Elämäni kolme epäonnistumista ja mitä niistä opin (vai opinko mitään?)

Vuosien varrella kohtaamme hetkiä, jotka juurtuvat mieleemme ikuisiksi ajoiksi. Osa näistä hetkistä on positiivisia, tai ainakin ajan mukanaan kultaamia, joiden muistelu nostaa hymyn huulillemme missä tahansa olemmekin. Vastapainona mieleemme painuvat, ehkä jopa hieman syvemmin, muistot jotka haluaisimme unohtaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Yrityksistämme huolimatta emme saa pyyhittyä negatiivista kokemusta mielestämme, vaan menneisyytemme haamut koputtelevat aivojemme perukoilla etenkin yön pimeinä tunteina, kun emme saa unta.

Henkilökohtaisesti uskon, että yleensä nämä niin kutsutut negatiiviset muistot ovat kuitenkin niitä, joista voimme oppia eniten. Negatiivisten kokemusten pohjalta muokkaamme käyttäytymistämme, sopeutamme toimintaamme ja ymmärrämme maailmaa (toivottavasti) hieman paremmin. Parhaimmillaan negatiiviset kokemukset opettavat empatiaa ja armollisuutta, paitsi itseä myös muita kohtaan. Tämä kuitenkin useimmissa tapauksissa vaatii aikaa ja tie henkilökohtaiseen kasvuun on täynnä teräviä kulmia, jotka pistelevät inhottavasti matkalla kohti laajempaa ymmärrystä. Etenkin epäonnistumisen hetkellä on vaikeaa katsoa tilannetta ulkopuolelta ja olla vaipumatta itsesääliin – mikä on täysin inhimillistä. Etenkin jos koemme epäonnistuneemme kerta toisensa jälkeen on haastavaa nähdä valoa tunnelin päässä. Olemme niin kiinni häpeässä, vihassa, jopa surussa, ettemme pysty rationaaliseen ajatteluun. Aivomme saattavat kääntyä itseämme vastaan, aktivoida itsesuojeluvaistomme ja huutaa mielessämme ”käänny toiseen suuntaan, pelasta itsesi!”. Suosittelen lukaisemaan tämän Forbesin artikkelin, jossa käsitellään tarkemmin sitä mitä aivoissamme tapahtuu epäonnistumisen hetkellä.

Yleensä epäonnistumisten, noiden ärsyttävien kipeiden muistojen, arvon oppii vasta vuosia myöhemmin. Inspiroituneena median monitaiturin Elizabeth Dayn podcastista ”How To Fail with Elizabeth Day” päätin pysähtyä omien epäonnistumisieni äärelle. Dayn podcastissa tunnetut henkilöt jakavat epäonnistumisen hetkiään elämänsä varrelta, joilla on ollut heidän tämän hetkiseen tilanteeseensa huomattava merkitys. Podcastin tavoitteena on auttaa ihmisiä arvostamaan epäonnistumisia ja ymmärtämään, että ilman epäonnistumisia ei ole myöskään menestystä. Miksi emme siis juhlisi kyseisiä?

Nyt haluankin jakaa teille kolme elämäni epäonnistumista, jotka yhä tänäkin päivänä kirpaisevat sisintäni niitä edes ajatellessani. Kyseiset ovat niitä muistoja, jotka kummittelevat mielessäni ja joiden edes ääneen sanominen saa palan nousemaan kurkkuuni. Kaikessa inhottavuudessaan minun on kuitenkin myönnettävä näiden muistojen muovanneen maailmankatsomustani huomattavasti. Toki nämä kolme epäonnistumista ovat vain yksittäisiä esimerkkejä – kaikista epäonnistumisistani voisin kirjoittaa novellin. Todennäköisesti jopa romaanin. Joten ei nyt mennä ihan niin pitkälle.

Uskon, että myös meidän ”tavallisten” ihmisten on etenkin tänä sosiaalisen median aikakautena tärkeää puhua elämämme kipeistä hetkistä. Jotta voimme ymmärtää toisiamme paremmin, kuunnella syvemmin ja hahmottaa, ettemme ole yksin. 

Jokaisella meistä on tarina, joka odottaa tulevansa kuulluksi – kolhuineen kaikkineen.

1. Kun puhuin ennen kuin ajattelin

Tämä muisto kumpuaa niinkin kaukaiselta ajalta kuin yläasteelta. Yli 10 vuoden takaa ja yhä tänäkin päivänä kyseisen muistelu saa häpeän nostamaan sisälläni päätään. Koska tämä muisto liittyy toiseen henkilöön tulen pitämään kuvailun suhteellisen yleismaailmallisena.

Lyhyesti kerrottuna; Muistan ikuisesti miten nolasin tuon aikaisen ystäväni kymmenien ihmisten edessä, johtuen puhtaasti siitä että puhuin nopeammin kuin ajattelin. Sain opettajalta kyseisen jälkeen niin vihaisen, mutta ennen kaikkea pettyneen puhuttelun, että tapaus on piirtynyt verkkokalvoilleni todennäköisesti ikuisesti. Kyseinen puhuttelu oli yläasteella ensimmäinen ja viimeinen, jonka jouduin kokemaan. Ja onneksi ystäväni antoi anteeksi. Vaikka emme enää ole tekemisissä, jäi ystävyytemme vain ajan ei kaunan jalkoihin.

Oppitunti: Aseta itsesi toisen ihmisen asemaan ennen kuin puhut. Empatia on taito, jota tulee vaalia – jopa maailmassa, jossa emme näe toistemme kasvoja. 

2. Kun laskin keskiarvoni väärin ja menetin opiskelupaikkani

Ah ihana korkeakouluihin haku. Olin hakenut välivuoden jälkeen neljään opiskelupaikkaan, johon en päässyt suoraan yhteenkään. Lopulta onnenkantamoisen kautta pääsin peruutuspaikalta ensimmäiseen hakukohteeseeni ja olin sekaisin onnesta. Tuntui, kuin unelmani kävisivät viimein toteen.

Kunnes olin toimittanut lukion todistukseni. Pari päivää todistuksen toimittamisen jälkeen sain puhelun, joka romahdutti nuoremman itseni maailman. Puhelussa kerrottiin, että olin laskenut keskiarvoni 0,2 desimaalia väärin, jonka seurauksena menetin pisteitä ja samalla myös opiskelupaikkani. Kyseinen laskutoimitus oli ollut puhdas vahinko ja puhelun jälkeen puhkesin vuolaaseen itkuun. Olin löytänyt jopa asunnon, jonka onneksi sain suositeltua toiselle tytölle, jonka kanssa olin käynyt toimittamassa todistukseni koululle.

Soitin jopa työnantajalleni, joka toimi tilanteessa jälkikäteen ajateltuna aivan mahtavasti – hän määräsi minut töihin, sanoi että kaikki järjestyy, eikä antanut minun jäädä kotiin murehtimaan. Hänen empaattinen, mutta kuitenkin tiukka asenteensa antoi minulle sen verran potkua, että viikkoa myöhemmin lähtivät pyörät pyörimään toisten opintojen kanssa. Voitte lukea tästä lisää tästä postauksesta (kohta 2.): Asioita, joita tekisin toisin (uteliaisuudesta)

Oppitunti: Laske tärkeät laskutoimitukset ainakin viidesti. Ja mieluiten pyydä myös ulkopuolista tarkistamaan tulos. Mutta ennen kaikkea –  usko siihen, että kaikella on aina jokin merkitys. Vaikka sillä hetkellä ei todellakaan siltä tunnu. Älä juutu itsesääliin, se on kuin aalto, jonka alle jäädessään on vaikeaa päästä takaisin pinnalle. 

3. Kun en uskonut kykyihini

Tämäkin muisto pohjaa yläasteelle, tosin ei tee lainkaan niin kipeää kuin ensimmäiset kohdat. Osallistuin yläasteella koulun Idols-kilpailuun, jossa pääsin finaaliin asti. En kuitenkaan tiennyt, että finaalia varten olisi pitänyt olla kaksi kappaletta, jonka seurauksena päätin luovuttaa ja jättäytyä pois. Semifinaali ja finaali olivat samana päivänä ja toisen kappaleen tarve selvisi minulle sillä hetkellä, kun minun olisi pitänyt mennä uudelleen lavalle. Esittämään se toinen biisi, jota itselläni ei ollut. Niinpä päätin jättäytyä kisasta pois.

Muistan miten jälkikäteen koulutoverini ja opettajani kyselivät miksi luovutin. Selitin valintani punastellen sillä, ettei minulla ollut uutta kappaletta, joka oli tietysti vain huono tekosyy – oikeasti pelkäsin ”epäonnistumista”, häviötä, enemmän kuin yrittämistä. Oli ollut helpompaa luovuttaa kuin vain laulaa esimerkiksi jo laulettu kappale uudelleen.

Kyseinen epäonnistuminen ei todennäköisesti kirpaise sydäntäni niin kovasti, koska vaikka olen kilpailuhenkinen on yhteishenki minulle tärkeämpää kuin itse voittaminen. Lisäksi luovuttaminen oli itselleni osittain myös henkinen voitto – pyrin yleisesti ottaen aina tekemään parhaani ja jättäytyminen soti vahvasti omaa luonnettani vastaan. Kokemushan tuokin ja ei onneksi oikea, televisioitu Idols 😀

Oppitunti: Älä luovuta häviämisen pelon takia, vaan usko siihen, että jaloilleen voi aina nousta uudelleen. 

Loppuun haluan esittää teille kysymyksen, jota voitte jäädä joko pohtimaan tai jakaa ajatuksenne kommentteihin. Kysymys kuuluu;

Mikä on sinun tarinasi – missä olet epäonnistunut ja mitä olet kyseisestä oppinut?

Näihin tunnelmiin – leppoisaa helmikuuta! 🙂  Ja olkaahan varovaisia ulkoillessa –  kovin on liukasta.

xx Krista

PS. Kuvat vuoden 2019 Kanadan matkaltamme, alueilta nimeltä Johnston’s Canyon ja Emerald Lake. Tuttuun tapaan kuvat minusta ottanut kukas muu kuin herra aviomies 🙂

Nyt soi: Sasha Sloan – High School Me

Lue myös:
Ihanat, kamalat ennakko-oletukset
Oppitunteja elämäni naisilta
Hyvä, paha ja some; osa 2

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *