Hieman pihalla (eli viime aikojen kuulumisia)

Heippa vain! Mitä kuuluu?

Postaustahti on tämän vuoden aikana ollut kyllä harvinaisen epäsäännöllistä. Onneksi on kuitenkin vasta helmikuu. Vaikka jo yksinään ajatus siitä, että vuotta on takana kokonainen kuukausi tuntuu absurdilta. Tosin en malta odottaa sitä, että vuoden 2020 kantavasta teemasta voitaisiin pikku hiljaa siirtyä kohti tavallisempia aikoja. Päivät vain sulautuvat toisiinsa, liki 12 kuukautta kestänyt pitkä päivä.

Suoraan sanottuna suurin (teko)syy, miksei blogiin ole tullut kirjoitettua tuttuun kerran viikossa tahtiin, on koulu. Ja hetkellinen kirjoittamisähky – kun kirjoittaa 8-10 sivun esseitä tarpeeksi monta, pyörii loppuajan aivoissa apina joka hakkaa tamburiineja. Toki jos voisin kirjoittaa esseet täysin omasta päästäni, ei vastaavanlaista ähkyä varmaankaan tulisi. Kuitenkin kun itse esseen koostamisen taustatyöhön ja lähteiden etsimiseen menee jopa enemmän aikaa kuin itse kirjoittamiseen, on sana lopulta täysin hukassa. 😀 Tämän vuoden aikana tutuiksi ovat jo tulleet niin sopimushallinnan ja henkilöstösuunnittelun maailma, kuin Euroopan ihmisoikeussopimukset. Näin kevyitä aiheita siis.

Päätin kuitenkin nyt helmikuun kunniaksi tulla huikkaamaan tänne, että elossa ollaan kyllä. Hieman pihalla vain, muutenkin kuin henkisesti. Ulkona on ollut aivan uskomattoman upea sää jo usean viikon ajan ja herra aviomies tilasi meille jopa sukset. Itse en valitettavasti ole aivan yhtä innokas hiihtäjä kuin edellä mainittu osapuoli – vaikka asuntomme lähettyviltä lähtevät hiihtoladut, on maasto niin mäkistä, että tällaista arkajalkaa hirvittää. Olen uskaltautunut hiihtämään kahdesti ja kerran suuremmille kukkuloille. Ihme kyllä kaatumisia on takana tasan nolla, vaikkakin paria kaartavaa alamäkeä laskiessani olen ollut 110% varma että lennän ladun yli ja puuta päin. Ehkä jonain päivänä, toki mieluummin ei. Kokemusta aitaa päin laskemisesta löytyy jo ala-asteelta, jättäisin kyseisen kokemuksen mieluusti ainutkertaiseksi. 😀

Ulkoilun, koulutöiden ja yleisen haahuilun ohella palasin helmikuussa taas osa-aikaisesti töihin, mikä on ollut varsin mukavaa vaihtelua parin kuukauden lomautuksen jälkeen. Lisäksi illat ovat kuluneet tv-sarjoja katsoessa – mistä näitä hyviä tv-sarjoja nyt oikein putoilee? Viimeisin löytömme on ollut Superstore, jossa seurataan Yhdysvaltalaisen, fiktiivisen kauppaketjun elämää. Jos kaipaatte kevyttä katsottavaa, joka saa hyvälle mielelle niin lämmin suositus kyseiselle – löytyy ainakin Netflixistä 🙂

Tämä oli nyt tällainen pikapäivitys, jonka ainoa tarkoitus oli saada itseni istahtamaan koulutöiden sijasta blogin äärelle. Pannari kohoaa parhaillaan uunissa ja seuraavaksi siirryn sohvalle, todennäköisesti katselemaan juurikin edellä mainittua sarjaa. Tarkoituksena olisi  palata aktiivisempaan kirjoitustahtiin ja syvällisempiin postauksiin, mutta sitä milloin tämä tapahtuu – en uskalla luvata. Toivottavasti mahdollisimman pian. Täytyisi varmaan lukea oma postaukseni salaisuudesta motivaation takana uudelleen ja asettaa mieleni kyseiselle akselille… Eli alkaa vain kirjoittaa.

Nauttikaahan helmikuusta – palataan asiaan taas!

xx Krista

PS. Miten upeat näkymät Vaarniemen lintutornista onkaan – ensimmäinen ja viimeinen kuva ovat kyseisestä paikasta. Jos asutte Turun lähistöllä/käytte muuten vain täällä suunnalla, ehdottomasti vierailun arvoinen paikka vuoden ympäri!  🙂 

Nyt soi: FINNEAS – American cliché

Lue myös:
Tunteista kauhein on kateus?
Liikunnan ilon etsimistä kaamoksen keskellä (ja muutama kotitreenivinkki)
Ihanat, kamalat ennakko-oletukset

*Kuva minusta: Herra Aviomies