla tavalla luova, Aleksis vastasi ja vakavoitui sitten.

-Sano mulle yks hyvä syy, miks mun pitäis pelastaa neito pulasta? Sillä sitähän tää on. En mä siitä mitään sais. En todella. Tää tilanne on vaan hidaste mun uralla, hän sanoi äänellä, joka oli oudolla tavalla yhtä aikaa pehmeä kuin sula suklaa ja terävä kuin tikari.

Tuijotin hetken Aleksista sanattomana. Minun oli myönnettävä, että hänen vastahakoisuutensa yllätti minut. Olin tottunut miessuhteissani siihen, että miehet pitivät minua hyvänä, hemmottelivat minua – eivät ehkä kalliilla lahjoilla mutta hurmaavilla eleillä, sanoilla ja teoilla – ja ehkä jopa hieman palvoivat minua.

Tämä ei ole mikään miessuhde. Tämä on liiketoimi.

Karautin kurkkuani ja haparoin vaiston varassa:

-Osakkeita. Tietenkin. Reilusti. Susta vois tulla osaomistaja…isollakin osalla.

Aleksis kohotti kulmiaan kuin olisi kehottanut minua jatkamaan.

-Palkankorotus. Kun isä siirtyis eläkkeelle…sä et olis enää siitä riippuvainen. Sä saisit varmaan hallituksen puheenjohtajanki paikan.

-Rahaa. Sitä saa muualtaki. Ja paremmilla ehdoilla. Ei kiinnosta. Ja totta kai mä odottaisin, että sun isä ei huohottais mun niskaan.

Pääni löi tyhjää ja kysyin ärtyneenä:

-No mikä sua kiinnostaa?

Aleksiksen silmät välähtivät niin, että kullanruskeissa silmissä näytti leiskuvan hetken tuli. Pidätin henkeäni, mutta kun mies puhui, hän sanoi jotain aivan muuta, kuin olin kuvitellut hänen sanovan silmillään.

-MBA:n yhdestä helvetin kalliista ja tasokkaasta putiikista, jossa valmistumiseen ei riitä vaan lukukausimaksun pulittaminen. Firman kustantamana.

-Miten sä sen suoritat? Ei sulla oo korkeakoulututkintoa ja sehän tarttetaan…

-Ei tarvita. Mulla on jo reilusti yli viis vuotta kokemusta strategisesta ja operatiivisesta johtamisesta ja se riittää.

-No sitten…mutta missä välissä sä…

-Mä en lopettanu, mies keskeytti ja jatkoi:

-Lisäksi mä haluun Koskisen tilan. Sen sun perheen kotitilan, jossa kukaan ei enää käy kuin kerran, pari vuodessa. Se on loistava rauhoittumispaikka, ja mä tykästyin siihen heti, kun mä kävin siellä eka kerran.

Purin hampaani yhteen. Olin täysin tietoinen, ettei tilalla käyty useinkaan, mutta se oli ollut sukuni omistuksessa sukupolvien ajan. Se oli suuri, melkein kartanomainen punamultarakennus mäellä, ja tilalla oli sekä niittyä, metsää että kaunis järvenranta. Ja se oli kuin pyhäinjäännös meille kaikille.

-Mitä sä siitä haluut? Mikset sä osta jotain toista paikkaa?

-Mä kasvoin Jakomäessä, enkä mä päässy lähellekään sellasta paikkaa. Se on paras, mitä mä oon nähny. Mä panisin paikan kunnolla kuntoon ja antaisin jonku viljellä siellä jotain. Ehkä siellä vois pitää myös eläimiä. Lampaita tai kanoja tai jotain. Ja mä tykkään kalastaa.

-Jakomäessä, minulta pääsi hiukan haparoivasti ja Aleksiksen silmät kapenivat.

-Jakomäessä. Onko siinä jotain vikaa?, mies kysyi petollisen lempeästi.

Puistin nopeasti päätäni, mutta värähdin sisäisesti ajatellessani Jakomäen kerrostaloja, jotka olin nähnyt vain pari kertaa elämässäni – jonkun poikaystävän kanssa eksoottisempaan Helsinkiin tutustuessani. Muistin, kuinka olimme vähän naureskelleet ja kauhistelleet ympäristön ulkonäköä, ja minulle tuli äkkiä huono olo. Aleksis oli oikeasti kotoisin sellaiselta alueelta, ja minä olin nauranut hänen kotiseudulleen kuin ylimielinen, hyväosainen pimu ainakin.

Jätin nopeasti kasvuympäristöt ja palasin Koskisen tilaan.

-Tuota se tila…Siitä voi tulla vaikeaa, ilmoitin rehellisesti ja jatkoin:

-Meillä on tosi hieno huvila Lapissa. Siellä voi kalastaa kans…

-Ei. Mä haluun sen tilan. Enkä mä silti tiedä, oonko mä valmis uhraan vuosia…mun pitää harkita. Mun puolesta sä voit valehdella sun faijalle, että me tapaillaan ja ollaan vakavissaan, ja jos se kysyy niin mä myöntelen jotain. Jos meille muka tulee ero, niin eihän se niin yllättävää olis sun historialla.

Kiivastuin miehen viittauksesta onnettomaan ja kirjavaan mieshistoriaani. Mistä pirusta hän edes tiesi? Sitten tajusin, että hän oli ollut monilla samantyyppisillä kutsuilla jo vuosikausia ja varmasti nähnyt useammankin poikaystäväni. Ja isäni oli saattanut valittaa miesmakuani Aleksikselle. Se ei olisi lainkaan yllätys.

-Ethän sä sitä tilaa saa, jos me ei esitetä paria ja mennä eteenpäin! Se ei vaan onnistu. Mä tarvin sun puhelinnumeron!

-Ai nyt sä sen haluut, Aleksis virnisti ja jatkoi:

-Tuu käymään töissä, niin mä annan sen. Siitähän tulis hyvä tarina. Yhtäkkiä täällä, sun vanhempien hääpäivänä sä tajusit, että mä oon sun elämän mies, etkä voinu muuta kuin rynnätä työpaikalle vonkaamaan mua.

Henkäisin kärsimättömästi.

-Mä en kuule vonkaa. Ne on miehet, jotka…

-Sä oot vongannu tässä jo aika kauan. Ei pieni lisä pahaa tee.

Niine hyvineen Aleksis kääntyi, heilautti kättään ja asteli pihan poikki terassille ja sieltä ulos juhlista. Minä tuijotin hänen peräänsä ja myönnän, etten pitkään aikaan huomannut, että suuni oli valahtanut hieman auki.

Suhteet Seksi Runot, novellit ja kirjoittaminen Höpsöä

HYMYTYTTÖ 1

Isäni aina sanoi, että olin kapinallinen. Muistan hänen toistaneen sitä jo silloin, kun en aivan ymmärtänyt sanan merkitystä. Ehkä hän tarkoitti sillä sitä, että tivasin jatkuvasti vanhemmiltani, miksei meillä ollut televisiota mutta kuitenkin tietokone, miksi äiti tai kukaan muukaan lähipiiristämme ei meikannut tai miksi en saanut alkaa harrastaa koripalloa pohjoispohjanmaalaisen kaupunkimme joukkueessa, vaikka olin siinä todella hyvä.

Vastaus oli aina, että se ei sopinut arvomaailmaamme eikä uskontoomme.

Yläasteikäisenä opin sulkemaan suuni, mutta sisäinen kapinani vain kasvoi. Seurasin äidin yhä vaarallisemmiksi käyviä raskauksia ja ihmettelin vihaisena, miksi naisen piti oman terveytensä uhallakin tulla yhä uudestaan raskaaksi. Olivatko kaksituhatta vuotta vanhan kirjan määräykset todella voimassa tänäkin päivänä? Eivätkö kuitenkin ihmisten kädet olleet kirjoittaneet Sanan omaan kulttuuriinsa sidoksissa? Ja mitä virkaa oli yhteisömme kielloilla, jotka eivät nojanneet Raamattuun millään tavalla? Televisiokieltoa ymmärsin entistä vähemmän, kun jokainen pystyi tietokoneelta hakemaan paljon arveluttavampaa materiaalia. Miksi alkoholia ei saanut juoda edes kohtuullisesti, jos tupakanpoltto oli sallittu?

Myöhemmin ymmärsin, että jo tuolloin aloin olla henkisesti erilläni uskonnollisesta yhteisöstäni. Kuuntelin salaa poppia ja rockia. Livahdin ei-uskovaisen ystäväni Lauran luo katsomaan dvd-elokuvia tai televisiota. Ihastelin ystäväni vaatekaappia, jossa oli punastuttavan lyhyitä hameita ja paljastavia paitoja.

Lauralla oli myös poikaystävä. Hänen nimensä oli Tuomas, ja aina silloin tällöin hän tuli käymään Lauran luona samaan aikaan, kun minä olin paikalla. Poika oli meitä pari vuotta vanhempi,eikä hän millään muotoa ollut koulumme komeimpia poikia. Hän oli pitkä ja laiha, hänen tukkansa oli tummanvaalea ja aina vähän sekaisin. Hänen nenänsä oli liian pitkä ja suuri hänen kapeisiin kasvoihinsa ja hänen vihreät silmänsä liian syvällä päässä. Hänen suunsa oli kapeahuulinen ja aina hiukan ivallinen. Hänessä oli kuitenkin pirullista pahan pojan karismaa, joka puri isoon osaan koulumme tytöistä ja vaikka minä en sitä ymmärtänytkään, Lauraa kadehdittiin yleisesti.

Pari halaili ja suuteli edessäni häpeilemättä ja muistan vieläkin, miltä tuntui todistaa sellaista ensimmäistä kertaa. Jonkinlainen häpeän ja nolostuksen puna hiipi kaulaani pitkin poskilleni, vatsassani oli tuntunut olevan tiukka solmu ja parin hyväilyjä katsellessani olin tuntenut oloni oudon levottomaksi. Yhteisömme ei kannustanut edes kihlapareja sellaisiin hyväilyihin ja siinä minä istuin, 14-vuotiaana, katselemassa samanikäistä ystävääni istumassa poikaystävänsä sylissä kiihkeään suudelmaan uppoutuneena.

Tuomas huomasi hämmennykseni nopeasti.

-Ooh, meidän pitää varmaan hillitä itteemme. Hymytyttö punastelee.

Punastuin entistä syvemmin. Olin saanut hymytytön kuudennelta luokalta päästyäni, ja koska Tuomaksen sisko oli samanikäinen, hän tietysti tiesi asiasta. Tuomas tuntui inhoavan uskonnollista yhteisöämme joka solullaan, ja minä sain maistaa hänen inhoaan joka kerta, kun kohtasimme. Hymytytöksi kutsuminen oli kilttiä Tuomakselta.

Laura kikatti ja läpsäisi Tuomasta.

-Älä oo paskiainen Tuomas. Ei se oo Marian vika, Laura kuittasi sillä kertaa, ja usein Tuomas jätti minut jonkin purevan kommentin jälkeen rauhaan.

Se ei silti tarkoittanut, etteivätkö ne olisi pyörineet päässäni nöyryyttävinä, loukkaavina tai vain hämmentävinä.

Pyhä Maria.

Neitsyt Maria.

Miten teitä synnytyskoneita hoidetaan? Huolletaanko teitä niinku autojaki?

Mitä mieltä sä oot? Onko suihinotto syntiä? 

Missä kohtaa Raamattu kieltää alkoholin?

Tuleeks sulle lihallisia ajatuksia kun me vähän pussaillaan? 

Vihasin hänen nälvintäänsä. Vielä enemmän siksi, että ihmettelin samoja asioita itsekseni.

Tuomas ei tietenkään tiennyt sisäisestä jaakopinpainistani, joka vain paheni ajan kuluessa. Rakastin perhettäni ja yhteisöön kuuluvia ystäviäni, mutta aikuisuuden kynnyksellä havaitsin olevani ideologisesti liian kaukana uskosta ja elämäntavasta, johon minua oli yritetty kasvattaa. Haastoin varsinkin isääni yhä enemmän ja karkasin pari kertaa jopa kaupungille Lauran kanssa. Se tosin loppui lyhyeen. En tuntenut Lauran ystäviä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi siinäkin porukassa. Niinpä pidin tunnollisesti siveitä vaatteita, en meikannut, kiroillut tai juonut ja kävin jumalanpalveluksissa ja yhteisissä tilaisuuksissa kuten ennenkin. En oikein tiennyt, miten muutenkaan toimia.

Samaan aikaan tutkin kuitenkin asioita, joita yhteisössämme pidettiin syntinä.

Häpesin sitä, miten ryhmämme tuomitsi erilaisuuden kuten seksuaaliset vähemmistöt, kun Jeesus oli opettanut rakkautta kaikkia lähimmäisiä kohtaan. En siihen ikään mennessä ymmärtänyt sitäkään vähää naiseen kohdistuvaa kohtelua, joka alisti hänet Tuomaksen sanoin synnytyskoneeksi. Vihasin sisäistä ryhmäkuria, jolla muka pyrittiin pitämään ihminen puhtaammassa uskossa, mutta joka omasta mielestäni tähtäsi vain avaramman maailmankatsomuksen hankkimisen estämiseen.

Valmistuin ylioppilaaksi laudaturein ja eximioin, ja vaikka olin jo päättänyt erota yhteisöstämme, en saanut sitä sanottua. Vanhempani eivät tietenkään epäilleet mitään  – varsinkin, kun hain ja pääsin teologiseen tiedekuntaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan hakea minkäänlaiseen kirkolliseen virkaan. Halusin ennemminkin ymmärtää uskontoja, niiden historiaa, nykypäivää, sitä kautta ihmisyyttä ja toivoin jonakin päiväni voivani vaikuttaa tutkijana.

Välimatka perheeseeni helpotti asioita ja kun olin aloittamassa toista vuottani, kerroin viimein äidilleni ja isosiskolleni, että eroaisin yhteisöstä. Äitini itki ja vuotta vanhempi isosiskoni oli hiukan hämillään – hän odotti siinä vaiheessa jo toista lastaan. Isäni suuttui niin, ettei puhunut minulle kuukausiin. Kaiken kaikkiaan olin hirvittävän helpottunut, siitäkin huolimatta, että välit isään eivät normalisoituneet koskaan.

Olin kuvitellut, että niin suuri tempaus muuttaisi elämääni valtavasti, mutta niin ei käynyt. Päiväni täyttyivät pääosin opinnoista, ja vaikka kävin parin ystäväni kanssa pubeissa ja satunnaisesti juhlissa, join korkeintaan pari olutta tai viinilasillista, enkä todellakaan osannut antautua merkityksettömiin yhden illan suhteisiin, joita monet opiskelutovereistani harrastivat. Toivoin sen sijaan jonakin päivänä törmääväni mieheen, joka kiinnostuisi minusta ja minä hänestä siinä määrin, että voisin alkaa rakentaa parisuhdetta.

Sellaista miestä ei koskaan kuitenkaan ilmaantunut ja niinpä, vielä 25-vuotiaana ja valmistumiseni kynnyksellä, olin edelleen naimaton ja mikä hävettävintä, neitsyt. Ystäväni Lena ja Doris, jotka olivat molemmat sekä innokkaita feministejä että teologeja, olivat yrittäneet rohkaista minua jo vuosia.

-Ei sen tartte olla mikään unelmien prinssi! Hymyilet nätisti jollekulle sopivalle uhrille jossain bileissä, otat pari lasia viiniä rohkaisuun ja kivunlievitykseen ja poks, se on mennyttä. Neitsyys – ja immenkalvo, Doris oli täräyttänyt minulle jo parikymppisenä.

Olimme nauraneet Lenan kanssa vähemmän romanttiselle suunnitelmalle, mutta enää minua ei naurattanut. Olin kyllä yrittänyt. Olin hankkinut pillerit. Olin lukenut seksistä niin, että epäilin olevani pian jo valmis tekemään aiheesta väitöskirjan.  Olin jopa alkanut pukeutua tiukempiin farkkuihin ja t-paitoihin, jotka paljastivat pyöreiden lanteideni ja rintojeni muodot ja huomannut, että miesten katseet olivat alkaneet osua niihin kiinnostuneina.

Kuitenkin aina, kun joku lähestyi minua, jänistin. Mies oli liian humalassa. Hän oli liian lyhyt. Liian laiha. Liian paksu. Liian äänekäs. Liian lipevä. Liian lässy. Dorikselle mikään perusteluistani ei koskaan kelvannut.

-Korkkaamiseen tarvitaan vain kulli. Ei mitään muuta, hän ilmoitti kuivasti.

Se oli tietysti totta, mutta näytti siltä, että jotain entisen elämäni arvoista oli liimaantunut johonkin kohtalokkaaseen osaan aivojani, enkä saanut luovutettua neitsyyttäni iloisesti hihkuen kenelle tahansa. Sitten Lena ehdotti yhteistä matkaa Tunisiaan. Hän oli aiemmin käynyt Egyptissä ja kuvaili värikkäästi autiomaan tähtikirkasta taivasta, basaarien tungosta ja tinkimiskulttuuria, ikivanhoja nähtävyyksiä ja lisäsi lopulta ovelasti:

-Hotellit on täynnä ulkomaalaisia miehiä ja niistä saa alkoholiaki. Ehkä idän ihmeet saa sut viimein vapautuun…

-Mutta eikö se oo naiselle vähän vaarallista?, huolehdin epäröiden.

En ollut käynyt ulkomailla, jos halpoja Viron ja Ruotsin reissuja ei laskettu.

-Ei Tunisiassa, jos me noudatetaan tiettyjä sääntöjä. Pukeudutaan peittävästi – mikä ei sulle oo mikään ongelma, Lena tölväisi hellästi.

Sitten hän lisäsi:

-Ja kun mennään retkille, mennään ryhmissä. Nähtäis aavikkoa, mahtava amfiteatteri, Sidi Bou Said, Tunisin vanha kaupunki…

Olin kerännyt kesätöistä tienaamiani rahoja uskollisesti kasaan tietämättä oikein mihin, mutta nyt entinen kapinallisuus leimahti sisälläni. Mihin minä olin säästänyt? Olin tottunut elämään vähällä ja minulla olisi mahdollisuus hemmotella itseäni edes kerran elämässäni vähän huimapäisesti. Hetken mietittyäni vastasin siis kyllä ja valmistauduin viettämään kaksi viikkoa toukokuusta Tunisiassa.

___________________________

Istuin Helsinki-Vantaan odotusaulassa portilla 26 ja puristin passiani kuin henkeni olisi riippunut siitä. Käteni hikosivat ja sydämeni jyskytti epämukavasti rinnassani ja yritin rauhoitella itseäni. Kaikki menisi hyvin. Olin lukenut matkaoppaita ja -kirjoja Tunisiasta vaikka kuinka ja minulle oli vakuutettu, että varaamastamme hotellista voisi helposti varata paikan laadukkaille ryhmäretkille.

Olin niin hermostunut siksi, että olin yksin. Lena oli murtanut käsivartensa vain kolmea päivää aikaisemmin pudotessaan hevosen selästä. Hän ratsasti harrastuksekseen, ja nyt yksi typerä koni ja sitä ilmeisesti pistänyt paarma oli sotkenut matkasuunnitelmamme. Vakuutukseni olisi korvannut peruutuksen, mutta olin valmistautunut ja odottanut niin kauan, että jonkin aikaa asiaa pohdittuani olin päättänyt lähteä matkaan yksin. Perheenjäseneni olivat menneet täysin tolaltaan ilmoituksestani, ja kaikki viisi sisarustani ja vanhempani olivat rukoilleet minua olemaan lähtemästä.

En ollut taipunut ja tässä sitä oltiin.

Sivelin hermostuneena ohuita, vaaleansinisiä, kauniisti laskeutuvia pellavahousujani ja nyin samansävyistä t-paitaa, jossa oli melko avara kaula-aukko. Minulla oli laukussani ohut sinisen ja vihreän kirjava suuri huivi, jolla voisin peittää punertavanvaaleat hiukseni ja kaulani jos tarpeen, vaikka Lena olikin todennut, että siihen tuskin oli tarvetta.

Vilkaisin kelloani ja huokaisin. Vielä kaksikymmentä minuuttia koneeseennousuun. Olin vaeltanut kentällä kaksi tuntia ja koska olin tuhlannut jo matkaan ja uusiin vaatteisiin enemmän kuin tarpeeksi, en jaksanut juurikaan kiinnostua lentokentän kaupoista.

Jokin liikkui näkökentässäni ja vilkaisin automaattisesti ylös. Vastapäisen penkkirivin viereen oli saapunut pitkä mies. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet osin minusta pois päin, kun hän kaiveli lompakkoaan ja taskujaan. Hän oli jo kevyesti päivettynyt, vaikka oli vasta toukokuu – kuin ihminen joka vietti paljon aikaa ulkoilmassa. Tummanvaaleat hiukset oli miltei armeijamaisen lyhyiksi leikatut ja vaikka hänen vartalonsa oli hoikka, hän ei ollut mikään kukkakeppi. Katselin minulle epätyypillisellä kiinnostuksella t-paidan paljastamia lihaksikkaita käsivarsia, niiden päällä mutkittelevaa suonia, vahvaa niskaa ja leveitä hartioita.

Suuni tuntui äkkiä hirveän kuivalta ja nielaisin. Mies ei näyttänyt ruumiinrakenteensa perusteella miltään kehonrakentajalta, mutta hänen täytyi olla todella hyvässä kunnossa. Todella. Hyvässä. Kunnossa. Vatsassani pyörähti oudosti ja puristin reisiäni yhteen, kun jalkoväliäni alkoi kuumottaa toisin kuin koskaan ennen.

Häpeän puna alkoi hiipiä poskilleni. Oli eri asia kiihottua ja fantasioida omassa vuoteessa milloin mistäkin, mutta tällainen eläimellinen reaktio todelliseen ihmiseen oli minulle todella outoa.

Eihän siinä mitään väärää ole. Olisit iloinen, kiiruhdin itseäni muistuttamaan. Sitten tähdensin itselleni, että olin terve ja vapaa nuori nainen. Reaktiossani ei ollut mitään saastaista. Voisin jopa…jopa…jopa masturboida tuota miestä ajatellen. Kun ajatus leimahti mielessäni, punastuin entistä enemmän ja oloni muuttui jo tuskallisen epämukavaksi.

Yritin kääntää katseeni muualle, mutta kun mies istuutui minua vastapäätä olevalle penkkiriville, en voinut olla tarkkailematta häntä ripsieni välistä. Kylmät väreet sekoittuivat kuumiin ja sydämeni alkoi jyskyttää. Minä tunsin nuo kapeat kasvot. Tuon suuren kyömyn nenän. Ohuthuulisen, hiukan armottomalta vaikuttava suun. Tuomas Vaara ei edelleenkään ollut erityisen komea, mutta hänen leukalinjansa oli vahvistunut, poskipäänsä tulleet paremmin esiin ja kun hän istahti alas ja työnsi jalkansa eteensä, huomasin useamman naisellisen silmäparin vilkuilevan hänen suuntaansa.

En tiedä, liikahdinko jotenkin huomiotaherättävästi vai mikä herätti miehen huomion, mutta äkkiä huomasin tuijottavani vihreisiin silmiin, jotka olin viimeksi nähnyt lukion ensimmäisellä luokalla. Tuomaksen kulmat kohosivat hieman, ja sitten hän hymyili pidättyvästi. Hänen silmänsä käväisivät nopeasti jo valmiiksi ylikuumentuneella vartalollani ja jäykistyin vaistomaisesti odottamaan jotain ikävää kommenttia.

-Sehän on Hymytyttö, Tuomas sitten vain sanoi pehmeällä, yllättyneellä äänellä.

-Mun nimi on Maria Niemi, näpäytin terävämmin kuin oli ollut tarkoitus.

Mies väläytti minulle leveän hymyn ja vastasi:

-Ja sä oo näköjään kasvattanu kynnet. Jo oli aikaki.

Sitten hän silmäsi kynsiäni ja totesi muka surullisesti:

-Tosin niitä ei oo kyllä maalattu. Se on varmaan syntiä.

-Viimeksi kun mä tarkistin, Suomessa on uskonnonvapaus, kivahdin Tuomakselle kaikki vanhat loukkaukset päässäni pyörien.

Sitten lisäsin:

-Ja mitä sä tarkoitat? Että naisen velvollisuus on meikata ja lakata kynsiään? Ootko sä kuullu tasa-arvostakaan?

Tuomas pärskähti ja näin, että hänen teki mielensä sanoa jotain, mutta hän napsautti suunsa kiinni. Ehkä siksi, että useat uteliaat päät olivat jo kääntyneet kuuntelemaan tuttavallista ja melkoisen epäystävällistä sananvaihtoamme. Käänsin tulipunaisina hehkuvat kasvoni pois miehestä ja toivoin, että hän viettäisi lomansa toisella puolella Tunisiaa.

Minuutit lähtölaskentaan tuntuivat matelevan entisestään ja tunsin oloni vaikeaksi, sillä minulla oli tunne, että Tuomas tarkasteli minua päästä jalkoihin, vaikken suostunutkaan katsomaan häneen – ainakaan suoraan. Olin kammottavan tietoinen 170 senttiä pitkästä vartalostani, tavallista tiukemmasta t-paidastani ja kevyestä meikistä, jolla olin ehostanut kasvoni. Olin kiinnittänyt hiukseni ylös ja nyt kaduin sitä, sillä tiesin että puna kaulallani ja rintakehälläni ei ollut hellittänyt lainkaan. Päinvastoin.

Kun kuulutus viimein tuli, pomppasin ylös ja ryntäsin lähtöportille kuin piru kannoillani.

Ehdin koneeseen ensimmäisten joukossa ja huokaisin helpotuksesta, kun pääsin istumaan. Koneen täyttyessä huomasin, että se oli vain puolillaan ja epäilin, että se johtui osittain myöhäisestä ajankohdasta – Tunisiassa olisi jo hyvin kuuma – ja osin edelleen arabikevään tapahtumien ansiosta. Näin Tuomaksen kävelevän ohitseni ja tähyilevän sitten penkkiriviään, joka oli ilmeisesti pari riviä edempänä kuin minun. Siinä istui jo keski-ikäinen pariskunta.

Mies katseli miettiväisenä istuinpaikkaansa ja pyöräytti sitten päänsä minua kohti. Jähmetyin paikoilleni, kun hän kääntyi takaisin ja ilmoitti muina miehinä:

-Täällä näkyy olevan tilaa. Mä voin hyvin tulla tähän.

-Miksi? Haluutko sä keskustella Raamatusta? Vai haukkua mua? Oota mä mietin…joo, ei kiitos, kivahdin täydessä puolustusvalmiudessa ja minulle täysin vieraalla aggressiivisuudella.

-Mua kiinnostaa kuulla vaikka sun käsityksiä…tasa-arvosta, mies totesi naama peruslukemilla ja putosi rennosti käytäväpaikalle.

Siristin silmiäni epäluuloisesti, mutta minussa ei ollut naista ruveta riehumaan ja häätämään Tuomasta väärältä istuimelta, kun koneessa kerran oli tilaa. Nyökkäsin siten vain kuninkaallisesti kuin olisin antanut luvan miehen toimille. Kaduin välittömästi. Vaikka välissämme oli tyhjä penkki, mies vaikutti olevan jostain syystä liian lähellä – varsinkin, kun hän lepuutti kättään keskipenkillä. Tuijotin tylppiä, vahvoja sormia, joiden kynnet oli lyhyeksi leikatut ja kun miehen peukalo alkoi hieroa etusormen sivua, olin suorastaan lumoutunut.

Miltähän tuntuisi, jos nuo sormet hyväilisivät vartaloani? 

Sama kuumuus, joka oli huuhtonut ylitseni portilla, hyökyi ylitseni uudestaan – vain paljon voimakkaampana. Puraisin huultani niin, että se teki kipeää ja vilkaisin sivukarein nopeasti Tuomaksen kasvoihin. Totesin helpottuneena, että mies näytti olevan omissa ajatuksissaan, silmät kohdistettuina edessä olevan penkin selkänojaan.

Halusin katkaista villeiksi karanneilta ajatuksiltani siivet ja rauhoittaa tykyttävää vartaloani. Hetken yritin ajatella epäkiihottavia asioita aina Lenan kissan tavasta pissailla sinne tänne pannusta räiskähtäneeseen kuumaan öljyyn, joka oli tehnyt minulle pienen palovamman ranteeseen, kunnes keksin täydellisen ratkaisun. Minun tarvitsi vain saada Tuomas avaamaan suuri suunsa ja ongelmani haihtuisi ilmaan.

-Mitä sä teet nykyään?, kysyin kohteliaimmalla äänelläni ja käänsin päätäni miehen suuntaan.

Tuomas havahtui ajatuksistaan ja hymyili yhtä kohteliaasti. Se tuntui oudolta.

-Mä valmistuin Lapin yliopiston matkailulinjalta pari vuotta sitten. Mulla on oma firma ja mä teen töitä useammalle firmalle. Suunnitellaan ohjelmaa turisteille, kehitellään uusia ideoita ja sitä rataa…mutta mä opastan kans.

Minulta pääsi nauru ja Tuomas näytti…sävähtävän. Hänen silmänsä käväisivät huulillani ja sitten ne siirtyivät silmiini levottomuutta herättävän vakavina ja tummina. En ollut muistanut, että hänen silmänsä olivat niin vihreät. Enkä sitä, että hänen iiristensä ulkoreunaa reunustavat tummat kehät olisivat niin tummat, etten osannut edes niin läheltä sanoa, minkä väriset ne olivat.

-Mitä nauramista siinä on?, mies sitten kysyi uteliaasti ja kallisti päätään.

-Mä en osaa kuvitella sua asiakaspalvelutyössä. Miten sä osaat pysyä hiljaa, kun sulla käy islamilaisia tai vanhoillisjuutalaisia asiakkaita? Tai peräti Jehovan todistajia? Vai inhootko sä vaan mun porukoita?

Tuomaksen silmät välähtivät ärtymyksestä.

-Ah, mun äiti sanoiki, että sä opiskelet teologiaa. Joko sulla on pian papinkaapu päällä? Vai sallitaanko sitä teikäläisille naisille?

-Se, että opiskelee teologiaa ei tarkota, että haluaa papiksi, sivalsin viileästi.

-Niin – se on hyvä tapa selittää asiaa, jos omat toiveet ja uskonnon määräykset ei kohtaa, mies täräytti.

Minua sapetti niin, etten edes huomannut, kun kone nousi ilmaan. Avasin turvavyöni ja nousin seisomaan aikeenani marssia pois Tuomaksen luota ennen kuin mottaisin häntä naamaan. Lentoemäntä ryntäsi luokseni välittömästi, minä istuuduin nöyryytettynä takaisin tuoliin ja näin Tuomaksen katselevan minua kiinnostuneena. Hän ei kuitenkaan puhunut enää sanaakaan.

Kaivoin laukustani matkaoppaan. En kuitenkaan saanut ajatuksiani keskitettyä teksteihin, jotka olin lukenut jo moneen kertaan ja vaihdoin pian kevyeen viihderomaaniin. Kun virvokekärryt sitten kulkivat ohitse, tilasin pienen pullon valkoviiniä. Huomasin Tuomaksen kuuntelevan ostoksen tekoa mielenkiinnolla ja arvelin, ettei hän malttaisi kauaa pitää suutaan kiinni. Olin oikeassa. En ehtinyt saada edes pulloa käteeni.

-Mitä mä oikein kuulenkaan? Viiniä? Eiks Jumala nää tänne koneeseen?, mies henkäisi pirullinen välke silmissään.

Kiristelin hampaitani ja tunsin taas kirotun punan nousevan poskilleni.

-Haista…

Halusin sanoa jotain oikein ilkeää, mutta lopetin latteasti:

-…huilu.

Tuomasta eivät minun haistatteluni näyttäneet hidastavan. Hän tarkkaili kasvojani äkkiä epämukavan yksityiskohtaisesti ja kysyi sitten hitaasti:

-Onko sulla…meikkiä?

Nostin leukaani ja päätin olla vastaamatta. Sen sijaan lorautin reilusti viiniä muoviseen mukiini. Ehkä Tuomas vaikenisi, jos en vastaisi, toivoin epäjohdonmukaisesti. Juuri äskenhän olin nimenomaan halunnut, että hän alkaisi puhua.

-Eiku oikeesti. Nyt mua kiinnostaa, mies painosti matalalla äänellä ja luetteli korkaten samalla itselleen tilaamansa punaviinipullon:

-Meikkiä, viihdekirja, viiniä. Onko meidän Mariasta tullu langennu nainen?

Tuomas painotti viimeisiä sanoja niin matalasti ja käheästi, että tuntui kuin pehmeistä pehmein angoravilla olisi hyväillyt paljasta ihoani. Vaikka sanat olivat naurettavat ja tarkoitettu ivaksi, jokin niissä ja miehen äänessä sai vartaloni takomaan niin kuumana ja odottavana, että puristin muovimukini miltei säpäleiksi.

Mikä minua vaivasi? Olinko salaa jonkinlainen masokisti?, ajattelin paniikissa. Minulla ei koskaan ollut ollut niin konkreettisen himokas olo ja pelkäsin, että Tuomas saattaisi hyvinkin huomata, mikä minua vaivasi. Minun oli saatava hänet harhautettua jotenkin. Pian.

Päädyin ilmeiseen. Äkäiseen puolustautumiseen.

-Mikä mussa ärsyttää sua niin paljon? Me ei olla nähty mitä…kahdeksaan vuoteen ja sitä ennenki vaan satunnaisesti koulun käytävillä. Ja silti sun pitää vieläki aukoa tota sun jättimäistä turpaas.

Oho. En ollut tainnut koskaan sanoa mitään vastaavaa kenellekään. Hörppäsin käsi täristen ison suullisen viiniä.

-Ja niin piikikäskin. Nyt sun on pakko pelata, Tuomas vastasi tyytyväisen kuuloisena, samaan pehmeään sävyyn, ja tunsin ihokarvojen nousevan käsivarsillani pystyyn.

-Niin mitä?, kysyin ihmeissäni.

-Pelataan totuutta ja tehtävää. Mä haluun tietää susta vaikka mitä. Kuluu aikaki paremmin.

-Mä en pelaa mitään lapsellisia leikkejä sun kans, äyskähdin nenääni ylimielisesti nyrpistäen.

Minun ei tarvinnut kertoa Tuomakselle, että olin itse asiassa pelannut peliä useammankin kerran kotibileissä tai opiskelijajuhlissa ja saanut sillä tavalla pari märkää ja kiihkeää suudelmaakin.

-Älä nyt. Mä lupaan olla kiltti. Kymmenen kierrosta.

Tuhahdin ja hörppäsin lisää viiniä. Kiltti ja Tuomas Vaara eivät sopineet samaan lauseeseen. Istuimme hetken taas hiljaisuudessa, mutta kun viinipulloni oli puolivälissä, jokin alkoi kutitella vatsanpohjassani ja huomasin möläyttäväni:

-Mä valitsen tehtävän. Aina.

Tuomas vastasi aivan kuin keskustelumme ei olisi koskaan katkennutkaan.

-Okei. No. Käyhän sekin. Mutta ne pitää sit suorittaa kans.

Katselin ympärilleni lentokoneessa ja mietin, että mitään aivan älytöntä en joutuisi tekemään. Ehkä laulamaan keskellä käytävää. Ehkä ostamaan lastin pikkupulloja viinaa. Ehkä kutsumaan lentoemännän turhaan monta kertaa…okei, totuuskin voisi olla hyvä vaihtoehto, huokaisin mielessäni.

-Okei. Kumpi?, kysyin mieheltä.

-Totuus, Tuomas valitsi.

-Miksi sä oot yksin tällä reissulla?, suustani pääsi ennen kuin ehdin edes harkita.

-Sitäkö sä oot pyöritelly tossa nätissä punapäässä?, mies kehräsi ja värähdin tahtomattani.

-Mä erosin mun kihlatusta. Me varattiin tää matka jo kuukausia sitten ja mä olin maksanu tän molemmille. Lili olis voinu mun puolesta tulla kans, mutta se kieltäyty. Ja no, mä halusin tulla.

-Mä oon pahoillaan, henkäisin ja painoin katseeni muoviseen viinilasiin.

-Älä oo, mies vastasi nopeasti ja lopullisen kuuloisesti.

-Kauanko te…?, ehdin aloittaa, mutta Tuomas keskeytti:

-Mun vuoro. Totuus vai tehtävä?

Mietin hetken ja ajattelin sitten, että oikeastaan minulla ei ollut mitään suuria salaisuuksia, joita tonkia esiin. Paitsi se yksi. Mutta tuskin Tuomaskaan mitään sellaiseen liittyvää kehtaisi kysyä.

-Totuus.

-Ootko sä eronnu teidän yhteisöstä?, mies kysyi.

Katsahdin häntä silmiin ja hymyilin heikosti.

-Aika tyhmää tuhlata kysymys tohon, kun sä varmaan jo päättelit sen. Oon.

-Miks sä sitten…?, mies aloitti, mutta minä keskeytin hänet, kuten hänkin oli minulle tehnyt ja hetken pelasimme peliä kaikessa rauhassa.

Sain tietää, että Tuomas inhosi eniten ahtaita paikkoja, hänen kengännumeronsa oli 46, hänen lempiharrastuksensa oli kiipeily ja vaeltaminen, ja että hänellä oli ollut kolme pidempiaikaista tyttöystävää – joihin Lauraa ei laskettu. Kun hän valitsi tehtävän, hän sai lukea ääneen melko rohkean kohtauksen kirjastani. Nauroin ääneen miehen täydellisen asialliselle ilmeelle ja äänensävylle, joka olisi sopinut paremmin tieteellistä tutkimusta siteeravalle professorille. Siinä vaiheessa tilasin toisen pullon viiniä ja oloni alkoi olla rentoutunut.

Itse kerroin päällisin puolin, miksi olin eronnut uskonnollisesta liikkeestä, millaisia urahaaveita minulla oli ja että lempiharrastukseni oli maalaaminen, vaikken ollutkaan siinä erityisen hyvä. Pysyttelimme kevyissä ja tuttavuutemme tasoon sopivissa kysymyksissä, mutta sitten aloitin jotain, mistä syytän viiniä.

Kun Tuomas seuraavan kerran valitsi yllättäen tehtävän, mietin hetken – viini miellyttävästi aivojani kelluttaen – ja ilmoitin äkkiä päättäväisesti:

-Sun pitää riisua sun paita.

Kun kuulin sanojen karkaavan ilmoille, tunsin itseni yhtä ällistyneeksi kuin miltä Tuomas näytti. Kiiruhdin perumaan nopeasti.

-Ei…se oli varmaan vähän liikaa…

Nieleskelin hämmennystäni, mutta en saanut silmiäni irti Tuomaksen härnäävistä silmistä, kun hän sanoi minulle samettisella äänellä:

-Ai sä kohotat panoksia. Luuletko sä, että mä en ton vertaa uskalla?

Pyynnölläni ei ollut mitään tekemistä Tuomaksen haastamisen kanssa. Minä vain halusin nähdä hänet paidatta. Kovasti. Sydämeni pamppaili ja käteni tuntuivat hikoavan, kun näin miehen hymyn levenevän. Hän tarttui vihreän t-paitansa helmaan ja kiskaisi sen yhdellä sulavalla liikkeellä tiehensä.

Kehoni tuntui menevän lopullisesti oikosulkuun ja vaistoni huusivat aivoilleni vain yhtä asiaa. Että edessäni oli päätä pyörryttävän upea mies, jonka rintaa ja käsivarsia minun ehdottomasti pitäisi koskettaa. Onnekseni en sentään ollut niin päissäni, että olisin alkanut alkukantaisimpia viettejäni kuuntelemaan. Sen sijaan nuolaisin huomaamattani huuliani. Kerran. Toisen kerran. Sitten huomasin, miten Tuomas katsoi taas suutani ja suljin sen suurin ponnistuksin.

Yritin pitää yllä huoletonta ilmettä, kun katseeni kulki Tuomaksen solisluilta rinnalle, selvästi erottuville rinta- ja vatsalihaksille, hartioille, hauiksille, takaisin rinnalle, vyönsoljelle…hmm…vyönsoljelle…

-Joko tää riittää?, mies kysyi humoristisella äänellä ja minä tipahdin haaveistani maan pinnalle.

Ja punastuin. Raivokkaasti. Minulla ei koskaan ollut ollut erityisen hyvää pokerinaamaa ja saatoin vain kuvitella, miltä olin juuri näyttänyt, kun…Yritin hetken kieltää itseäni myöntämästä asiaa, mutta se pulpahti silti pintaan. Olin juuri kuvitellut itseni avaamassa Tuomaksen vyönsolkea. Tuomas Vaaran vyönsolkea.

-Ei muuten, mutta mulla on kylmä. Täällä on aika viileä ilmastointi, Tuomas sanoi hiukan tukahtuneella äänellä ja minä heräsin huomaamaan, että en edelleenkään ollut saanut silmiäni irti miehestä – olin siirtynyt vain tuijottamaan hänen rintakehäänsä ja viileän ilman nipistämiä nännejään.

-Hmmm, joo. Hyvin…toimittu, minä myöntelin, enkä uskaltanut katsoa Tuomasta silmiin.

Mies vetäisi paidan takaisin päälleen ja kun katsahdin häneen epävarmasti ja edelleen poissa tolaltani, hän sanoi silmät vaarallisesti kimaltaen:

-Sun vuoro. Totuus vai tehtävä?

Minusta tuntui, etten saanut henkeä, mutta minulla ei ollut aikomustakaan antaa Tuomakselle sitä tyydytystä, että lopettaisin leikin kesken. Laskujeni mukaan kyseessä oli viimeinen kysymys. Totuutta en kuitenkaan valitsisi. Miehen ilme oli sellainen, että hän saattaisi nyt kysyä mitä vain.

-Tehtävä, vastasin käheästi, muka harkittuani asiaa.

Tuomas silmäili minua hetken silmät viiruina ja sanoi sitten:

-Koskettele ittees kutsuvasti. Niinku mä olisin sun rakastaja.

Henkäisin kauhusta. Olinko minä kuullut oikein? Koskettele ittees?

-En kai mä nyt keskellä julkista paikkaa…, aloitin, mutta Tuomas keskeytti minut armotta.

-Sä panit mut riisuutumaan. Tää on vaan reilua. Äläs nyt kainostele.

Nielaisin vaikeasti. Tuomas oli oikeassa, pidinpä siitä tai en. Olin itse aloittanut.

-Voi pyhä Sylvi, mutisin itsekseni ja mies virnisti minulle aseistariisuvasti.

-Ja niin, että mä nään. Kunnolla, mies sitten määräsi, kun kiemurtelin epämukavasti penkilläni ja suljin keskittyneenä silmäni.

Käännyin Tuomasta kohti miltei vihaisena – mutta enemmän itselleni kuin hänelle. Katsahdin miestä ja näin kiinnostuneen ja odottavan ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen silmänsä käväisivät hiuksillani ja palasivat silmiini ja jostain syystä pelko ja epävarmuus alkoivat haihtua mielestäni.

Vedin henkeä kuin olisin hyppäämässä korkealta kylmään veteen ja nostin käteni hiuksiani ylhäällä pitävälle soljelle. Napsautin soljen auki ja annoin punertavien hiusteni valahtaa mahtavana ryöppynä alas käsivarsilleni ja lapaluideni väliin. Tuomaksen katse seurasi hiuksiani ja sitten kättäni, kun kurottauduin kokoamaan suortuvani niskan takaa niin, että ne laskeutuivat toisen olkapääni yli rinnalleni.

Veri jyrisi korvissani ja sormeni vapisivat. En ollut koskaan tehnyt mitään sellaista ja pahinta kaikessa oli se, että nyt kun tein, olin julkisella paikalla, miehen kanssa joka ei edes pitänyt minusta. Ei. Se ei ollut pahinta. Pahinta oli se, että olin järjettömän, toivottoman kiihottunut. Enkä minä kiihottunut – varsinkaan julkisella paikalla ja miehestä, joka ei edes pitänyt minusta.

Silmäni tapasivat Tuomaksen silmät ja kuin vaiston ohjaamana, puraisin huultani samalla kun sormenpääni, jotka olivat haroneet hiuksiani liikahtivat paljaalle kaulalleni. Miehen silmät näyttivät keskittyneiltä ja tummilta, kun taivutin päätäni niin, että kaulani paljastui paremmin. Sivelin kaulan herkkää ihoa ja kuljetin sormiani aina rintakehälleni asti. Mieleni teki huokaista.

Mitä sitten? Huokaise. Tämähän on tehtävä, ajattelin hajanaisesti.

Huokaisin kuuluvasti ja olin aivan varma, että Tuomas veti nopeasti henkeä. Outo varmuus lehahti sisääni ja yhtäkkiä unohdin kaiken. Nostin käsivarteni rinnalleni niin, että käteni lepäsivät hetken olkapäillä ja annoin käsieni liukua sitten hitaasti paitani ylitse, kunnes ne saavuttivat rintani ja kupertuivat niiden ympärille. Tuomaksen silmät laajenivat ja hänen suunsa raottui, eikä hän saanut silmiään irti vartalostani. Se oli huumaavaa. Itse asiassa niin huumaavaa, että minun oli pakko jatkaa.

Puristin rintojani kevyesti ja suustani karkasi aivan pieni, tahaton voihkaus. Tuomas näytti hätkähtävän, aivan kuin hän olisi kuullut äännähdykseni koneen pauhusta huolimatta. Miehen silmät palasivat silmiini, ne näyttivät yhtä villeiltä kuin miksi tunsin itseni ja sitten ne karkasivat huulilleni, hiuksilleni ja takaisin vartalolleni. Liu’utin käsiäni kyljilleni ja selkäni notkistui kaarelle kuin itsestään.

Mieleni teki rukoilla, että Tuomas koskisi minuun. Jokin kuulutti minulle kaukaa, että tämä ei ollut sopivaa, että käytökseni oli pöyristyttävää, mutta sekin tuntui vain kiihottavan minua entisestään. Tartuin toisella kädellä herkältä ja oudon kovalta tuntuvaan rintaani ja annoin toisen käden kulkea pitkin vatsaani, aivan alas asti. Kun aloin leikitellä paidanhelmalla ja sivellä housujeni vyötärönauhaa, näin Tuomaksen nielaisevan ja henkäisevän. Paljastin pikkiriikkisen ihoa ja sitten käteni sujahti reidelle. Se avautui ilman mitään tietoista päätöstä ja käteni kulki pitkin sisäreittäni polvelleni ja sitten takaisin.

-Toi oli takuulla parasta, mitä tän leikin historiassa on nähty, Tuomas yhtäkkiä henkäisi ja hänen kätensä painautui käteni päälle.

Se oli kuin olisin herännyt unesta. Katsoin hämmentyneenä itseäni. Toinen käteni puristi edelleen rintaani, ylävartaloni oli työntynyt eteenpäin kohti Tuomasta ja kätemme lepäsivät reidelläni. Miehen käden lämpö tuntui lävistävän käteni ja hänen pitemmät sormensa ulottuivat omien sormieni ylitse niin, että ne painautuivat kevyesti sisäreittäni vasten.

-Sun on parempi lopettaa, ennen kuin tää karkaa käsistä, hän sitten naurahti niin karheasti, että kiihotuin entisestään.

Todellisuus alkoi kuitenkin tunkeutua myös minun aivoihini ja nostin nopeasti käteni pois vartaloltani ja käännyin istuimellani, kun kiusaantuneisuus ja häpeä hiipivät sisälleni.

Ei ole mitään hävettävää. Se oli vain leikkiä. Lopeta.

En kuitenkaan saanut tunteitani hallintaan – lähinnä siksi, etten ymmärtänyt kaikkein perimmäistä arvoitusta. Mikä Tuomas Vaarassa oli sellaista, että hän sai minut reagoimaan näin?

Päätin paeta tilannetta ja yrittää saada pääni selkiämään.

-Mä luulen, että mä yritän nukahtaa. Tässä on vielä matkaa, ilmoitin Tuomakselle epävakaalla äänellä ja käännyin nopeasti hänestä poispäin.

HALUATKO LUKEA KOKO TARINAN? SEN VOI OSTAA KAIKISTA NETTIKIRJAKAUPOISTA TAI LUKEA LUKUPALVELUISTA. TÄMÄ LINKKI VIE ADLIBRIKSEEN.

Suhteet Seksi Runot, novellit ja kirjoittaminen Höpsöä