Ikäkriisi vai sittenkin aikakriisi?

Heippa kaikille ja iloista alkanutta joulukuuta!

Tuntuu hullulta (ja ihanalta), että eilen pyöräytettiin käyntiin vuoden 2020 viimeinen kuukausi. Unohdin jopa ostaa itselleni joulukalenterin, koska en yhtään hahmottanut marraskuun kiitävän noin nopeasti ohi. Tai hitaasti. En tiedä – marraskuu oli ihmeellinen kuukausi. Aika meni äkkiä, mutta silti todella hitaasti. Aivan kuten tämä koko vuosi.

Ajasta päästäänkin mukavalla aasin sillalla päivän aiheeseen eli otsikossa mainittuun ikä- ja/tai aikakriisiin. Tämä postaus on omaa ajatuksen virtaani ja poikkeuksellisesti suoraan tästä hetkestä. Normaalisti postaukseni aiheet käsittelevät tunteita, joita olen kyllä tuntenut, mutta jotka eivät ehkä sillä hetkellä ole kovin valideja. Tunteita on helpompi käsitellä, kun tilanne ei niin sanotusti ole ’päällä’ – ainakin omalla kohdallani. Haluan pureskella niitä ja tarkastella niin sanotusti ulkopuolisen silmin.

Näin ei ole tällä kertaa, nimittäin nyt kuulette suoria ajatuksia miltei live-lähetyksenä, jos bloggaamista näin voisi tehdä 😀 Postauksen aihe oli niin kauhean… ’herkullinen’ etten voinut olla nappaamatta tuntemuksistani kiinni ja jättää niitä blogin ulkopuolelle. Lisäksi minusta tuntui, että aihe on tällä kertaa sellainen joka on parhaimmillaan ’tuoreena’ ja mahdollisimman inhimillisenä. Ei sitä aina jaksa tarkastella tilanteen ulkopuolelta, right? Tuntuisi myös väärältä sulkea täältä pois ajatukset, jotka ovat kovin inhimillisiä ja joista ei koskaan voi puhua mielestäni liikaa. Jos jotain tällä postauksella haluan tarjota, on se vertaistuki saman aihepiirin parissa painiville. Pahoittelut jo näin ennakkoon siitä, että teksti voi olla poukkoilevaa, mutta en halunnut suunnitella sitä liikaa – annan vain tunteen viedä blogin nimen mukaisesti.

Vitsailin muuten aiemmassa postauksessa osuvasti orastavasta kolmenkympin kriisistä. Tuolloin toteamus oli puhdas vitsi, mutta näköjään jostain alitajunnan uumenista se pomppasi, koska näin viikkoa myöhemmin tunne on vallannut kehon. Itseäni ihan naurattaa miten aiempi postaus omalla tavallaan pohjusti tätä. 😀

(Kuvat ovat viime aikojen satunnaisia räpsyjä ja ei – lunta ei valitettavasti ole tullut sitten parin viikon takaisen, harmaata on)

Mutta mistä kriiseily sai alkunsa?  Muutamasta asiasta. Isoin ärsyke oli pari päivää sitten hetki, jolloin herra aviomies vahingossa muisti olevansa vuoden nuorempi ja jouduin huomauttamaan hänelle, että hän täyttää kyllä 29 eikä 28 ensi vuonna. Toisekseen itse tajusin siinä hetkessä, että ei herran jestas – itse olen vajaan parin viikon päästä 28. Sitten 29. Ja sitten 30. Yhtäkkiä sieluni valtasi pakokauhu ajan kulumisesta. Ja myös osittain omasta iästäni – jos aika on 25 ikävuoden jälkeen kiitänyt silmissä ohi, niin miten kävisi viimeisille vuosille ennen uuden vuosikymmenen pyörähtämistä? Ehdinkö tekemään mitään mitä olen suunnittelut tekeväni ennen kolmeakymmentä?

Voin käsi sydämellä sanoa, etten ole koskaan kokenut vastaavaa ikään tai aikaan kohdistuvaa pakokauhun tunnetta. Mieleni ja kehoni menivät stressitilaan, sydämeni hakkasi, kyyneleet meinasivat nousta silmiini ja aivoissani pyöri kela kaikesta siitä, mitä en ole vielä ehtinyt tekemään. On yleisessä tiedossa, että stressaantuneena yöt ovat hankalia ainakin itselleni ja pari viimeistä yötä olen nukkunut vain muutaman tunnin. Mikä on huvittavaa, koska siis minullahan alkoi tiistaina loma – vielä maanantai-illalla iloitsin tulevista vapaista, mutta näin parin päivän jälkeen on kyllä aika jyrän alle jäänyt olo. Yksi ikääntymisen mahtavista puolista – unettomuus ottaa osansa paljon voimakkaammin kuin nuorempana. Sinällään mukavaa, että stressi nousi vasta nyt. Lomalla on hyvä stressata, ei kun… 😀

Olen aina iloinnut kuluvista vuosista ja vielä viime vuonnakin kirjoitin varsin ilomielisen postauksen ikääntymisestäni. Muistan miten kevyesti suhtauduin tuolloin ikään 27 – se ei tuntunut juuri miltään, ihan kiva luku, niin kuin aiemmatkin 20 ikävuoden luvut.

No, näköjään 28 on aivan eri asia. Ehkä 28 ikävuoteen kulminoituu vahvasti se, että sen jälkeen oikeasti on lähempänä 30 ikävuotta kuin 25 vuotta. Olotilani on todella ristiriitainen, sillä toisaalta tiedostan olevani nuori ja mieleni tekisi nauraa tälle kriisille. Mutta sitten toisaalta 30 ikävuoden jälkeen ei oikein voi sanoa olevansa enää biologisesti kovinkaan nuori, etenkin naisena ’kello tikittää’. Inhoan tuota sanontaa, mutta se on valitettava fakta vaikka yhteiskunta on muuttunut ympärillä huomattavasti ja perheen perustamisen keski-ikä nousee jatkuvasti. No mutta, kai sitä pitäisi olla kiitollinen, kun uusi ikävuosi pitkästä aikaa herättää vahvoja tuntemuksia. Jotain hyvää tässäkin stressissä, eikös 😉

En ole myöskään 100% varma onko tässä nyt oikeasti kysymyksessä puhtaasti pelkkä ikäkriisi, vai ennemminkin aikakriisi. Lähestyvä uusi vuosikymmen ei minua numerona itsessään juuri kauhistuta, paitsi biologisen kellon puolesta. Tunnen kyllä painetta siitä, mitä kaikkea kyseinen pyöreä luku mukamas edustaa. Ja miten en tunne olevani yhtään valmis kyseisten odotusten täyttämiseen. Toki on myös tiedostettava, että oma asenteeni odotuksia kohtaan on aina ollut hieman kaksijakoinen – toisaalta haluan täyttää ne, mutta toisaalta tiedän asettavani itse itselleni suurimmat paineet.

Kuitenkin itseäni kauhistuttaa eniten se, miten nopeasti aika vierii. Tuntuu kuin opintojen päättymisen jälkeen, noin 23-vuotiaana, vuodet olisivat kuluneet pikakelauksella. Vuosien aikana on tapahtunut paljon – olen mennyt kihloihin, naimisiin, asun omistusasunnossa, minulla on vakituinen työ ja opiskelen ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Olen kuitenkin vuosien aikana myös pysähtynyt itselleni aivan poikkeuksellisella tavalla, mikä on ihan kiva tunne. Olen ollut tyytyväinen ja olen ihan tyytyväinen nytkin. Mutta silti koen entistä vahvemmin etsiväni suuntaa johon haluan kulkea.Tiedättekö sellaista suurempaa tarkoitusta? Olen aina janonnut sitä. On kuitenkin niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä, mutta niiden määrittäminen ja priorisoiminen on vaikeaa. Vaikka tiedostan elämän jatkuvan 30 ikävuoden jälkeen, edustaa se silti itselleni jotenkin hetkellistä ”seinää”. Mikä on huvittavaa – kaikki 30-vuotiaat ja yli joiden kanssa olen puhunut, ovat sanoneet elävänsä parasta aikaansa. Kaikki ovat jotenkin todella rauhallisia? Ainakin omassa lähipiirissäni.

Liki 30 vuotta elämää jo takana – onhan se hurjaa. Jos nämä vuodet ovat menneet näin nopeasti, niin miten seuraavat vuosikymmenet?

Toki tässä kontekstissa on pakko nostaa esille vuoden 2020 poikkeuksellisuus. Vaikka en jaksaisi siitä juuri puhua. Mutta samaan hengenvetoon on todettava; onhan vuosi ollut aikamoinen. Vaikka olen päässyt jollain asteella eteenpäin jatkotutkinnon muodossa, niin silti koen olevani hieman jumissa. Minua inhottaa sanoa näin, koska arvostan pysähtymisen ja hetkessä elämisen taitoa suuresti – ne eivät kuulu vahvuuksiini ja mieleni pomppii helposti tulevassa. Voin olla tyytyväinen, mutta ajattelen silti jatkuvasti tulevaa. Paitsi tänä vuonna – olen tähän asti pystynyt ottamaan päivä kerrallaan, mikä on ollut varsin mukavaa. Tosin nyt huomaan, etten ole yhtä hyvin henkisesti valmistautunut tähän lähellä häämöttävään uuteen ikävuoteen ja vuoteen 2021. Koska katseeni on normaalisti tulevassa, olen aina ollut hämmästyttävän sinut ajan ja ikävuosieni kanssa. Nyt uusi ikävuosi ja vuodenvaihteen läheisyys pääsivät vain yllättämään ja siksi olen hämilläni.

Tietysti tiedostan etten ole yksin ajatusteni kanssa. Tuntuu liian radikaalilta sanoa, että vuosi on mennyt hukkaan – en koskaan halua ajatella näin. Kaikella on jokin tarkoitus, oli se sitten mukava tai ei. Mutta kyllä sitä hieman ärsyttää, että osa suunnitelmista meni mönkään. Lisäksi kaipaan matkustamista aivan valtavasti, minkä tiedostan olevan etuoikeutettu kaipuu – mutta kaipaan sitä silti. Suuresti. Toivon, että tämän vuoden jälkeen osaamme arvostaa vapauttamme, matkustamista ja planeettaamme enemmän. Että keskittyisimme matkustamaan enemmän kokonaiskuvaa ja planeettamme hyvinvointia ajatellen.

Kerään yleensä postauksiin myös vinkkejä tunteiden hallintaa koskien eri sivustoilta. Tällä kertaa haluan jakaa mielenkiintoista ja lohdullista tietoa toisesta lähteestä. YLE:n artikkelissa oli mielenkiintoisesti todettu, että nyky-yhteiskunnassa yhä useampi 30-vuotias etsii omaa identiteettiään verraten 25-vuotiaisiin. Lisäksi artikkelissa todetaan, että ennen nuoreen aikuisuuteen liitetyt kehitystehtävät ovat siirtyneet vahvemmin 30-vuoden lähettyville ja suuret valinnat kasautuvat juuri tuon iän ympärille. Eli kaikki me, jotka koemme painetta ajasta ja iästä 30 ikävuoden ympärillä – ei huolta.

Emme ole yksin.

Ja viime postausta siteeraten:

”Säätä ja aikaa yhdistää se, että kumpaankaan emme voi vaikuttaa paitsi asenteemme kautta”

***************************

Huh tekipä hyvää hieman avata tämän hetkisiä fiiliksiä! Onko siellä muita, jotka painivat vastaavien tunteiden kanssa?

Viettäkää ihana joulukuu <3

xx Krista

PS. Naureskelen täällä nyt yhä aiempaa postaustani, orastavaa kriiseilyä havaittavissa jo viime viikolla 😀
PPS. Aiemmasta postauksesta tuli mieleeni – voisiko olla Forbes 50 Under 50 kun kerran on Forbes 30 Under 30? Vai onko sellainen jo, en ainakaan löytänyt?

Nyt soi: Daniel Schulz – Turn Back The Time

Lue myös;
Tunteista kauhein on kateus?
Mitä jos antaisit itsellesi aikaa
3 x ajatuksia herättävää podcastia (osa 3)

Lisää tunteita ja kuvia; @feelskrista